Bandar Lampung 29.-31.5.2010

Matkan kohti Sumatraa oli määrä kestää noin seitsemän tuntia. Bussista lötyi peittoa ja tyynyä joten nukkumiseen oli jonkinlaiset puitteet.Ennen kuin bussi kerkes kunnolla ees liikahtamaan osa paikallisista oli jo unten mailla. Ekat pari tuntia hurisuteltiin kohti Merakin satamakaupunkia, jossa bussit ajettiin lautan sisään ja matka jatku vesille. Lauttan matka kesti yhen kaks ja puol tuntia. Meren käyntiä tuskin huomas bussissa ollessaan. Ainut pysähdys matkan aikana oli Sumatratn puolella. Huitastiin siinä parit kanankoivet lärviin. Liekö taas tullu hintaan pienonen länkkärilisä.

Päädyttiin Bandar Lampungin bussiasemalle noin puol neljän maissa yöllä. Jengiä oli jääny pois jo aikasemmin, mut meil ku ei ollu havaintoakaan mis oltiin ni mentiin sit perille asti. Dösäasemal sit selvis, et meidän pitäs ottaa joku bussi takaspäin kylille. Kyseinen bussi starttais puheiden mukaan seiskan maissa. Ei siin muu auttanu ku vetää dösärin penkeille pitkäks. Puol kuuden mais joku ukko alko huutelee meille, et meidän bussi ois lähös pikku hiljaa. Oltiin huulipyöreenä vähän aikaa. No ei siinä muuta ku reppu selkään ja menoks. Päädyttiin sit minibussiin johon tuli meidän lisäks pari paikallista. Tunnelma bussissa oli henkevä imaamin ylistyssanojen raikaessa grammarista.

Päädyttiin reilun vartin matkan jälkeen peräti oikeelle kadulle Bandarin keskustaan. Meil oli ylhäällä useamman hotellin nimi joten lähettiin metsästämään majapaikkaa. Kaikki puolisen kymmentä paikkaa jotka käytiin läpi oli täynnä. Olihan sentään lauantai! Etittiin kaiken kaikkiaan hotellia varmaan kaks tuntia. Päätettiin jossain vaihees lähteä suuntaamaan takasin mestoille johon bussi oli jättäny meidät. Siin kulmil oli varmaan yks kaupungin kalleimmista hotelleistä, mut ainakin huoneita ois pitäny olla vapaana. Päädyttiin matkal kuitenkin Kurnia Hotelliin, jossa oltiin pyörähdetty jo aikasemmin. Joku oli checkautunu ulos meidän pikku patikkaretken aikana joten saatiin siitä huone - kylläkin hieman suolaseen hintaan. Huone kustans aamupalalla henkeäkohden noin 10 euroa. Eipä tuo ny paljolta kuulosta, mutta saattaa aiheuttaa monelle budjettimatkailijalle harmaita hiuksia varsinkin kun aasiassa ollaan. Odottaessamme huoneen vapautumista meille tarjottiin kahvia ja leipää, jonka välissä oli voita ja nompparelleja.. Melkonen resepti!Oltiin väsyneitä matkasta joten oli aika vetää unta palloon.

Koitettiin samaisena päivänä selvittää et mihin päin sitä suuntais Sumatralla. Aikamme nettiä tutkittuamme ei oltu saatu mitään sen kummempaa infoa irti. Etäisyydet joka mestaan tuntu olevan pitkät ja mitään sen kummempaa tietoa asumuksistakaan ei ollut saatavilla. Päätettiin lähteä tiedusteleen asiaa paikallisista matkatoimistoista, joita oltiin nähty muutama aamusella. Saatiin meidän hotellista yhden mestan käyntikorttikin mukaan joten päätettiin lähteä tsekkaamaan kyseinen mesta.Muistettiin, et tää paikka ois ollu lähel. Ihmeteltiinkin kun eräs hotellin työntekijöistä ihmetteli hieman ku sanottiin et me kävellään sinne. Muutaman tunnin kävelyn jälkeen ei ees löydetty koko mestaa vaikka kysyttiin neuvoa ja palattiin kerran takaskinpäin. Jonkunlainen epätoivo alko valtaamaan mieltä! Tiedusteltiin samana iltana jo respasta mihin aikaan busseja lähtis takasin Jakartaan. Pienoisen väännön jälkeen saatiin hotellin henkilökunnasta sen verran irti, että bussi lähtee illalla 10 maissa. Päätettiin alustavasti jättää Sumatrat väliin, koska meidän oli määrä olla takas Jakartassa jo 8.päivä. Bussimatkoihin Sumatralla menis äkkiä ees sun taas useampi päivä joten kelattiin, et oli parempi palata Javan saarelle ja keksiä vaihtoehto aktiviteettia siellä.

