Selamat Pagi Pohjois-Sumatralta, Toban jarvelta!

Lahdimme Pulau Wehn saarelta noin puolitoista viikkoa sitten suuntana Ketamben ja Toban jarvi. Taytyy viela vahan ylistaa tuota saarta, sen verran mukavaa aikaa siella tuli vietettya! Sukelluksetkin voimme rankata ehka parhaimpiin kokemiimme Kaakkois-Aasiassa ja Lumbalumban sukelluskeskus ansaitsee myos muutaman ylistyssanan! Muutimme Mikan kanssa loppuviikoksi reissumme tahan asti hienoimpaan kamppaan. Saimme viela kaiken lisaksi sen Lumbalumban erikoishintaan, eli 25euron todella mahtavan sviitin halvemman huoneen hinnalla. Olo oli kuin filmitahdella, niin hieno se huone oli meidan normaaleihin rotan loukkoihimme verrattuna. Oli mukavaa valilla asua eurooppalaisen standardin mukaan. Illalla tuli vietettya aikaa muiden sukeltajien ja keskuksen henkilokunnan kanssa jutellen paivan tapahtumista ja vaihtaen kommentteja mailman eri sukelluskohteista. Tuli taas must-go paikkojen listalle muutama paikka lisaa!

Wehlta lahdimme Banda Acehin kautta kohti Takengonin pikkukaupunkia, joka sijaitsee kukkuloiden keskella hieman etelampana. Matka kesti kymmenisen tuntia valilla teiden kulkiessa aivan uskomattomissa maisemissa, myotaillen kukkuloita ja vuoria. Matkan aikana etupenkin indonesialaiset naiset yrittivat keskustella moneen otteeseen meidan kanssamme, mutta valitettavasti Indonesian kielen taitomme ei ole kouliintunut viela small talk tasolle! Naiset olivat hyvin kiinnostuneita meista ja innokkaina kertoivat joka kylan kohdalla kyseisen kylan nimen, harmi vaanettei yhteista kielta ollut valillamme.

Takengonin kaupungissa ryhdyimme metsastamaan hotellihuonetta, joka osoittautuikin aikamoiseksi ongelmaksi. Ensiksi katsoimme Lonely Planet-oppaastamme jonkun hostellin, joka osoittautui jokisikin vanhaksi hyvin pelottavaksi toimistoksi. Kiersimme melkein koko ydinkaupungin etsien vapaata huonetta, mutta jostain kumman syysta kaikki hotellit olivat taynna. Yhdelta syrjakadulta loysimme vapaan huoneen, mutta sen taso olikin aikast huono.... Vessa oli niin kamala, ettei tehnyt mieli edes kayda pissalla, saatika sitten pesta hampaita tai kayda suihkussa. Kaikenlisaksi kamppa oli ihan alyttoman hintainen verrattuna sen tasoon! Yhden mielenkiintoisen seikan huomasimme takengonissa auringonlaskun aikaan: kaupungin kymmenet moskeijat aloittivat kutsuhuutonsa samaan aikaan. Aikamoinen konsertti siita sitten tulikin kun kaikki aanet sekoittuivat kova-aanisista! Paikallisten englannin kielen taito rajoittui enimmakseen sanoihin "Hello Mister!" , jota monet huutelivat vauvasta vaariin! Bussilippua ostaessamme paikalle sattui kylan parhainta engantia puhuva mies, joka yhdisti kansalaisuutemme yllattaen Martti Ahtisaareen, joka edelleen ilmeisesti tunnetaan hyvin Acehin alueella solmittuaan 2000-luvun alussa rauhansopimuksen acehilaisten separatistien ja hallituksen valille.

Takengonista jatkoimme matkaa kohti Ketamben kylaa. Matka oli jalleen aikamoinen koettelemus mutkineen, kuoppineen ja huikeine maisemineen! Lansimaalaiset turistit lienevat viela jonkinlaisia harvinaisuuksia Sumatralla, sen verran hammastyneita katseita saimme osaksemme . Varsinkin ihmisilla, jotka tulivat samaan bussiin loksahti suut auki kun nakivat, etta bussissa onkin kaksi valkoihoista isoa ihmista! Yhdella pysahdyspaikalla vessassa kaytyani kuivattelin kasiani ja kulman takaa ilmestyi ankkalauma ja sita vartioiva pikkupoika. Pikkupoika meni minut nahtyaan hetkeksi ihan sekaisin ja siihen sai jaada ankkojen partioiminenkin!

