Miksi Nepaliin? Tämä oli kysymys monilta ihmisiltä kertoessamme matkasuunnitelmistamme. Jo vuonna 2013 Tiibetissä heräsi polte päästä Nepaliin jonakin päivänä. Kun kotiuduimme Australiasta, aloimme suunnitella Nepalin matkaa.

Pohjatyötä tehtiin ja paikalla käyneiltä kysyttiin neuvoja. Tällä kertaa oli kyseessä matka, jota täytyi suunnitella enemmän varusteita myöten. Alusta lähtien suunnitelmissa oli vaeltaa vuoristossa ja päätavoitteeksi tuttavien matkakertomusten perusteella muodostui Annapurna Circuit Trek.

Nepalin lentoja haettiin ja mietittiin tovi. Suoria lentoja esim. Keski-Euroopasta Kathmanduun, Nepaliin pääkaupunkiin, ei ole. Päädyimme varaamaan Qatar Airwaysin lennot, mutta miinuspuolena oli pitkä vaihtoaika mennen tullen, mikä edellytti yöpymistä Dohan kaupungissa. Perillä Dohassa odotti tuskallinen yli 2 tunnin jonotusaika viisumitarkastuksen läpi. Lopulta hotellin ravintolassa väsyneenä, mutta nälkäisenä istahdimme pöydän ääreen tilaamaan ruokaa. Tilausta tehdessä tarjoilijaneiti ilmoitti ystävällisesti hymyillen lähes joka aterian kohdalla "Not available, Sir." Teki mieli pyytää lista niistä annoksista, mitä oli tarjolla. Muslimimaalle ominaisesti vain Ollia puhuteltiin hotelliin saavuttaessa ja ruokalista ojennettiin vain Ollille.

Alusta alkaen oli selvää, että halusimme vaellukselle mukaan oppaan ja kantajan. Asia olisi järjestynyt myös Kathamandussa, mutta halusimme hoitaa asiat mahdollisimman valmiiksi jo kotoa käsin, sillä aikaa kohteessa oli rajallisesti ja halusimme välttää kiireen ja sähläyksen. Satun nepalilainen ystävä Sanjeeta suositteli vaellusyritystä, jossa hänen serkkunsa työskentelee. Sanjeeta oli jo Australiassa näyttänyt kuvia Pokharasta, josta hän on kotoisin. Nuo kuvat vain lisäsivät kiinnostusta Nepalia kohtaan. Alun perin olimme hakemassa vain opasta ja kantajaa vaellukselle, mutta yrityksen puolesta kaikki matkajärjestelyt tulivatkin valmiina.

Annapurna Circuit Trek on yksi maailman parhaista pitkistä vaellusreiteistä. Vaelluksen kesto ja matka määräytyvät sen mukaan, kuinka paljon on aikaa käytettävissä ja mistä vaelluksen haluaa aloittaa. Virallisesti reitti alkaa Besisaharista, johon me tultiin autokyydillä Kathmandusta. Vaellus päättyy Pokharaan, mutta useimmat trekkaajat lopettavat Jomsoniin ja matkaavat sieltä Pokharaan bussilla tai lentäen. Päätös on järkevä, sillä loppuvaellus on pitkälti autotiellä kävelyä. Vaelluksen pituuteen vaikuttaa myös mahdolliset sivuretket ja lepopäivien määrä. Yksi vaelluksen mielenkiintoisimpia puolia oli ilmastovyöhykkeiden vaihtelu. Korkeuseroa tuli paljon, matalimmillaan 600m ja korkeimmillaan 5416m. Nepalissa erikoista on myös se, että näinkin syrjäisille alueille vaeltaessa ei tarvitse majoittua teltassa, vaan vaellusreittien varrella on aina teetupia ja majataloja, joissa myös muonituspuoli hoituu.

Perillä Kathmandun kentällä viisumiasiat hoituivat ongelmitta ja nopeasti, mutta laukkuhihnalla odotti sekasorto. Hihnan eteen pakkautunutta ihmismassaa kärryineen näkee kaikkialla, mutta tämä oli selvästi ylitse muiden. Hihnaan ei saanut mitään näköyhteyttä, kun kokonaisia perheitä, sukuja, oli pakkautunut hihnan äärelle kärryineen. Tullitarkastuksessa ei oltu kiinnostuneita länsimaalaisten matkalaukuista, vaan kenen laukkuja paikalliset kantoivat kentältä ulos.

