Australian erämaa on sitten valloitettu (aikoja sitten)! Nyt takaisin viileässä Canberrassa. Retki oli aivan mahtava kokemus! Erämaamaisemat muuttuu sitä mukaa mitä keskemmälle Australiaa kulkee ja ällistyttäviä paikkoja löytyy keskeltä laakeaa aavikkoa, missä muuten ei ole mitään. Punainen hiekka hehkuu auringonlaskujen aikaan ja tähtitaivas näkyy kirkkaana, koska valosaastetta ei ole missään. Keskellä päivää aavikko on hyvinkin hiljainen, koska kuumuudessa ei juuri elukat viihdy. Auringon laskettua aavikko herää eloon kun elukat tulee esiin. Yhden ison liskon tosin näin keskellä päivää.

Koska jättimäinen erämaa kätkee sisäänsä kiinnostavia pikkupaikkoja, jotka olisi vaikea löytää ilman asiantuntevaa epeliä, minkä takia lähdettiinkin tolle järjestetylle kiertueelle. Aluksi olin vähän epäilevä muiden turistien kanssa retkeilystä, mutta onneksi tehtiin näin koska osuttiin todella hyvään porukkaan. Kyseinen retki oli halvimmasta päästä, joten muut retkeilijät olivat pääosin nuorta porukkaa. Kalliimmilla kiertueilla näin vain vanhempaa väkeä, joten en usko että olisin retkestä saanut niin paljon irti kun nyt sain. Olihan meilläkin seniori mukana, mutta kylläpä ukko pysyi hyvin mukana!

Retki alkoi siis Adelaidesta aamukuuden aikaan kun kuski tuli hakemaan meidät hostellilta. Samalta hostellilta mukaan hyppäsi kaksi korealaista. Seuraavan tunnin aikana huristeltiin ympäri Adelaidea hakemassa muut retken jäsenet mukaan, kolme saksalaista, sveitsiläinen, irlantilainen, perhe Melbournesta sekä vanhempi Adelaiden paikallinen herrasmies sekä vielä yksi korealaistytsi. Saksalaisista mukana oli Louise, joka yllättäen kävi syntymässä Espoossa! Maailma on taas niin pieni.

Kaikki kyydissä lähdettiin rantaviivaa pohjoiseen päin. Laakeaa peltomaisemaa kilometritolkulla. Lounaalla pysähdyttiin Quorn -nimisessä vanhassa rautatiekaupungissa. Aikoinaan ollut tärkeä etappi rannikon ja Alice Springsin välillä, mutta kun uusi rautatie rakennettiin, alkoi pikkukaupunki kuihtua vähitellen. Vanha höyryjuna kulkee vielä edestakaisin, mutta Quornia pidemmälle se ei kulje.

Lounaan jälkeen matka jatkui ja käytiin heittämässä kävelylenkki erään kukkulan luoliin vilkaisemaan aborginaalien luolamaalauksia. Olihan ne varmasti vanhoja ja silleen, mutta onhan tollasia nähny Suomessakin. Ehkä vähän uudempia ja aihe pikkasen eri. Saksalaiset jampat intoutuivat kiipeilemään kivillä ja pitihän sitä itekkin lähtee vähän soveltamaan seinäkiipeilyharrastuksessa treenaamiani sormivoimia. Komeat näkymät korkealta. Retken vetäjä Jason mainitsi, että yleensä paikat on enemmänkin ruskeata ja kuivaa mutta tänä vuonna on satanut jo moninkertaisesti edellisevuoteen verrattuna, joten paikat oli mukavasti vihreinä. Paluukävely alamäkeen toi ikävän sotaratsua kohtaan. Pyörällä nekin polut olis selvitetty nopeammin ja huolettomammin (ei tarvii kattoo mihin astuu ettei nilkat hajoa) sekä sitä kautta hemmetin paljon hauskemmin!

Kävelyretken jälkeen suunnataan kohti ensimmäistä yöpymispaikkaa Flinders Rangeilla. Vuoristoista ja metsäistä seutua. Hemmetin kuoppainen metsätie puroylityksineen. Paikka on selkeesti telttailijoiden suosiossa ja maisemat on ällistyttävät. Jyrkkiä kallioseinämiä, joissa kiven kuvio menee tarkasti suoraan tiettyyn suuntaan. Aivan kuin eroosio ois piirtäny ne viivat ja sen jälkeen koko kallio olis käännetty vinoon.