Ketambe on erittain pieni kyla lahella Sumatran toiseksi korkeinta huippua Gunung Leuseria. Tata vuorta ymparoi samaa nimea kantava kansallispuisto. Paikalle saavuttuamme, huomasimme olevamme ainoat turistit koko kylassa! Bungalowin saimme ihan joen rannasta, jonka toisella puolella jatkui luonnonsuojelualue! Aika mahtava paikka! Buukkasimme guesthousemme kautta yhden paivan viidakkovaelluksen, koska Ketambessa ei muuten ole juuri muutakaan tekemista. Seuraavana aamuna puimme paalle "iilimatosukat", jotka estavat viidakossa lymyavien iilimatojen kiinnittymasta jalkojen ihoon. Meikalainen tietenkin hyperventiloi pelkastaan sanasta "iilimato", mutta sukat osoittautuivat erittain tehokkaiksi! Oppaaksemme viidakkoon lahti paikallinen, erittaine hyvaa englantia puhuva Hata, jolla oli aikamoinen tietamys alueen elaimistosta ja kasvillisuudesta.Ensimmaiset 15 minuuttiarammimme aivan umpi viidakossa, Hatan tehdessa reittia viidakkoveitsella! Olin jo naiden minuuttien aikana suunnitellut koko reissun keskeyttamista, sen verran hankalaa kulkua se oli! Kuitenkin suurin osa paivasta kului kavellen kapeita valmiita polkuja pitkin, ylos ja alas, valilla roikkuen ties missa oksassa ja valilla liukuen mutaista rinnetta alas, koska kengat pettivat alta! Taytyy vaan todeta, ettei tarzanilla ja janella niin kauheen helppoa ollut! Koko paiva oli kuitenkin kaiken sen vaivan arvoista! Naimme apinoita, erilaisia lintujaja hyonteisia. Mika paasi kokeilemaan liaanista roikkumista ja mina silla aikaa pallistelin ihan jarjettoman kokoista puuta, minkalaisia ei kuulemma niissa metsissa ole enaamoniakaan. Oppaamme Hata poimi maasta kaikenlaisia otokoita, muun muassa yhden suuren kovakuoriaisen mika koskettaessa muuttui pyoreaksi palloksi, samanlaiseksi kuin marmorikuula! Ilmasta han nappasi kiinni valtavan suuren otokan, jotka kuulemma saavat aikaan viidakossa sen ihmeellisen surisevan aanen, mita minakin olen monta kertaa ihmetellyt. Kuljimme suurten mahonkien valissa niskat vinossa tahyten puiden latvustoon, jos siella vaikka nakyisi orang utan-apinoita. Talla kertaa olimme hieman epaonnekkaita naiden mahtavien apinoiden suhteen, koska emme onnistuneet loytamaan niita... Lounaan soimme kirkasvetisen joen rannalla, jonka vieressa oli kuumia lahteita, eli maankuoresta pulppuavaa vetta. Sumatrahan on tuliperaista aluetta, joten siella taalla on mahdollisuus paasta kokeilemaan kiehuvan kuuman veden polttavuutta. Mika ja hata menivatkin uimaan jokeen, jonka kylman veden kanssa lahteiden kuuma vesi sekoittuu oikein mukavaksi kylpemisvedeksi. Yhtena hauskana yksityiskohtana voin kertoa, etta tormasimme viidakossa tuttuihinkin!!!! Paikassa, missa et koskaan usko tormaavasi miltein kehenkaan, samalla polulla kaveli vastaan Pulau Wehlta tuttu hollantilaispariskunta Marie ja Thomas, jotka itseasiassa asuivat meidan naapureinamme, mutta lahtivat saarelta muutama paiva meita ennen. Oli ihan uskomattomanhuvittava yhteensattuma, eika meilla meinannutkaan nauru loppua kesken ollenkaan!