Opas nimeltä Bikash oli kentällä vastassa ja saattoi meidät hotellille. Illallisella Everest-olut maistui hyvältä, etenkin kun tiesimme ettei sitä tulla nauttimaan seuraavan kahden viikon aikana vuorilla. Seuraava päivä kului Kathmandun kaoottisia katuja talsiessa. Vaelluskengät ja muutamia muita tarvikkeita olimme hankkineet jo Suomesta sisäänajoa varten. Loput varustehankinnat tehtiin aussiäijän putiikissa nimeltä Shona´s, josta olimme saaneet hyvän vihjeen. Putiikki oli pieni, mutta kaikki mitä sanoi ääneen, löytyi kädenojennuksella. Matkaan tarttui hyvät makuupussit, vaellussauvat, juomapullo, Satulle kuoritakki ja rinkan sadesuoja. Kathmandun katukauppiaalta ostimme lämpimät myssyt. Untuvatakit päätimme vuokrata aussiäijän puljusta naurettavan halpaan hintaan, n. 0,60e/päivä.

Tiedossamme oli, että yksi kantaja kantaa meidän molempien tavarat yhdessä rinkassa ja painoraja oli 15kg. Suomesta lähdimme kahdella kevyesti pakatulla rinkalla, koska toinen rinkka oli tarkoitus jättää hotelliin Kathmanduun sisällään tavarat, joita ei vaelluksella tarvittu. Nyt kun kaikki varusteet oli läjässä, olikin urakka saada ne kaikki mahtumaan yhteen rinkkaan. Kun makuusäkit ja untuvatakit oli pakattu, rinkka olikin jo täynnä. Valmis.

Kathmandusta Besisahariin oli matkaa 178km, ja aikaa kului 7 tuntia, se kertoo keskituntinopeuden olevan päätä huimaava. Vuorenrinteillä kulkevat tiet ovat kapeita ja huonokuntoisia. Liikenne on kaoottista, kuten olettaa saattaa. Teillä ohitellaan ja tullaan ohitetuksi, välillä ajetaan sumassa kävelyvauhtia torvet soiden. Välillä tuntui hurjalta katsoa auton ikkunasta sivulle monen sadan metrin pudotusta.

Matkalla Besisahariin olimme poimineet kyytiin myös kantajan Bijayn. Bijay antoi hyvän ensivaikutelman jo ensi hetkestä alkaen. Aina niin iloisen, ystävällisen ja kohteliaan Bijayn seurassa matkanteko oli mukavaa läpi vaelluksen. Perillä Besisaharissa pääsimme lounaan jälkeen jo tositoimiin ja vaellus alkoi. Satun jo aiemmin vaivaaman polvivaivan vuoksi otimme vaellussauvat käyttöön jo vaelluksen alussa. Aussiäijä kertoi, että oikein käytettynä sauvat vievät jopa 30% painoa pois polvelta.

Ilta alkoi hämärtyä ja saavuimme ensimmäiseen majapaikkaan Ngadissa. Majatalossa ei ollut muita trekkaajia. Vaelluksen alkumetreillä majatalojakin oli useampia, mutta mitä korkeammalle matka jatkui, sitä vähemmän majatalojakin alkoi olla. Ensimmäisenä yönä heräsimme merkilliseen konserttoon, joka kuului läheiseltä tieltä muutaman mieshenkilön esittämänä. Luulimme sen olevan hengellinen rituaali, mutta aamulla selvisi kyseessä olleen vain perinteinen kännilaulu keskellä yötä, mitäs muutakaan.

Ensimmäiset päivät kuluivat vaeltaessa riisipeltojen vehreissä maisemissa korkeissa lämpötiloissa. Ylä- ja alamäkiä riitti, eikä saavutettu korkeus mainittavasti muuttunut ensimmäisinä päivinä. Hikeä pukkasi niin, että Ollin lippiskin vaihtoi väriä. Eräällä lounastauolla seurasimme, kun isompi seurue saapui hieman meidän jälkeemme lounaspaikkaan. Vilkas puheensorina loppui, kuin veitsellä leikaten ihmisten kaivaessa älypuhelimensa esille. Hetkessä kaikki olivat uppoutuneena puhelimiinsa eivätkä puhuneet toisilleen sanaakaan. Hassua kyllä, wifi oli saatavilla lähes koko vaelluksen ajan yksittäisiä majataloja lukuun ottamatta.

