Tässä se nyt tulee, viimeinen teksti tältä afrikan valloittajalta. Lentomatka oli pitkä, mutta meni suhteellisen kivuttomasti. Reissussa on koettu yli 40 h:n bussimatka, joten reilu 20 tuntia lentokoneessa ei ole temppu eikä mikään. Ainoa harmi oli se, etten saanut jostain syystä nukuttua silmäystäkään. Lennon aikana tulikin katsottua neljä leffaa putkeen, kun unta ei vain tullut. Ihmeellinen jännitys tuntui mahanpohjassa, oli sen verran outoa mennä taas kotiin. Aamuyöllä vaihdettiin konetta Istanbulissa ja vielähän sitä ehti Victorias secretillä tehdä vähän ostoksia. Istanbulista lento Helsinkiin kesti vain reilu 3 tuntia ja siinä ajassa ehti ajatella kaikenlaista. Olisikohan äiti ajoissa vastassa kentällä. Millainen sää on Helsingissä? Onko kotiin kiva palata vai ikävöinkö enemmän takaisin Afrikkaan? Eikä uni tälläkään lennolla tullut, loppulennosta sitä alkoi vain odottaa hermostuneesti matkan loppumista. Mikä fiilis on sitten, kun koneen pyörät koskettaa Helsinki-Vantaan maaperää?

Lopulta puolen päivän aikaan torstaina olin perillä ja kivana yllätyksenä aurinkokin paistoi. Matkalaukut saatiin tosi nopeesti, muutenkin Turkish Airlines yllätti palvelullaan ja laadullaan oikein positiivisesti. Porttien takana odottikin maailman ihanin ylläri, äitin ja Karin lisäksi Heidi perheineen oli tullut mua vastaan. Se tuli kyllä ihan totaalisena yllätyksenä, en ollut osannut aavistaa tällaista yhtään. Mutta oli ihanaa nähdä kaikki heti kentällä, tuli niin tervetullut olo ja äkkiä Afrikkaikävä unohtui. Toisaalta tuli sellainen olo, että ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Lentokentällä piti vielä nopeasti ennen lähtöä hyvästellä meidän reissuporukka, mutta onneksi me taas pian nähdään. Kentältä ajoimme mummin luokse syömään, siellä oli tarjolla kaikkea, mitä olen tässä syksyn aikana kaivannut. Yllättävää kyllä, esimerkiksi ruisleipä ei edes maistunut kovin kummoiselle, vaikka en oikein tiedä, mitä odotin.

Illalla saavuin omaan kotiin ja siellähän olikin kämppikseni Essi, joka vaikutti oikein mukavalle persoonalle. Vähän oli outo fiilis olla kotona ja omien tavaroiden keskellä. Tässä vaiheessa väsymys alkoi olla aika infernaalista, olin nukkunut toissa yönä viimeksi. Perjantaina herätessä piti vähän aikaa miettiä, mikä maa, mikä valuutta. Oli pimeää ja iso sänky tuntui todella oudolta. Perjantai kuluikin kokonaan lepäilyyn, ihmettelyyn ja tavaroiden purkamiseen. Lauantaina mun ihanat ystävät oli järjestäny mulle kotiinpaluujuhlat ja pukeutuneet itsekin neekereiksi. Voi että, kun oli ihana nähdä kaikkia, kyllä reissussa olikin ollut ikävä. Miten paljon mulla onkaan ihania ihmisiä ympärillä, ihan käsittämätöntä <3.

Miten ensimmäinen viikko Suomessa on sujunut? Sanoisin, että yllättävänkin hyvin. Toki pimeys ja kylmyys on hyvin epämiellyttävää, mutta en ole koskaan tykännyt talvesta. Liikenteessäkin olen taas ihan pihalla, mihin suuntaan pitää katsoa, kun juuri ehdin ymmärtää vasemmanpuoleisen liikenteen. Autolla ajaessakin on hyvä aina ensin pyyhkiä lasit ja sitten vasta laittaa vilkut päälle ;) Kaupassa tulee välillä puhuttua englantia ja kyseltyä kuulumisia, mutta toistaiseksi olen saanut aina ystävällisen "hyvin menee" vastauksen takaisin. Ehkä se pitää jättää tavaksi Suomessakin? Ehkä suurin hämmästys kaupungilla on ollut hiljaisuus. Kaikki vaan kävelee napit korvilla eteenpäin, eikä kukaan kysele bussissa mitään. Kaupungilla kukaan ei huuda, eikä autot tööttää, vaan siellä on ihan kuoleman hiljaista. Se on todella outoa. Myös aikataulut vaatii vähän totuttelua. Kävelin ensimmäisenä viikonloppuna bussipysäkille, odotin 15 minuuttia, kunnes tajusin, että täällä tosiaan kannattaa aikataulut tarkistaa etukäteen, jos haluaa välttyä jäätymiskuolemalta pysäkillä.

Totta kai Afrikkaan on ikävä, mutta Suomessakin on kivaa. Kohta alkaa työt ja niiden alkamista oikeasti odotan. Kalenterikin on suhteellisen väljä edelleen, eli ehkä mä jotain Afrikassa opin? Mutta kesään on enään muutama kuukausi, se tuntuu ihanalta. Mutta ehkä mä olen vain sopeutuvainen, kun en oikein tunne sen suurempaa kultturishokkia ikinä missään. Toki pieniä asioita joo, mutta ei mitään, johon ei sopeutuisi tai tottuisi. Maassa maan tavalla ja sitä rataa, niin pärjää parhaiten ja pienimmällä stressillä.

Mutta nyt tämä blogi sulkeutuu, kiitos kaikille ihanille, jotka olette eläneet matkassa mukana. Teitä oli paljon enemmän, kuin osasin ikinä kuvitella. Ja kaikkien tuki ja tsempit vaikeilla hetkillä ovat olleet korvaamattoman tärkeitä, kiitos niistä. Näihin sanoihin päättyy tämän blogin elämä:

Finland is my home, but the world is my playground.

Halataan, kun tavataan <3