Filippiinit, Manila

21-24.1.2011

Lentomme Borneolta Filippiineille oli teknisten ongelmien vuoksi viisi tuntia myöhässä. Syvä huokauksen ääni kaikui läpi terminaalin, kun ihmiset yhteenääneen reagoivat viivästyksestä ilmoittavaan kuulutukseen. Jäädyttyämme ylimääräiset tunnit lentoterminaalissa, päästiin pari tuntia kestävälle lennolle ja lopulta laskeuduimme Clarkin kaupunkiin yhdeksän maissa illalla. Oltiin varattu hostelli Manilasta, minne piti olla Clarkista vielä kolmen-neljän tunnin bussimatka. Air Asialla oli shuttle-bussi odottamassa lentokentällä Manilaan jatkavia ihmisiä ja ostimme siihen liput terminaalista hintaan 4,8 euroa henkilö. Nopeasti bussi oli täyttynyt ihmisistä ja matka lopulta kesti vain puolitoista tuntia kun ei ollut ruuhkaa. Bussikuski heivasi meidät kyydistä oikeaksi katsomassaan kohdassa ja hetkessä kimpussamme oli lauma taksikuskeja. Heitettiin rinkat jo yhden taksin takaluukkuun, kunnes kuulimme hinnan jonka kuski yritti meiltä vedättää hostelliimme päästäksemme. Kuski ei ollut yhtään kiinnostunut neuvottelemaan hinnasta, joten otimme rinkat takaisin haltuumme ja siirryimme vaihtoehtoon B.

Manila oli täynnä tricycle-kulkuneuvoja, joissa siis mopon kylkeen oli kiinnitetty pieni katollinen sivuvaunu. Yhdellä tricycle kuskilla oli selvä visio siitä miten saisi meidät tavaroinemme kuljetettua eteenpäin. Toinen rinkka heitettiin pienen sivuvaunun katolle ja jotenkin onnistuimme änkeämään itsemme ja loput matkatavarat vaunuun sisälle. Selät kyyryssä köröttelimme mopon kyydissä muutaman minuutin jonkin toisen kadun varrelle, mistä saataisiin seuraava kyyti lähemmäksi hostelliamme. Kuski kusetti meiltä triplahinnan normaalitaksaan verrattuna, mutta ainakin hommasi meille seuraavan kyydin, jeepneyn. Jeepney oli paikallinen bussin tapainen härveli, mikä oli takaosasta auki ja ihmiset istuivat vastatusten kahdella penkillä. Jokainen jeepney oli maalattu mitä erilaisin värein ja kuvituksin ja jokainen oli omistajansa näköinen. Jeepneyn kyydissä olleiden paikallisten kärsivällisyys oli varmaan koetuksella, kun rinkkoinemme rynnittiin sisään ja tukittiin koko auton sisäänmeno/poistumiskäytävä=) Aina kun joku tuli autoon sisään tai poistui sieltä, saatiin onneksi sen verran laukkuja siirrettyä että ihmiset pystyivät pujottautumaan jostain välistä haluamaansa suuntaan. Turon vieressä istunut paikallinen mies osoittautui korvaamattomaksi avuksi, kun hän neuvoi meitä taas eteenpäin, antoi pientä rahaa kyydin maksamista varten mitä meiltä ei arvatenkaan löytynyt, tuli henkilökohtaisesti saattamaan meidät seuraavalle jeepney pysäkille ja antoi vielä puhelinnumeronsa siltä varalta että jouduttaisiin pulaan kun oli jo keskiyö.

