Ollaan havaittu, etta lahtoa edeltavaan iltaan jaaneet pakkailut ovat osoittautuneet yllattavan hyviksi. Seuraavalla kerralla pitaa kuitenkin muistaa: kuljettaa mukana yrttisuolaa tai jotain muuta yleishyvaa maustetta, ostaa kaurahiutalepaketti heti alussa (saastaa kamalasti, jos syo aamuisin puuroa kalliin pullamossoleivan sijaan), varata hostellit, paivaretket ym. vasta, kun on pakko (ollaan joka kaupungissa huomattu, etta joku toinen hostelli olisikin ollut paljon kivempi, kuin se, johon oltiin buukattu jo yosija - enka edes viitsi mainita Milford Soundin okyturistimatkaa...) ja ottaa mukaan iso ohut huivi auringonsuojaksi, paahan, kaulaan lammittamaan jne. seka vaatteita, joita on helppo kerrostaa lampotilan mukaan (meidan on useammankin kerran ollut pakko vetaa paallekkain joitain ei-niin-mairittelevia-vaateyhdistelmia). Ei silla, etta me ei aina hyvalta naytettaisi. Varsinkin silloin, kun ei ole enaa puhtaita vaatteita jaljella, eika suihkua ole nahty moneen paivaan.

Kaiken kaikkiaan kaikki on kuitenkin mennyt loistavasti. Paastiin Christchirchsissa nukkumaan tosi suomalaisen oloisen saksalaismiehen, Holgerin, patjalle. Talossa oli kolme kerrosta, iittalan astioita, sauna (!), ja uskomattomat nakymat alas Mt. Pleasantilta (ihan tosi, meidan huoneen toinen seina oli kokonaan lasia). Oli, kuin oltaisi oltu hotellissa. Kaiken lisaksi Holger osoittautui taydelliseksi hostiksi. Eka ilta istuttiin CS-miitissa ollen omia seurallisia itsejamme ja maistellen Uusi-Seelantaista siideria, joka kylla maistui oluelta (silti selvittiin kokonaisista pullollisista, ennatyksellista). Muuten Christchurchin ohjelma piti sisallaan puussa kiipeilya botaanisessa puutarhassa, kiertelya Art Centerissa (hullu voimies ja huippuhyva (+nuori) laulajapoika). Illalla saunomista ja kesakeiton kokkailua. Alkaa ideat suomalaisruokien suhteen vahan loppua kesken. Mita muita lihattomia perinneruokia voi oikein tehda, jos koko maasta ei loyda soijarouhetta?!

Ennen kuin mentiin Dunediniin pistaydyttiin Waimaten mansikkafestivaaleilla. Waimateen, joka on niin pieni, ettei siella ole edes i-sitea (taalla joka ikisessa kylapahasessakin on i-site), paasi vain bussilla, joka jatti meidat Waimate Turn Offille. Luultiin pysakin olevan lyhyen kavelyn paassa itse tapahtumapaikasta, mutta matkaa olikin usea kilometri. Ei tosin ehditty edes tajuamaan sita, saatikka sita, etta mikaan bussi ei olisi kuljettanut meita Turn Offilta festivaaleille, ennen kuin campervan jo pysahtyi meidan eteen ja nuori pariskunta kysyi, halutaanko kyyti. Mies osoittautui puoliksi suomalaiseksi, puhuikin meidan kielta ihan sujuvasti. Napsaa. Ja uskomaton tuuri! Kun sitten paastiin vaen tayttamaan keskustaan ja alettiin miettia, raahataanko rinkkoja ympariinsa koko aika, vihanneksia myyva mies juoksi kysymaan, halutaanko varastoida ne vahaksi aikaa hanen autoonsa lukkojen taakse. Saatiin sitten vaellella vahan kevyemmin. Taas hirmu tuuri, hauskaa. Asiat vaan lutviutuvat taalla. Tosin poislahdettaessa, bussipysakilla seistessa jotkut tosi oudot miehet ajoivat meidan eteen, kysyivat liftataanko. Sanottiin ei, ne lahtivat, ajoivat korttelin ympari ja palasivat takaisin. Bussi ei kuulemma ole pysahtynyt talle pysakille vuosiin, pitaisi menna taas sinne kauemmalle. Kerrottiin, etta halutaan jaada siihen odottamaan, ollaan aika varmoja, etta se viela tulee. Miehet lahtivat ja pikkupojat toiselta puolelta nayttivat meille peukkuja, sanoivat, etta turvallisempaa kulkea bussilla. Kohta tuttu auto kurvasi taas eteemme. Poliisitkin olivat kuulemma sanoneet, ettei bussi kulje tasta. Miehet voisivat kuitenkin tarjota meille kyydin oikealle pysakille. Ei kiitos. Lahtivat lopulta ja bussi tuli. Pojat jaivat Waimateen peukut pystyssa.

