Muutama asia, mita ollaan opittu Uudessa-Seelannissa/Uudesta-Seelannista: Tieta ylittaessa PITAA katsoa ensin oikealle. Suomessa opittujen selkarankaan juurtuneiden kayttaytymismallien takia auton alle jaaminen on ollut jo turhan useasti kiinni vain muutamasta sentista. Ollaan ainakin havaittu, etta ihmiset taalla osaavat kayttaa toottia tarpeen tullen. Toiseksi, vesihanat kiertyvat vaaraan suuntaan - silloin harvoin, kun niissa on samassa kylma japuolilla allasta. Viela on arvoitus, kuinka vedet saa jarkevasti sekoittumaan esimerkiksi kasia pestessa. Ja sitten, ruoka on keskimaarin jopa puolet halvempaa kuin Suomessa, joskin takalaiset valittavat hintojen nuosua. Sandflyt ovat hiekanjyvasen kokoisia ja nakoisia, pikkuruisia pistavia juttuja. Aurinko on polttava. Paikalliset ovat superystavallisia ja tykkaavat tulla juttelemaankin ihan vapaaehtoisesti. Patikoidessa tms. tervehditaan kaikkia vastaantulijoita, turistaankin kuulumisia, jos aikaa riittaa. Ja yleensahan taalla riittaa aikaa, kun kenellakaan ei tunnu olevan kiire mihinkaan. Rentoa.

Mutta Tauposta: taysi katastrofi. Vietettiin siella kolme paivaa ja saa oli koko ajan ihan kurja. Ei saatu tehtya oikeastaan mitaan, vain patikointi Huka Fallseille ja lillumista kuumissa lahteissa, siina saldo. Skydivaus oli haaveena ja haaveksi se Taupon osalta jaikin. Ensimmaisen kerran, kun mentiin hyppypaikalle, nahtiin, kuinka meita edeltava ryhma hyppasi. Vedettiin varusteet paalle, kuunneltiin ohjeet, kerrattiin ne ja lennettiin taivaalle. Kaarreltiin siella kolmisen kierrosta, punainen valo syttyi aina kun avattiin ovi valmiina hyppaamaan. Oli liikaa pilvia. Tultiin alas. Meilta kysyttiin, halutaanko varata hyppy uusiksi sille iltapaivalle vai seuraavalle aamulle. Iltapaivalle ei kuulemma kannattaisi, koska taivas tuskin selkenisi ja sitten menetettaisiin varausoikeus seuraavalle aamulle, jolloin paljon todennakoisemmin olisi hyva saa. Eli varattiin aamulle. Onneksemme iltapaivaksi saa parani ja aurinko paistoi koko illan, kun taas aamulla pilvet palasivat sillalailla, etta meita edeltava ryhma paasi jalleen hyppaamaan, me emme. Voisi sanoa hyvaksi tuuriksi? Ruotsalainen hyppaaja melkein vannoi, etta me ollaan ne, jotka tuovat pilvet mukanaan. Rautakanki.

Napieriin tultiin pari paivaa sitten, taalla saa on ollut taydellinen, eilen ei loydetty taivaalta yhtaan pilvea. Asutaan Maxin luona, pieni viiskymppinen partaveikko, nayttaa aivan menninkaiselta. Han ja Ross tulivat hakemaan meidat bussipysakilta piknik-korin kanssa ja veivat heti katsomaan mahtavia nakymia kukkulan huipulta. Taalla kasvaa pihalla appelsiineja ja aprikooseja, talo on uskomattoman kotoisa, tosin remontti on viela kesken. Eilen patikoitiin Cape Kidnappersille. Oli janna lahtea matkaan sen jalkeen, kun Max oli kertonut tarinoita siita, kuinka he viimeksi olivat jaaneet loukkuun nousuveden jalkoihin ja ohjeistanut meidat, mita pitaa tehda, jos seinamat ymparilla alkavat sortua. Mutta turvallisesti paastiin perille, nahtiin majakka ja gannet -lintukolonia seka uskomattomat maisemat. Lopulta paastiin takaisinkin, tosin hyvin hidasta tarpomista, kun host meinasi koko ajan jaada jalkeen. Viiden tunnin reissu venyi kavelyn osalta monta tuntia, ja siihen kun lisataan viela pienet moikkauskaynnit Rossin ja kumppaneiden (kaksi latvialaista tyttoa ja saksalainen poika, jotka tekevat toita taalla) luona, paastiin kotiin vasta joskus kymmenen, kahentoista tunnin paasta lahdosta. Vahan alkoi jo tulla nalka. Eipa oltaisi uskottu aiemmin, etta rentous voi menna jopa liian pitkalle.

Tanaan lahetaan Wellingtoniin, sielta lautta Pictoniin, Pictonista bussilla Christchurchiin. Eli etelasaarelle on suunta. Saa nahda, mita sielta loytyy.