Pikkasen ennen auringonlaskua saavuttiin Angorichinan matkailijakylään. Kylä on siinä mielessä harhaanjohtava nimitys, koska paikalla ei ole muuta kuin yksi pieni kauppa, vanha hostellirakennus ja sähkögeneraattori. Pimeä tulee auringonlaskun jälkeen tosi nopeasti ja sen jälkeen eteen ei näe kättään pidemmälle. Ellei seiso nuotion ääressä. Kävinpä seisomassa heikkopaineisen suihkun alla ja huomasin siinä etten ottanut pyyhettä mukaan koko retkelle. Fiksua. Nooh, kuivattelu nuotion ääressä ja tuoreet savuaromit vaan päälle ettei hyttyset kiusaa.

Sähkögeneraattori hurisee kaukaisuudessa. Adam kuorsaa alapunkassa. Kusihätä. Suunnistus pimeän ja viileän hostellin läpi. Kaikki ovet muuten auki. Vessa on rakennuksen ulkopuolella, joten joutuu vähän kävelemään. Heti kun pääsen ulko-ovesta pihalle, huomaan jonkun suht ison koiran kokoisen elukan hengailemassa grillin päällä. Se huomaa mut hyvin nopeesti, hyppää alas pikkasen kauemmas ja alkaa murisee mulle. Tietenkin se on mun ja huussin välissä. Tiedä sitten oliko se peräti dingo vai mikä mutta samalta ne näyttää pilkkopimeässä muutenkin. En jääny ottamaan selvää. Mutta kiitos tästä. Ei sitten mennä kuselle. Korealaiset naureskelee mun tyydyttämättömäksi jääneelle kusihädälle kun meen takaisin huoneeseen.

Herätys seittemän aikaan ja kävelylle vuoristotietä pitkin päätietä kohti. Hiton isoja puita matkan varrella. Jotkut niistä on läpimitaltaan 3 metriä ja haarautuu siitä sitten seittemäksi ylempänä. Jotkut puut onttoja ja sisällä on tilaa yhtä paljon ku puhelinkopeissa aikoinaan. Vaikka joka puolella onkin vihreää, kuivuneita joenuomia on joka puolella. Ois magee nähdä paikka kunnolla vetisenä. Tunnin käppäilyn jälkeen Jason tuli ja nappasi kaikki autoon ja suunta kohti Marreen aavikkokaupunkia, jossa aikomuksena vetäistä lounas.

Marree on oikein kunnolla hiekka-aavikolla. Joka suuntaan näkyy satoja kilometrejä laakeaa. Muut valmisteli lounasta kun saksalaiset Adrian ja Sebi, korealaiset Hoon ja Ku, irlantilainen Andrea sekä minä potkittiin jalkkista tenniskentällä. Tällä pysäkillä joutui vaihtamaan pitkät housut lyhyisiin ja jättämään pitkähihaisen poes. Aurinkolotionia iholle kans, mistä kärpäset tuntuvat pitävän. Kokoajan kärpäsiä pyrkimässä iholle ja korviin.

Marree oli aikoinaan päätepysäkki Adelaidesta tuleville junille. Marreesta Alice Springsiin on vielä tuhat kilsaa, mikä sillon piti taittaa Afghanistanista peräisin olevilla kameleilla. Uuden rautatien rakennuksen jälkeen kamelit jäivät tietenkin työttömiksi. Omistajien käskettiin lahdata ne kaikki, mutta nepä eivät rohjenneet ja sen seurauksena yllättäen Australiassa on maailman suurin villinä elävien kamelien populaatio. Arviot liikkuvat miljoonasta neljään miljoonaan. Kuuma aavikkoilma pehmittää päät ja sen johdosta Marreessa on oma venekerho. Aivan, hiekka-aavikolla. Muutaman sadan kilsan päässä tosin on suolajärviä ja Australian suurin järvi, Lake Eyre. Homman mutka on se, että vettä niissä on kerran 12 vuodessa. 2010 sattuu olemaan yksi niistä.

Seuraava yöpymispaikka William's Creekin leirissä, mutta sitä ennen pysähdyttiin tutkimassa hippien keskelle aavikkoa rakentamia ydinvoimaa vastustavia monumentteja. Niillä ei kuulemma hirveesti ole tekemistä. Pysähdyttiin kurkkaamassa Lake Eyreä kun siinä kerran vettä on kerrankin. Erikoista paikassa on se, että se on suolajärvi ja merenpinnan alapuolella. Merenpinnan alapuolella ilma on happirikkaampaa ja kuivilla kausilla järven pohjalla on tehty maanopeusennätyksiä rakettiautoilla. Enemmän happea poltettavana = enemmän tehoa. Tällä kertaa autolla ei ollut mitään asiaa järvelle. Sentin suolakerroksen alla oli upottavaa mutaa, missä jengi tietenkin sotki kenkänsä ja jalkansa.