Ketambesta jatkoimme matkaa Marien , Thomasin ja eraansamassa guesthousessa asuvan belgialais-japanialaisenbiologin Osamunkanssa kohti Berastagin kaupunkia.Jos tiet Banda Acehista ketambeen olivat hyvin huonossa kunnossa, tieta Ketambesta Berastagiin voisi kuvailla sanoilla pommitettu mokkitie, niin huonossa kunnossa se oli. Kuopatonta tieta koko kahdeksan tunnin matkasta oli ehka kilometri. Valilla auton sisalla pomppi niin voimakkaasti, etta loimme paamme todella kovin auton kattoon! Tuntui silta, kuin olisi ollut tehosekoittimen sisalla, eika edes yleensa joka autossa ja kulkuvalineessa nukkuvan Mikan onnistunut sulkemaan silmiaan kertaakaan matkan aikana!

Berastagi on kaupunki kahden vanhan tulivuren juurella ja on tunnettu myos erittain vilkkaasta toristaan. Ensimmaisena paivana saimme paahamme menna kokeilemaan paikallisia hevosia, eli menna ratsastamaan. Nahtyamme poikien hevoset, tai pikemminkin ponit, jatimme leikin sikseen. Kaksi suomalaiskorstoa ja kaksi pitkaa hollantilaista olisivat olleet niille poneille ehka hieman liikaa! Mika ja Thomas lahtivat "juomatauolle" silla aikaa kun mina ja Marie menimme etsimaan ratei ja lumpui vaatetorilta. Samassa huomasimme poikien tullen takaisin ja hakeneen tallinsa suurimmat ponit esille! Voin vaan kuvitella poikien mittailleen ponejaan, etta jos nama nyt sitten kelpaisivat lansimaalaisille ratsastajille. Mutta heidan suurimmat poninsakin olivat silti liian pienia meille... Oli myos hauska pyoria todella kattavalla markkina/torialueella, jossa oli kaupan laaja valikoima hedelmia ja vihanneksia ja "kaike maailma tavaroi".

Seuraavana paivana pakkasimme reppumme ja lahdimme valloittamaan toista berastagia ymparoivaa tulivuorta, Gunung Sibayakia. Kokoonpanossamme oli mukana hollantilaiset seka apinatutkija/biologi Osamu (jonka nimeksi Marie ja Thomas antoivat Sudoku, koska eivat koskaan muistaneet hanen oikeaa nimeaan!). Alkumatka oli hyvin helppoa, kiivettiin asfaltoitua tieta vahan alle puolen valin, jonka jalkene loysimme oikean polun, mista jatkoimme matkaa jo sammuneen tulivuoren huipulle. Taman hyvin kauniin vuoren huippu on noin 2050m meren pinnan ylapuolella. Aika hieno paikka kokonaisuudessaan: kuumia lahteita, joista pulppusi rikkia(haisee muuten ihan keitetylta kananmunalta) seka kauniita kivimuodostelmia ja maisemia. Ihan kiva paikka nauttia lounas! Paatimme lahtea alas vuorta hieman extremempaa reittia, mita meille ei oltu ainakaan suositeltu. Tottakai lahdimme uhmaamaan itseammeja laskeutumaan alas polkua pitkin, joka oli paikoittain aivan alyttoman liukas ja ihan umpeenkasvanut. Tuli pari kertaa kaaduttua takapuolelle, mudan liukuessa kenkien alta. Meikalaisen kengat ei todellakaan oltu tehty viidakkoretkiiin tai tulivuorenvalloituksiin, tuli vaan se todettua! Paasimme kuin paasimmekin alas vuorelta, jonka jalkeen kavimme kylpemassa vuoren juurella sijaitsevilla kuumilla lahteilla.