Dunedinissa asuttiin Tinan, Martinin ja Laikan luona. Tina kulki joka paikkaan paljain jaloin. Martin oli niiin suomalaisen oloinen, kuin voi olla. Laika riehui kuin Rommi. Mukavia hosteja! Kaytiin Dunedin-paivan aikana Cadburyn suklaatehtaalla (paljon pienia miehia, lahes oompa loompia, 1000 kg sulaa suklaata putouksena, maistiaisia, violetteja haalareita) ja Otago Peninsulalla. Bussilla Portobellon kylaan, sielta vuokrattiin pyorat. Vuokrapaikalla oli hirmusesti lentolehtisia yms. i-siteilla, joten oli yllari, etta toiminta tapahtui omakotitalon pihalla, pyorat kaivoi ransistyneesta majasta puutarhatoissa ollut hupsu nainen. Matkaan lahtiessa ei tajuttu, etta joudutaan nousemaan monta kilometria jatkuvaa ylamakea. Kun nainen viela oli sanonut, etta paluumatka on raskaampi, tuntui menomatka jopa epatoivoiselta. Lopulta kuitenkin saavuttiin huipulle ja laskettiin makea alas Sandfly Baylle. Surullista kylla, ei nahty mitaan liikkuvaa harvoja ihmisia lukuunottamatta. Ei edes sandflyita, saati sitten riivatun nakoisia oranssisilmaisia pingviineja. Merileijonat olisivat kuulemma (luultavasti) olleet rannan paassa, mutta ei uskallettu lahtea sinne asti, kun luultiin paluumatkaan menevan enemman aikaa. Busseja takaisin Dunediniin lahti enaa yksi eika haluttu myohastya siita.

Sitten - vihdoin - Queenstown. Natti ilma oikeastaan koko siella oleskelun ajan. Ekana iltana vaan fiilisteltiin kaupunkia, hengailtiin botaanisessa puutarhassa (puissa..), satamassa, keskustassa. Hirmu pieni kaupunki vastoin odotuksia, koko alueella Arrowtown yms. mukaanlaskettuna ei ole kuin n. 25 000 asukasta. Hostellilla tavattiin Lotte, ensimmainen oikea suomalainen. Vuoden matkalla, aloitti vapaaehtoistyolla Intiassa (antaa paikan yhteystiedot, sinne ehka ensi vuonna?), jatkoi kierroksella Kaakkois-Aasiassa, meni Australiaan, tuli Uuteen-Seelantiin, jatkaa Chileen ja Etela-Amerikkaan. Mahtavia tarinoita, haluan myos! Seuraavana paivana retki Milford Soundiin. Upeita maisemia, piknikluonas oli aika koyha, muovipakkauksia tuhottomasti. Aika turistia, mutta ehdottomasti nakemisen arvoista. Selvisi, etta se hunaja, mita ne taalla hirveena mainostaa, tulee teepuista.

Toisena paivana hidastempoinen ratsastus TSH-maisemissa. Tie, jossa oikealla Lothlorien, vasemmalla Amon Hen. Saatiin maamerkit, joita bongailla leffoista. Myos mm. Fangoran Forest ja Isengard + monien muiden leffojen kuvauspaikkoja. Sini ratsasti Prinssi Kaspian -leffatahdella, yksi toinen Rohanin hevosella. Iltapaivalla kavin riippuliitamassa, oli huisaa. Vain yksi toinen asiakas matkalla, luulin sitakin yhdeksi oppaaksi. Ihmettelin, miten yhta lennatettavaa varten tarvitaan viisi tyontekijaa. Ajettiin kukkulalle, harjoiteltiin, juostiin rinnetta alas liitimeen ripustettuina. Painoa havisi joka askeleella, kunnes huomasi olevansa ilmassa. Uskomatonta, mahtavaa! Liideltiin ja kaarreltiin, lahdettiin ehka kilometrin korkeudesta, noustiin ilmavirtauksia pitkin korkeammalle. Lennettiin haukan jaljessa. Tehtiin kiepsautuksia, pitkia liukuja. Rakastuin taysin. Oltiin ilmassa puolisen tuntia, n. kaksi kertaa pidempaan kuin toinen lennatettava. Heille ei ilmeisesti loytynyt kuumia virtoja, joita pitkin nousta ylos. Syoksyttiin lopulta alas, mies kaski vain kallistua eteen ja sitten sita mentiin. Oikaistiin juuri ennen maata ja liu'uttiin puoli metria maanpinnan ylla, laskeuduttiin pehmeasti maahan. Joku paiva viela opettelen lentamaan itse. Varmasti.

Loten lisaksi tavattiin hostellilla myos muita jannia ihmisia. Esimerkiksi meidan huoneessa asusti Jude Law. Tai ainakin lahes Jude Law. Sama aani, sama puhetyyli, sama hymy, samat eleet, lahes identtiset kasvonpiirteet, eri tukka. Lahes hammentavaa. Voidaan nyt sanoa lahes tuntevamme suuri nayttelija, joskaan ei olla Jude Lawn suurudesta kovin varmoja. Roolisuoritus Imagineriumissa ei kovin vakuuttava, ei yllari. Toisin kuin Colin Farrel, joka oli tosi yllari. Hyva.

Kolmas ja samalla viimeinen paiva Queenstownissa alkoi rennosti benjihypylla Kawarau bridgelta. Pelotti mukavasti seista siella reunalla, varpaitten valista naky joki. Tippuminen oli hauskaa, ei olisi uskonut. Hirveasti adrenaliinia kai. Naytti aika rasynukkemaiselta, kun ihmiset heilui siella narun paassa. Uusiksi pitaa ottaa, Sini varsinkin ihan kikseissa. Jatkettiin hypylta Arrowtowniin, taydellinen paikka asua, luultavasti. Sinne voisi muuttaa. Kaunista, pienta, suloista, rauhallista, vanhanaikaisen romanttista. Ja hirveasti kahviloita, karkkikauppakin. Aikaa siella oli liian vahan, kun viimeinen bussi kotiin meni jo neljalta. Kumma, kun Queenstownista sinne kuitenkin tuli linkkeja viela illallakin. Mihinhan ne sitten katoavat, kun eivat palaa takaisin?