Yöksi jäimme hurmaavaan paikkaan vesiputouksen äärelle ja saimme huoneen omalla kylpyhuoneella, joka myöhemmin muuntautui vierashuoneeksi. Suihkun aikana Ollille paljastui suihkussa olevan muitakin, nimittäin yllättävän iso hämähäkki. Hämähäkin kanssa sovittiin, että se saa pitää kylpyhuoneen ja me pysytään huoneen puolella. Myöhemmin illallisella söimme Dal Bhaatia, joka kuului lähes jokapäiväiseen ruokavalioon. Se on Nepalin kansallisruoka, joka koostuu riisistä, linssikeitosta, curryperunoista ja usein myös keitetystä pinaatista ja tulisista lisukkeista. Kaikki ruoka-aineet on jaoteltu omiin lokeroihinsa lautaselle. Paikalliset sekoittavat kaikki ruoka-aineet yhteen ja syövät sormin. Illallisen jälkeen meillä oli hauskaa opiskellessamme nepalin kieltä Bikashin ja Bijayn opastuksella. Uni alkoi painaa vaelluspäivän jälkeen ja siirryimme iltatoimille huoneeseen. Huoneeseen oli saapunut kuitenkin odottamattomia vieraita, sirkkoja. Sirkkojen äkkinäiset liikkeet pitkin huonetta saivat sykkeen koholle ja sirkat saivat häädön vierashuoneeseen hämähäkin seuraksi. Sen koommin wc:n ovea ei enää avattu vaan tyydyttiin käyttämään käytävällä olevaa käymälää.

Seuraavinakin vaelluspäivinä reitti sisälsi paljon ylä- ja alamäkiä. Alamäet turhauttivat, kun tiesi että matkaa ylös on taas entistä enemmän. Viidentenä vaelluspäivänä saavuttiin Taliin yöksi. Kylässä on muinoin ollut järvi, jota nimi Tal tarkoittaa. Järven tuhosi kauan sitten maanjäristys ja nykyään järven tilalla virtaa joki. Majataloon saavuttaessa edessä oli jälleen tutut toimet: tulotee eli istutaan alas ja hengähdetään kera kuppi kuumaa, tavarat huoneeseen ja huoneen tarkastus ylimääräisten asukkien varalta, hetki levähdysaikaa makuupussissa, sitten illallinen (Dal Bhaat), rentoa yhdessäoloa ja seuraavan päivän suunnittelu. Illalla Satu huomasi wc:hen mentäessä käytävällä hämärässä ison otuksen liikkuvan. Wc:n edessä oli vartiossa kämmenen kokoinen musta hämähäkki, joka todellakin sai ottamaan askeleen taaksepäin. Vastaavan kokoista hämähäkkiä ei oltu edes Australian aikoina tavattu. Taas wc:n vaihto. Aamulla Olli lähetettiin tiedusteluretkelle. Hämähäkki oli poistunut ja wc;n edusta vaikutti jo selvältä, kunnes lähellä ovensuuta lehahti lepakko lentoon matalaa käytävää pitkin. Pikainen vetäytyminen ja taas wc:n vaihtoon.

Vaelluspäivien edetessä korkeutta alkoi vähitellen kertyä mittariin. Oli hauska huomata, kuinka kasvillisuus alkoi muistuttaa Pohjolan olosuhteita. Nähtävillä oli ruskan värit ja havumetsää. Temangia kohti kävellessä kääntyi suupielet hymyyn, kun näimme ensimmäisen lumihuipun. Vuoria nepalilaiset eivät laske vuoriksi, jos korkeus on alle 6000m eikä lumipeitettä ole huipulla ympäri vuoden. Eli heidän mittapuun mukaan edes Mont Blancia ei voi laskea vuoreksi.

Nepalin juomavesi on yksi maailman likaisimmista. Meillä oli mukana kloori- ja ionitabletteja, joilla puhdistimme veden juomakelpoiseksi. Vaellusreitin varrella oli myös useita puhtaan veden myyntipisteitä, joista trekkaajat pystyivät ostamaan puhdasta juomavettä edulliseen hintaan. Hanke on Uuden-Seelannin valtion ylläpitämä. Tarkoituksena on tuottaa puhdasta juomavettä, vähentää muovipullojen määrää, edistää paikallisten ja matkailijoiden terveyttä sekä luoda toimeentuloa paikallisille. Annapurnan alueelle tuodaan vuosittain arviolta miljoona muovipulloa, joten jätteen määrä on huolestuttava.