Toinen jeepney kyyti kesti enää hetken aikaa ja kuski ystävällisesti kertoi meille missä kohtaa jäädä pois. Hostellillemme oli vielä muutaman minuutin kävelymatka ja sinne oli helppo löytää kun kysyi neuvoa, sillä se sijaitsi kiinalaisen hautausmaan vieressä. Vähän karmi kävellä keskellä perjantaiyötä kyseisillä seuduilla, mutta ei siellä kukaan mitään pahoja aikeita yrittänyt. Asiaa ei juurikaan helpottanut se, että filippiiniläinen tuttumme oli edellisenä päivänä kovin huolissaan pohtinut onko alue meille turvallinen ja kertoi kaikennäköisten konnien ja kidnappaajien olevan liikkeellä vähän siellä täällä=) Oltiin melkein jo hautausmaan portilla, kun joku sanoi meille että etsimämme Red Carabao hostelli olisi muutaman metrin päässä. Ihmettelimme kun talon kyljessä luki "Chateu Elizabeth", mutta soitimme ovikelloa ja paikka osoittautui oikeaksi. Portin avasi vanha, pieni, laiha mies ja sisälle päästyämme näky oli melko erikoinen. Ei edelleenkään tiedetä paikan historiaa, mutta ihan kuin olisi mennyt sisälle johonkin vanhaan linnaan tai kartanoon. Häkissä oleva lintu jäi meille seuraneidiksi, kun mies lähti herättelemään henkilökuntaa yläkerrasta jättäen meidät pehmoisille sohville odottelemaan. Väsyneinä naureskeltiin että tää on ihan varmana joku kummitustalo=) Jonkin ajan kuluttua meidät otti hoteisiinsa nuorehko May niminen nainen ja sisäänkirjauksen jälkeen hän ohjasi meidät kolmannen kerroksen dormihuoneeseemme. Tämä kerros oli jo vähän enemmän hostellin tyylinen, mutta silti kaikki oli tosi hienon näköistä ja vessastakin löytyi jonkun valtakunnan kylpy/poreamme. Asettauduimme kahteen tyhjänä olevaan sänkyyn ja väsymyksestä uupuneina painoimme päät tyynyyn.

Hostellimme lähettyvillä oli tasan kaksi meitä kiinnostavaa "nähtävyyttä". Toinen oli hautausmaa ja toinen oli SM-ostoskeskus, mistä toivoimme löytävämme kelpo kameran vanhan rikki menneen tilalle. Aamulla herättyämme lähdimme kävelemään kohti seven eleveniä, sillä se oli lähin paikka mistä oli mahdollisuus ostaa vettä. Söimme samalla siellä aamupalan kymmenien uteliaiden katseiden alla ja sitten otettiin suunta kohti ostoskeskusta. Tarkoitus oli kävellä perille asti, sillä sinne oli vaan joku kymmenen minuutin matka. Emme kuitenkaan tienneet minne suuntaan pitäisi lähteä, joten kysyimme muutamilta ihmisiltä matkan varrella neuvoa ja lopulta löysimme itsemme taas tricycle kyydistä. Ostoskeskus koluttiin läpi parissa tunnissa ja kamera valikoima osoittautui todella suppeaksi sekä reilusti kalliimmaksi kuin Suomessa. Harmitti tosi paljon, kun on niin tylsää olla ilman kunnollista kameraa tällaisella reissulla, muttei silti huvittanut ostaa huonoa kameraa sikahinnalla ilman kansainvälistä takuuta. Päätettiin siirtää vielä kameran hankintaa siinä toivossa että löydettäisiin jostain parempi diili. Loppupäivänä ei tapahtunut mitään erikoista, kulutettiin aikaa hostellilla tanskalaisten juippien kanssa ja odotettiin seuraavaa päivää. Painuin pehkuihin jonkin verran ennemmin kuin pojat, mikä oli virheliike sillä dormissamme asusti myös yksi iäkkäämpi mieshenkilö joka kuorsasi niin lujaa että seinät ja varmaan koko talo kaikui=) Yöstä tuli melko huvittava, koska lopulta varmaan kukaan ei saanut nukuttua ennenkuin aamulla kun kuorsaaja nousi ylös. Tosin tunnin päästä siitä äijä alkoi ravaamaan huoneessa tasaiseen tahtiin ja koluamaan tavaroitaan..ulos..sisään..kaappi auki..kaappi lukkoon..ulos..sisään..kaappi auki..reppu auki..reppu kiinni..kaappi lukkoon..ulos..sisään..reppu auki..reppu kiinni..kaappi kiinni..kaappi auki..kaappi lukkoon..ulos..ARGH!=)