Berastagin jalkeen tiemme erosivat Marien ja Thomasin seka Osamun/Sudokun kanssa. Meikalaiset lahtivat kohti tata paikkaa, missa nyt olemme, eli Danau Tobaa. Tama jarvi on muodostunut vanhaan tulivuoren kraateriin, joka on purkautunut valtaisasti noin 75 000 vuotta sitten. Vesi jarvessa on kirkasta ja syvaa, paikoittain ulottuen jopa 500 metrin syvyyteen. Jos ollaan tarkkoja, asustelemme talla hetkella jarven sisalla sijaitsevalla saarella Pulau Samosirilla, joka mittakaavoja hahmoittaakseni on ymparysmitaltaan noin 160km pitka. Ihan mielettoman kaunis paikka!!! Itseasiassa asumme talla hetkella samassa guesthousessa, missa Suomen ehka tunnetuin matkailukaksikko Madventuresin Tunna ja Riku filmasivat jotain osaa vuosia sitten. Tulimme tahan paikkaan ihan sattumalta ja kuulimme jalkeen pain, etta tama guesthouse on erityisesti suomalaisten suosiossa. Itseasiassa tallakin hetkella taalla on kaksi suomalaista jatkaa meidan lisaksemme. Niin ja tasta johtuen henkilokunta tervehtii meita joka aamu kotoisasti suomeksi.

Vuokrasimme taas kerran mopon, jonka kanssa ajelimme Pangururanin kylaan, joka sijaitsee saaren toisella puolella. Kapusimme mopon kanssa myos yhden kukkulan paalle, mista oli mahtavat nakymat Toban jarvelle ja Samosirin saarelle. Takapuolet hellina ajoimme ainakin 80-90 kilometria koko paivan aikana. Tuli vaan todettua, etta olin myos loukannut hantaluuni kompastellessani Berastagissa tulivuorta alas, en meinaan pysty edelleenkaan istumaan kunnolla suorassa.

Tanaan minulla on ohjelmassa indonesialaisen ruuan kokkikurssi. Kylla, kokkikurssi, kuulitte oikein! Haluan talta reissulta saada mahdollisimman paljon irti myos eri maiden ruokakulttuureista, joten kokkikurssi on hyva tapa raapaista edes vahan pintaa indonesialaisiin makuelamyksiin. Suomessa on sittentiedossa seka thaimaalainen, etta indonesialainen ilta!

Teimme kokkauskurssilla paikallisen juwita Cafen omistajan Heddyn kanssa nelja eri ruokalajia ja jalkiruuan. Kurssi aloitettiin tutustumalla paikallisiin raaka-aineisiin, joista minulle tuli uusina macademia-pahkina, joita olemme nahneet moneen otteeseen kuivattavan tien pientareilla. Ruokalajeiksi valitsin kalan paikallisessa curry-kastikkeessa, kanaa sambal-kastikkeessa (chilli-valkosipuli-tomaatti), gado-gado (keitettyja vihanneksia ja maapahkinakastiketta) ja nasi goreng eli paistettua riisia. Jalkiruuaksi vaansimme friteerattuja banaaneja ja kookosrouhetta. Kokkauksen tyolaimmat vaiheet olivat tuoreen kookospahkinan raastaminen perinteisella raastimella ja eri kastikkeiden ja mossojen tekeminen eraanlaisessa huhmareessa. Mika tuli auttamaan meikalaista syomisessa, sen verran paljon ruokaa tuli valmistettua. Minun ehdoton suosikkini oli Toban jarven kalasta tehty curry, jokaoli ihan uskomattoman hyvaa!

Viime aamuyosta koimme jotain todella ihmeellista. Herasimme mikan kanssa kun koko mokkimme huojui kuin levysoittimen paalla. Aamulla pienen unen jalkeen kuulimme, etta Acehissa oli tapahtunut maanjaristys, joka tuntui taalla saakka. Emme kuitenkaan olleet missaan vaarassa, sahkot olivat vain puolen paivaa poikki!

Olemme olleet taalla Toballa yhteensa nyt viisi yota ja viihdytty aivan erinoimaisesti. Tama on todellakin paikka, jossa ei tule ollenkaan huonoa omatuntoa olla tekematta yhtaan mitaan. Jopa Herra Lineri on rauhoittanut levottoman sielunsa ja ollut ihan tyytyvainen, vaikka paivat eivat ole taynna ohjelmaa. Meikalaiselle, aikamoiselle taivaanrannan maalarille tama tekemattomyys sopii vallan mainiosti!

Taalta Tobalta meilla olisi tarkoitus suunnata kohti Bukit Lawangia, missa on orang utan- apinoiden suojelukeskus.Sen jalkeen lahdemmenkin kohti Malesian rannikkoa ja Penangin saarta. Vahiin kay aika, ei muuta voi kun valittaa!

KEK ja MPEL