Yhdeksäntenä vaelluspäivänä saavuttiin Manangiin, jossa vietettiin myös seuraava kokonainen päivä akklimatisoituen, mikä tarkoittaa kehon asteittaista sopeutumista korkeaan ilmanalaan. Manang on 3500m korkeudessa, joten vuoristotaudin oireita saattaa jo ilmetä. "Lepopäivänä" teimme päiväretken lähialueelle 3900m korkeuteen, jotta kroppa alkaisi tottua entistä korkeampiin olosuhteisiin. Akklimatisoitumisen kannalta on hyvä nukkua alempana, kuin missä on päivän aikana käynyt. Manangissa osallistuimme myös maksuttomalle Himalayan Rescue Association -järjestön erinomaiselle luennolle, jossa oli amerikkalainen lääkäri antamassa tiivistä ja asiantuntevaa tietoa vuoristotaudista. Paikan päällä sai myös mittauttaa oman happisaturaatio -arvonsa pientä maksua vastaan. Useimmilla happisaturaatio laskee noissa korkeuksissa, mutta lukema ei kuitenkaan välttämättä kerro mahdollisesta vuoristotaudin tilasta. Satun lukemat näyttivät 89-90 ja Ollilla 91. Välipäivänä teimme myös pieniä hankintoja lopputrekkiä varten pienestä paikallisesta puodista. Putiikinpitäjällä oli hymy huulilla, eikä ihme sillä ostajia riitti ja kauppa kävi kuin siima. Tärkeimpänä ostoksena olivat Snickersit, erinomainen hätävara!

Manangiin saakka oli myös autotie, tosin Suomen mittakaavassa kyseessä oli enemmänkin mökkitie. Tavaraa kuljetetaan kuitenkin pääosin ihmis- ja eläinvoimin. Eniten näkyi muuleja, mutta myös aaseja, hevosia ja jakkeja. Muuten matkan varrella nähtiin kanoja, kukkoja, vuorivuohia, paimentolaisvuohia ja isoja kotkia. Vuoren rinteillä näkyi satunnaisesti blue sheepejä (suom. puolilammas), jotka ovat vuohieläimiin kuuluvia sorkkaeläimiä. Ne muistuttavat enemmän vuohta kuin lammasta.

Manangista suuntasimme Annapurna Circuit Trekin sivuretkelle kohti Tilicho -järveä, joka on maailman korkeimmalla sijaitseva järvi (4920m). Ensimmäinen etappi oli Shree Kharka, jonne jäimme majoittumaan. Nyt aloimme olla jo selvästi kylmemmillä alueilla, koska heti pysähtyessä tuli vilu. Shree Kharkaan saavuttaessa päiväaurinko vielä lämmitti ja istuimme pihalla auringossa ennen ruokailua. Öisin myös makuutiloissa mentiin pakkaselle, sillä mitään eristystä lämmityksestä puhumattakaan niissä ei ollut. Tässä vaiheessa iltatoimiin tuli lisäys, akklimatisoitumiskävely. Tämä tarkoitti jokaisen vaelluspäivän lopuksi ennen auringonlaskua tehtävää kävelyä 200-300m ylemmäs, kuin missä yöpyminen tapahtui. Tuli toinenkin uusi iltapuhde: vesivarastot oli täytettävä ennen iltapuulle vetäytymistä, sillä aamuisin vuorilta tulevat vesiputket olivat jäässä eikä juoksevaa vettä tullut. Nuo kyseiset "taikavesiputket" laskeutuivat jostain vuorten korkeuksista eikä kukaan tuntunut tietävän mistä ne tarkalleen tulevat. Myös käymälöiden vesiastiat olivat öisin jäässä, mutta myös lattia-wc:n ympärille valunut vesi jäätyi ja tämä teki käymälöistä yöllisiä vaaranpaikkoja. Korkeassa ilmanalassa joutuu käymään usein wc:ssä, myös öisin. Shree Kharkassa Satu lähti yölliselle vessareissulle eikä huomannut/muistanut lattian olevan jäässä. Läheltä piti kaatuminen kylmälle betonille, mutta nopeat akrobaattiset liikkeet pelastivat tilanteen.