Jalkoja päästiin huuhtelemaan hiekka-aavikolla kuplivalla luonnonlähteellä. Sanovat, että se saa vetensä Queenslandilta kun vesi sataa vuorille. Vesi kulkeutuu pohjaveden mukana aavikolle ja geoterminen paine tyrkkää sen ekan kerran päivänvaloon 2 miljoonaa vuotta sen jälkeen kun se on alas satanut! Käsittämätöntä.

William's Creek. Lentokenttä, baari ja leirintäalue. Ensimmäinen yö ulkona. Tavallaan toivoin että oltais vietetty yö keskellä ei mitään että ois ollut jännempää, mutta meni se näinkin. Tähdet näkyi paremmin kun mitä olen ikinä nähnyt, jopa se tähtitomunauha mikä kulkee taivaanrannan poikki näkyi selkeästi! En tosin ole ihan varma, että näkyykö se edes pohjoisella pallonpuoliskolla.

Yö meni oikein mukavasti, ötökät ei kiusanneet kun olin taas hengannu nuotion ääressä edellisenä iltana. Andrean makuupussista tosin löytyi kuulemma hiiri.

Aamuajelu Coober Pedyyn, missä vietettäisiin koko loppupäivä. Kaupunkia lähestyttäessä tien varsilla on havaittavissa lukemattomia kasoja maan alta louhittua hiekkaa. Coober Pedy on näet Australian vilkkain opaalikaivoskaupunki. Kaupungin kylttiäkin koristaa louhinnassa käytetty imurirekka, millä hiekka imetään tunneleista maan pinnalle. Aikoinaan sekin homma piti tehdä miestyövoimalla. Rankkaa hommaa. Koska tunneleiden kaivaminen on opaalin etsijöillä verissä, asunnot hoidetaan samalla tavalla: maan alle kaivamalla. Paikan nimikin on aboriginaalikielellä löyhästi suomennettuna "valkoinen mies kolossa".

Kaupunki on tähän astisista aavikkokaupungeista selkeästi isoin ja aboriginaaleja näkyy huomattavasti enemmän kuin missään muualla. Makoilee katujen reunassa ja möykkää. Opaalikaupat on Coober Pedyn erikoisuus ja niitä onkin kuin pornokauppoja Amsterdamissa. Komeita kiviä nuo opaalit. Ne heijastaa eri väristä valoa sillein ovelasti. Opaalikorut olivat hinnat alkaen n. 150 dollaria kun tyyriimmät juvelit olivat tuhansia dollareita. Kallein, minkä näin oli peukalon kokoinen musta opaali (pelkkä kivi siis!). Arvo: 21000 dollaria!

Auringonlaskun kohalla otin kaupungin korkeimmalta paikalta 360 panoraaman ja suuntasin kenguruiden orpokotiin kurkkimaan. Aboriginaalitaidetta roikkui seinillä, suurin ja arvokkain(?) maalaus oli peräti 12500 dollaria. Yksivärisiä ympyräkuvioita yksivärisellä taustalla. Sanokaa vaan moukaksi, mutta en juuri ymmärrä taidetta ja varsinkaan sen hinnoittelua. Samassa mestassa näin ekan kerran kengurunpoikasen. Joeyksi sellaisia sanovat. Ne on sellasia sylikoiran kokosia ja hyppii ihan miten sattuu ku ne ei osaa sitä hommaa vielä kunnolla. Tuossa koossa ne säilyy vaan muutaman viikon kun 3 kuukaudessa ne on jo sellasia ison koiran kokoisia. Ja parin vuoden päästä ne onkin jo 2m korkeita ja hyppii 13 metrin loikkia. Eli nyt tässä vaiheessa kaikki kengurufanit sielä kannattaa lopettaa haaveilu kengurunpoikasesta lemmikkinä!

Iso illallinen paikallisessa pizzapaikassa, visiitti maanalaisessa baarissa pelaten maanalaista biljardia sekä lopuksi yö maan alla. Hyvin mukavaa itse asiassa. Lämpötila pysyy +24 celciuksessa kesät talvet eikä ötökät kiusaa kunhan pitää oven kiinni päivällä. Ikkunoita ei tietenkään ole joten heräämiseen auringonnousun tahtiin ei voi luottaa. Coober Pedyssä porukasta irtaantui muutama henkilö ja niiden tilalle tuli 2 saksalaista sekä 4 japanilaista.