Seuraavana aamuna mennessäni aamupalalle päätin varmistaa vielä että bussi lähtee illalle. Tällä erää tiskillä oli eri porukkaa kuin edellisiltana ja ihmetykseksi ne sano, et bussi lähteekin ny aamusta 10 maissa. Se siitä sitten! Päätettiin kuitenkin lähteä ostamaan liput seuraavan päivän bussiin vielä samaisena päivänä. Otettiin suunnaksi samainen bussiasema johon oltiin saavuttu pari päivää aikasemmin. Päädyttiin kävelemään tällä erää. . Vastoinkäymiset sai jatkoa. Matka kesti varmaan 2,5 tuntia ja paskaks säkäks saavuttiin viel jollekin aivan eri asemalle, ku oli tarkotus. Kartan mittasuhteisiin ei ollu luottamista ja meille ei ollu oikeestaan mitään havaintoa dösärin tarkemmasta sijainnista. Tämä laitettakaan helvetin huonosti nukutun yön ja aamukasteen peittämien ikkunoiden piikkiin.

Hihastavetäjäjien ja kaupustelijijoiden tulva asemalla oli välitön. Hetken aikaa palloiltuamme päätettiin lähteä takaspäin - tällä kertaa kuitenkin bussilla, koska ilta alkoi hämärtyä pikku hiljaa ja kävelytiet, kun oli missä kunnossa oli. Keskellä katua saattoi olla äkkiä miehen mentävä aukko joten kannatti kattoa tarkkahin mihin astuu. Myöskin katuojat kulki kävelyteiden vieressä ilman mitään sen kummempaa aitaa. Samat kuviot oli Jakartassa.

Tuttuja DAMRI-busseja ei alkanu kuitenkaan näkyä. Ohitse paino vähän väliä pieniä minibusseja - tarkemmin sanottuna discopakuja. Penkit kiersi auton reunoilla ja yleensä takana oli jonkunsortin subwoofer-boxi. Pakuissa oli yleensä sivuovi auki ja ne poimi jengiä kyytiin sieltä täältä. Oltiin vähän epäluulosia alkuun, mut ku toisia busseja ei alkanu kuulumaan päätettiin hypätä yhden edellä mainitun rotiskon kyytiin. Päädyttiin tällä erää oikeelle asemallekin ja matkakin makso miestä kohden vaa noin 20 senttiä. Saatiin kuin saatiinkin liput seuraavan aamun bussiin vaikka se pienoisen vaivan takana olikin.

Käytiin useamman kerran syömässä meidän hotellin vieressä olevassa ravintolassa, jossa oli jonkun sortin buffet-tarjoilu. Lappasit vaa lautasella kamaa ja painuit kassalla. Erääräkin päivänä mentiin sinne ja vedettiin molemmat kamaa lautaset täyteen. Juken lihat oli sen verran piilossa ettei kassaneiti älynnyt velottaa niistä mitään. Meikäläinen makso täyden hinnan ku lihakset oli ruokakeon päällimmäisenä. Kukkurallisen lautasellisen kasviksilla ja lihalle sai alle pariin euroon kevyesti. Myöskään fres*** hedelmämehut ei ollu hinnalla pilattuja!

Bandar Lampungissa ei ilmeisesti kauheesti länkkärituristeja vieraile. Sen huomas myös kaduilla liikkuessaan paikallisten katseidenporautuessa otsalohkoon ja joka kolmannen mopoiljan huudellessa ohi ajaessaan "Hello mister!". Ainoat länsimaalaiset nähtiin lähtöaamuna bussiasemalle vaikka oltiin talsittu pitkin maita ja mantuja.

Bussi matka kohti Jakartaa alkoi tosiaan maanantai aamusta. Jakartan bussin penkit oli helvetin ahtaat. Siinä ku ois joutunu istumaan sen yhen 7 tuntia ni ollu aikas tukalat oltavat. Onneks bussi ei kuitenkaan tullu täyteen joten levittäydyttiin parille penkille kamoinemme. Meikäläiselle iski jo alkumatkast pienonen närästys päälle. Saavuttuamme lautalle päätettiin lähteä tsekkaamaan paikallisen "dutyfree"- shopin tarjonta. Heitettiin kananuudelit lärviin ja palloiltiin aikamme laivan kannella. Olo oli vieläkin tukalampi. Onneks raikas merituuli jeesas vähän asiaa. Vaihtoehtona ois ollu istuminen bussissa pakokaasujen täyttämällä autokannella.

Ennen Jakartaan saapuessa olo oli sen verran tukala, et oli pakko turvautua muovipussiin. Ikinä meikäläinen ei oo voinu pahoin missään kulkuneuvossa joten olotilan oli pakko johtua evästyksestä. Steissille saavuttuamme oli parempi suunnata samantein vessaan. Sen jälkeen napattiin taksi tutuille hoodeille Jalan Jaksalle. Seuraava yö menikin ravatessa sängyn ja toiletin väliä. Mikä tässä on erikoista ni sekä meikäläisellä, et Jukella oli samat oireet. Minkä lie barbababa pesiytyny mahalaukkuihimme. Löytyykö syy tähän hotellin aamupalapöydästä tai sitten laivan nuudelisopasta jää arvoitukseksi...