Edessä oli vielä seuraava yöpyminen Tilicho Base Campilla ennen varsinaista koitosta. Reitti muuttui entistä kapeammaksi ja ylitimme useita maanvyöry -riskialueita. Näillä alueilla oppaamme kielsi meiltä pysähtymisen ja kuvaamisen. Vaikka sateita ei tähän aikaan vuodesta ollut odotettavissa, kivenlohkareita voi tulla vauhdilla minä hetkenä hyvänsä. Jokaisen monsuunikauden jälkeen näiden alueiden reitit täytyy tehdä uudelleen. Koska majataloja alkoi olla harvassa, opas lähetti Bijayn aina edeltä varaamaan majoitusta seuraavasta paikasta. Tunnelma majatalojen yhteisissä tiloissa oli tiivis iltaisin.

Päiväretki Tilicho -järvelle alkoi varhain. Oli lähdettävä ennen auringonnousua, koska matkaa oli paljon. Alku oli tahmea, aamuinen suorituskyky ei ollut parhaimmillaan. Satulla oli heikko olo ja kipuaminen tuntui tuskaiselta. Vuoristotaudista ei kuitenkaan ollut kyse. Päivän valjetessa ja ensimmäisen kahden tunnin jälkeen olo kuitenkin helpotti. Huvittavaa oli, kun olo koheni mitä korkeammalle mentiin. Kyseessä ei ollut turha reissu, sillä Tilicho -järvi mykisti upeudellaan. Vaikka liikkeellä oli paljon muitakin trekkaajia, oppaita ja kantajia, järvellä huokui rauha ja hiljaisuus. Kyseessä on pyhä järvi, eli plutaus jäi tällä kertaa väliin. Tilicho -järveltä oli palattava samaa reittiä pitkin aina Shree Kharkaan saakka. Yksi yö siellä ja sitten suunta kohti Yak Kharkaa. Nyt aloimme olla jo todella lähellä Thorang La:ta.

Vaelluksen aikana oli tullut jo moni seurue tutuksi. Yak Kharkassa majoittui samaan aikaan tuttu itävaltalaispariskunta oppaineen. Illan aikana jutellessa tuli ilmi, että miestä vaivasi flunssa, joka ei meinannut helpottaa. Siitä riittikin keskustelua, sillä meilläkin molemmilla oli ollut flunssan oireita jo pari päivää. Pienikin flunssa näissä korkeuksissa ja olosuhteissa voi vaikuttaa oloon merkittävästi. Meidän jatkaessa matkaa, he päättivät jäädä vielä yhdeksi yöksi lepäämään Yak Kharkaan ennen viimeistä koitosta.

Matkalla Thorang Phediin Ollille iski oikea man flu. Olo tuntui ja näytti kurjalle. Koska kyseessä ei ollut vuoristotaudin oireet, uskalsimme jatkaa matkaa ylöspäin. Pysähdyimme huilimaan teetuvalle matkan varrella. Oppaamme tunsi teetuvan pitäjän, jolla oli myös suloinen koira apukätenä. Koira kävi säännöllisesti arvioimassa saapuvien asiakkaiden määrää ja vetäytyi sitten omalle tyynylle mökin edustalla. Teen ja voima-snickersin jälkeen jaksoimme jatkaa matkaa. Pian kuulimme helikopterin lähestyvän, sillä se lensi tulevan majapaikkamme suuntaan. Melkein perillä Thorang Phedissä näimme kopterin nousevan aivan majatalon vierestä. Perillä saimme selville, että israelilaistyttö oli kiidätetty sairaalaan vuoristotaudin vuoksi.

Satu oli alkanut syödä Diamoxia eli vuoristotautia ehkäisevää lääkettä Tilicho Base Campilta lähtien. Tuolloin alkoi lievä päänsärky, joka ei helpottanut kipulääkkeillä, mutta Diamox tehosi. Koska vointi oli flunssaa lukuunottamatta hyvä eikä päänsärkyjä ollut, oli aika jatkaa kohti solan ylitystä. Ilta Thorang Phedissä oli kylmä. Pakkaaminen oli hankalaa pelkkien otsalamppujen varassa, sillä sähköt olivat poikki makuutiloista. Nyt kylmyys alkoi jo ottaa päähän. Viikon ajan oltiin jo nukuttu pipot päässä ja kuumavesipullo makuupussissa. Untuvatakkeja ei oltu turhaan kannettu mukana kaikkia näitä kilometrejä, sillä ne todellakin tulivat tarpeeseen. Tässä vaiheessa harkittiin jo nimen vaihtoa "Hattusiksi", sillä tuntui kuin pipo olisi kasvanut päähän kiinni.