Viikonpäivistä ei mitään tietoa, mutta seuraavana päivänä tiedossa oli South Australia & Northern Territory -rajan ylitys suuntana Ayers Rock. Muutaman tunnin bussinukkumisen jälkeen alkoi iso kivi näkymään. Pysähdyttiin levähdyspaikalla, missä kuski Jason ilmoitti "no, it's not the real Ayers Rock". Tästähän matkailijat olivat käärmeissään kun tällein tullaan kattoo jotain vale-Ulurua. Kyseessä oli Mt. Conner, kivimuodostelma jonkun epelin yksityisillä mailla. Se näkyi kaukana horisontissa mutta lähemmäs ei päästy. Isot maat jampalla. Sivuhuomautuksena muuten, että Australian karjateollisuuden käytössä oleva maaläntti on Belgian kokoinen,... Pari tuntia ajelua, niin alkoi jälleen iso kivi näkymään horisontissa. Tästä ei voinut erehtyä, kyseessä oli se ainut ja oikea Uluru, Ayers Rock! Kamat leirintäalueelle ja auringonlaskualueelle töllistelemään kuin muutkin turistit, joista muuten saksalaisia ällistyttävän suuri osa. Joka puolella kuulee saksaa! Pakolliset pönötyskuvat tässä kun aurinko katoaa Kata Tjutan, erään vähemmän tunnetun kivimuodostelman taakse.

Seuraavat kaksi yötä biljoonan tähden majoituksessa pysytään samassa paikassa, joten koko seuraava päivä aamun kävelylenkkiä ja iltapäivän kulttuurikeskusvisiittiä lukuunottamatta on varattu omatoimiseen hengailuun. Lämpötilahan on aavikolla päivisin +37 celciusasteen hujakoilla, joten mitään ei oikeastaan jaksa tehdä. Läheisellä yksityistontilla oli sentään uima-allas mitä saatiin päivällä käyttää. Mullahan ei tietenkään uimahousuja ollut mukana joten joutui kastelemaan ne ainoat lyhyet housut mitkä mulla oli mukana. Jotain hyötyä aavikon kuumuudesta kuitenkin on, että vaatteet ainakin kuivuu nopeasti. Uimaretkeltä takaisin tullessa näin vihdoinkin ison liskon, joka hengaili varjossa heinäpaalien edustalla. Melanie (se sveitsiläinen) sanoi nähneensä saman liskon tappelemassa voitokkaasti jänistä vastaan aiemmin. Lisko, mikä myöhemmin tunnistautui sand goannaksi, oli hännän kanssa noin metrin pituinen. Mahtavaa.

Auringon laskettua muut elukat taas tulivat koloistaan. Isoja heinäsirkkapörriäisiä lentelee kaikkea ja kaikkia päin sekä isot haisevat kovakuoriaiset kulkee jaloissa. Kaikkein ärsyttävimpiä ovat kuitenkin kärpäset, mitkä onneksi häipyy yön tullessa muualle.

Herätys taas ennen auringon nousua että ehtii kävelylle ennen kun kuumuus ottaa jälleen vallan. Seittemän kilsan kävely Kata Tjutan kivimuodostelman keskuudessa. Kyseessähän on siis hiekkakivimuodostelma n. 50km Ulurusta. 36 eri kokoista kivilohkaretta, joista korkein on yli 500m korkea, muodostaa aboriginaaleille tärkeän paikan, minkä takia kiipeily oli ehdottomasti kielletty. Se ois niinko verrattavissa siihen että kiipeiltäis niiden esi-isien naamoilla. Eli ei sitten kiipeilty tällä kertaa. Epäilyttävää Kata Tjutassa (tai The Olgas, mikä on sen länkkärinimi) on se, että tällaisia kivimuodostelmia ei ole Ulurua lukuunottamatta (mikä koostumukseltaan tosin on pikkasen erilainen) missään muualla satojen kilometrien säteellä sekä lähempää tarkastellessa huomaa että ne koostuvat pienemmistä kivilohkareista, jokta näyttäis olevan muurattu hiekkakiveen. Äärimmäisen epäilyttävää! Loppupäivä siis hengailtiin altaalla ja illalla käytiin Uluru visitor centressä tutustumassa paikallisväestön juttuihin. Eipä siinä, tiettyyn pisteeseen asti ihan kiinnostavaa, mutta pisin miinus koko cultural centrelle tuli siitä ettei niillä ollut jäätelöä! Äkkiä takaisin leirintäalueelle ja kiipeeminen läheiselle hiekkadyynille, mistä oli mukava näköyhteys Ulurulle ja Kata Tjutalle. Suoritettiin pakolliset hyppykuvat.