Solan ylitys -päivä aloitettiin klo 4 aamulla, sillä edessä oli koko vaelluksen pisin ja haastavin päivä. Lisäksi solalla tulee olla ennen puolta päivää, jolloin tuulet yltyvät entisestään. Majatalosta käsin oli hauska seurata "kiiltomatoa" joka kipusi vuoren rinnettä. Kyseessä olivat siis otsalamppujen valossa kulkevat trekkaajat. Vaikein koitos oli ensimmäinen 1,5h oli vaikein, sillä tuolloin kävelimme tiukkaa ylämäkeä High Campille, jossa pysähdyimme ensimmäiselle tauolle. Tuolloin alkoi myös päivänvalo hiipiä ja matkanteko helpottua. Varsinaisesta auringonlämmöstä ei kuitenkaan ollut tietoakaan, sillä tuuli oli jäätävän kylmä. Kävelyvauhti oli rauhallinen ja taukoja pidettiin usein. Vihdoin Thorang La -solalle (5416m) saavuttaessa tunnelma oli hilpeä. Olo oli kuin voittajalla, ja sitähän tässä oltiin sillä tavoite oli saavutettu! Fiilistelyn jälkeen siirryimme paikan päällä olevaan pieneen teetupaan. Uskomatonta, että täälläkin joku näkee vaivaa pyörittää tällaista palvelua. Työmatkaa ei kyllä käy kateeksi. Teetä, snickersiä ja lämmin tunnelma tuvassa. Sen jälkeen saimme hyvillä mielin jatkaa matkaa alaspäin.

Edessä olikin rutkasti laskeutumista alaspäin Muktinathiin, joka on 3760 metrin korkeudessa. Muktinath tuntui lähes metropolilta vuorilta saavuttaessa, sillä sieltä löytyi putiikkia joka lähtöön. Maisemat olivat hyvin erilaiset, sillä nyt oltiin Mustangin alueella, joka on lähellä Tiibetin rajaa. Viimeisen vaelluspäivän päätepiste oli Jomson, josta oli tarkoitus lentää Pokharaan. Kyseessä oli ehkä vaelluksen puuduttavin päivä, sillä se sisälsi 18km lähes pelkästään hiekkatiellä kävelyä. Buffia oli pidettävä naamalla jatkuvasti ohi kulkevien autojen ja muiden liikennehärveleiden nostattaman pölyn ja käryn vuoksi. Kagbenin kylässä pysähdyimme lounaalle legendaarisen hauskaan Yac Donaldsiin. Ollin yli kaksi viikkoa kestänyt kasvisruokavalio sai kunniallisen päätöksensä jakkiburgerilla herkutellessa. Koko vaelluksen ajan olimme pidättäytyneet maito- ja lihatuotteista vatsavaivojen välttämiseksi. Opas varoitteli erityisesti liha säilytysolosuhteista vuorilla. Ripuli vuoristossa ja karuissa olosuhteissa oli viimeinen asia mitä halusimme ja ilman sitä kunniallisesti selvittiinkin.

Jomsonissa olo oli ryytynyt, mutta onnellinen. 15 päivää kestänyt trekki ja 178km oli nyt takanapäin. Jälleen oli voittajafiilis ja onnellisuus siitä, että selvittiin terveenä ja ilman ongelmia. Tuntui mahtavalta päästä suihkuun viikon tauon jälkeen. Vaelluksen puolivälin jälkeen oli jo niin kylmä, ettei tehnyt mieli mennä suihkuun ja palella hitokseen sen jälkeen. Illalla oltiin viimeistä kertaa koko porukka koolla, sillä Bijayn urakka loppui tähän päivään. Illallisen jälkeen pelasimme monen monituista UNO-peliä. Bijaysta tuli intohimoinen UNO-pelaaja vaelluksen aikana, joten lahjoitimme pelikortit Bijaylle.