Seuraavana aamuna jälleen kävelylenkki. Valittavana oli kymmenen kilsan kävely Ulurun ympäri tai kiipeäminen sen päälle. Aboriginaalit ei siitä kuulemma tykkää, mutta Australian matkailulaitos (taijokusellanen) pitää sen auki koska se tuo rahaa valtiolle. Porsasmaista. Mutta kiipeemistä me meinattiin kuitenkin. Kiipeilymahis suljetaan aina jos lämpötila ylittää +36 ja jos on tuulista tai sateista. Tällä kertaa kriteereistä täytti kaksi, joten ei päästy kävelemään ison punaisen kiven päälle. Noh, ainakin aboriginaalit arvostaa. Eli ympärilenkki siis. Tulipa nähtyä Uluru toiselta puoleltakin nyt. Yleensähän kaikki kuvat on samasta kuvakulmasta. Ulurun lukuisilla paikoilla on omat kansantarinansa sekä monet kolot ja nurkkaukset Ulurussa ovat tärkeitä hengellisiä paikkoja. Aboriginaalien jutut ovat hyvinkin eksklusiivisia ja suurimmaksi osaksi tärkeiden paikkojen käyttötarkoitus on tuntematon länkkäreille. Sen lisäksi kyseisten paikkojen valokuvaaminen on kielletty.

Päivän kuumuus käy päälle ja nenä alkaa vuotamaan verta. Tuleepa oikein Big Bang Theoryn nörtit mieleen. Noh, siitä selvittiin sotkematta vaatteita. Punainen hiekka tosin sai vähän lisää punaista itseensä. Kävelylenkin jälkeen käytiin pakkaamassa tavarat leiristä ja otettiin suunnaksi King's Canyon, retken viimeinen majapaikka! Heti kun perille päästiin, etsittiin tietenkin paikan uima-allas! Saksalaiset ja korealaiset tietenkin perseilivät minkä ehtivät ja vanhempi ranskalainen jamppa katseli kauhulla vierestä. Yritti uida niiden välistä vaihtelevalla menestyksellä. Hupaisaa. Hengailin altaan päädyssä kun kyseinen ranskis tuli hädissään kysymään, että kuinka kauan me aiotaan sielä viipyä. "Don't worry, just one night. Juuust one." Päivä päättyi jälleen grilli-illalliseen ja hengailuun nuotion ääressä. Pidettiin vedonlyönti siitä, että kuinka kauan menee että tietty tukki katkeaa ja myöhemmin pelattiin jotain korealaisjapanilaisia seurapelejä. Hulvatonta meininkiä.

Aamulla King's Canyon ja retken viimeinen kävelylenkki. Melkoiset rotkomaisemat. Kiven väri vaihtelee keltaisesta oranssin kautta punaiseen sekä tummaan violettiin, mustaan ja valkoiseen. Ällistyttävää. Koska paikka on pelkkää kiveä, vesi ei imeydy maahan. Tällä kertaa oli kuivaa, mutta sateella koko paikka täyttyy puroista, koskista ja vesiputouksista! Kuuden kilsan kävelyn jälkeen suunnattiin leiriin, pakattiin kamat ja alettiin vyörymään kohti Alice Springssiä, retken loppupistettä!

Mahtava retki! Pikkasen liian kuuma tällein pohjoismaalaiselle jampalle, mutta kais se oli osaltaan lisäämässä paikan eksoottisuutta. En muista koskaan kokeneeni vastaavaa kuivaa hellettä. Melkein +40 kokoajan ja ei edes tunne hikoilevansa. Iho on täysin kuiva, koska hiki haihtuu saman tien. Jos ei muista juoda jatkuvasti, käy huonosti. Pikkasen oli päänsärkyä yhen päivän jälkeen, mutta se onneksi katosi mukavan viileän yön aikana. Adam oli saanut jonkinlaisen tulehduksen reiteensä jo retken alkuvaiheessa, joten hän suuntasi Alice Springsissä saman tien sairaalaan näyttämään sitä. Joutuikin viettämään kaikki 3 yötä sairaalassa ja jäi siten paitsi kaikesta hengailusta Alice Springsissä. Hyvin harmillista oli se.