Aamulla hipsimme Jomsonin lentokentälle varhain, sillä tarkkaa lentoaikaa ei ollut tiedossa. Jomson on Nepalin tuulisin paikka ja lentoja lähtee vain aamuisin ennen tuulten yltymistä. Lisäksi niitä joudutaan usein perumaan, kuten nyt edellisenä päivänä. Pitkän odottelun jälkeen koneemme saapui kentälle. Se ei kuitenkaan vakuuttanut ulkonäöllään, se näytti vuoden -54 Pudokille. Kyseessä on pieni 18 hengen potkurikone, jota lentäjät lentävät näköperusteisesti ilman tutkaa. Ihailimme kentälle aiemmin laskeutunutta Tara Airin konetta, joka näytti paljon modernimmalta ja luotettavammalta. Toimenpiteissä ei kauaa nokka tuhissut. Meidät oli laitettu etukäteen kentän laidalle jonoon odottamaan. Heti kun kone oli laskeutunut ja tyhjennetty, meidät ohjattiin rivakasti koneeseen. Viimeinen matkustaja oli hädin tuskin istumassa, kun kone lähti liikkeelle. Koneessa oli jopa lentoemäntä, joka teki pikaisen karkkien jako -kierroksen matkustajille. Lentomatka oli todella kuumottava ja ensimmäistä kertaa kumpikin todella pelkäsi lentokoneessa. Kone lensi koko ajan vuorten välissä ja ikkunasta tuntui hurjalta katsoa läheneviä vuorenseinämiä.

Pokharaan laskeuduttiin turvallisesti ja oltiin taas niin onnellisia. Aurinko paistoi vehreyden keskelle ja oli lämmintä. Bishal eli Sanjeetan serkku oli meitä kentällä vastassa viemässä hotellille, sillä oppaamme Bikash ei saanut lentoa samalle päivälle ja oli tulossa bussilla myöhemmin. Bishalin kanssa turistiin hotellilla ja sitten vetäydyimme hotellihuoneeseen kuosiutumaan. Vaellusvaatteet pesuun, kylmää paikallista kaljaa lähikipskasta ja hotellille rentoutumaan. Hotellihuoneessa asiaa tutkiessa selvisi, että viimeksi helmikuussa 2016 Tara Airin kone oli törmännyt vuoren seinämään lennolla Pokharasta Jomsoniin, tuloksena kaikki koneessa olleet kuolivat. Meidän lentämällä yhtiöllä ei ollut historiassa lento-onnettomuuksia. Olimme kyllä tietoisia Nepalin lentoliikenteen pahamaineisuudesta, mutta onneksi yksityiskohdat selvisivät vasta jälkikäteen. Myöhemmin päivällä saimme aikaiseksi lähteä tutustumaan Pokharaan paremmin. Kadunkulmassa työskentelevä suutari näki työllistymismahdollisuudet meidän reissussa rähjääntyneissä vaelluskengissä. Alle puoli tuntia ja kengät olivat kuin uudet. Sitä ihan yllättyi kun muisti, minkä väriset ne oikeasti olivat.

Pokharassa meillä oli tulopäivän lisäksi vain yksi kokonainen päivä aikaa, mutta olisimme viihtyneet siellä pidempäänkin. Pokhara on rennonletkeä ja ystävällinen kaupunki, täydellinen paikka rentoutua pitkän vaelluksen jälkeen. Kotimatka Suomeen oli kuitenkin edessä ja Kathmanduun palattiin bussilla. Matkaa oli n. 190km ja bussimatkaan kului aikaa reilu kahdeksan tuntia. Iloisena yllätyksenä saimme vielä kerran tavata Bijayn, joka oli myös tullut Pokharaan ja oli nyt matkustamassa Kathmanduun.

Kathmanduun saavuttaessa meillä oli kiire lähteä palauttamaan lainattuja untuvatakkeja aussiäijän puljuun, koska ei tiedetty sulkemisaikaa. Onnistuneen palautuksen jälkeen pujottelimme Kathmandun kaoottisten katujen läpi rauhalliseen illallispaikkaan, jossa oli esiintymässä paikallinen orkesteri. Esityksellä kerättiin varoja maanjäristyksen uhreille. Orkesteri esitti perinteikästä nepalilaista musiikkia perinnesoittimilla. Takaisin hotellilla oli edessä pakkausurakka. Paluumatka Suomeen kulki menomatkan tavoin Dohan kautta.

Takana on jälleen yksi parhaista reissuista. Vaikka vaellus olikin ajoittain rankka, eivät Himalajan upeat maisemat pyyhkiydy koskaan verkkokalvolta.

Perillä Suomessa arkiset asiat tuntuivat suorastaan ylelliseltä. Hanasta tulee maailman puhtainta juomavettä, kotona on sisälämmitys ja wc löytyy samasta tilasta.