Seuraavana päivänä oli tiedossa yksi ohjelmanumero: Kiinalaisen hautausmaan koluaminen. Hautasmaa oli ennemminkin pienikokoinen kaupunki, missä haudat oli ikäänkuin pieniä huoneita/taloja. Jostain löytyi haudan viereltä pöytiä, tuoleja ja koriste-esineitä ja joissain oli jopa wc-pönttö lavuaareineen. Ei haluttu ottaa opasta hautuumaan portilta, joten haahuiltiin katuja pitkin keskenämme jonkin aikaa. Tarpeeksi nähtyämme lähdettiin takaisin ulos ja ihan oikeaan aikaan, sillä vastaamme ajoi autosaattue arkkuineen päivineen jonkun hautajaisia viettämään. Täältä jatkettiin kävellen tutkimaan lähiseutuja, mutta kun kerjäläislapset yhdellä kadulla olivat piirittäneet meidät, oli aika hypätä taas tricyclen kyytiin ja suunnata takaisin hostelliin. Jotenkin kyllä niin surullinen näky. Yksi pikkutyttö yritti väkisin estää minua menemästä eteenpäin kun näki että meillä on mehupullot kädessä. Ikää oli varmaan neljä vee ja voimaa niin paljon että jouduin käsin irrottamaan tytön itsestäni että pääsin eteenpäin keskeltä autotietä. Jotenkin hämäännyin tilanteesta niin etten edes tajunnut antaa omaa mehupulloani tytölle, joka olisi sitä tarvinnut hiukkasen enemmän kuin minä joka saan seuraavasta kaupasta samanlaisia sata lisää. Tricycleen istuttuamme sinnekin sisään tunki vielä kaksi pikkulasta juotavan toivossa ja silloin onneksi tajusin oikeasti antaa sen pullon heille. Vähän alkoi miettimään taas kuinka hyvin itsellä asiat oikeasti on, olisi niin hienoa kun pystyisi tekemään edes jotain ettei toisten tarvitsisi kärsiä ja kärvistellä pahvimajoissa ja hökkeleissä ilman ruokaa ja vettä.

Loppupäivänä ei enää poistuttu hostellista muutakuin syömään, ei tehnyt edes mieli lähteä tutkimaan Manilaa tällä erää enempää, melko kaoottinen paikka. Pari Manila päivää on vielä edessä muutaman viikon päästä, mutta katsotaan mitä silloin sitten keksitään.

Cebu

24 tammikuuta lennettiin Manilan kentältä Cebun saarelle ja jäätiin ensimmäiseksi yöksi Cebu Towniin. Varattiin yksi yö Cebu Guesthouse nimisestä paikasta, mistä otettiin oma huone kun edellisten öiden kuorsaussabotaasi oli jättänyt hivenen univelkaa=) Huone oli pieni luukku, mistä tuntui loppuvan happi melko nopeasti, joten univelkojen maksu siirtyi omalta osaltani toistaiseksi edelleen eteenpäin. Päivä Cebu Townissa meni nopeasti, kierreltiin ympäriinsä, katsastettiin kameravalikoima ja löydettiin ensimmäinen kameranhuoltopiste. Käytiin kysymässä mitä korjaus maksaisi ja arvio oli noin 40 euroa. Ei kuitenkaan voitu jättää kameraa sinne sillä se olisi vienyt 3-5 päivää eikä haluttu missata muita kohteita sen takia että odotellaan sitä takaisin. Cebu Townista löytyi paljon palveluita; ruokapaikkoja, ostospaikkoja, pankkeja jne. Sää oli melko surkea koko päivän ja sateen saattelemina vaellettiin siellä täällä. Seuraavana aamuna herätys oli aikaisin, sillä meidän piti mennä puolen tunnin matkan päässä sijaitsevaan immigration toimistoon heti aamusella pidentämään 21 päivän ilmainen viisumimme 59 päiväiseksi. Otettiin taksi toimistolle ja kun päästiin perille kastuttiin läpimäriksi seitsemän metrin matkalla taksilta toimiston ovelle. Vettä tuli siis taas..noh..riittävästi. Immigration toimistossa oli hulina päällä kun ihmisiä oli tupa täynnä pidentämässä viisumejaan. Anomisprosessi oli neliosainen; Ensin täytettiin anomuspaperit yhdellä tiskillä minkä jälkeen paperi tsekattiin läpi ja leimattiin. Sitten paperit vietiin toiselle tiskille käsiteltäviksi ja odoteltiin koska meidät kutsuttaisiin nimellä hakemaan passit ja päätös viisuminpidennyksen onnistumisesta. Päätöksen saatuamme veimme paperit kolmannelle tiskille, missä maksoimme 3030 pesoa (n. 50€) per henkilö jotain viisumi- ja toimistomaksuja. Passit jäivät maksutiskille ja jäätiin taas odottelemaan viimeistä vaihetta jossa saataisiin lopulta uudelleen leimatut passit käteemme. Koko touhussa meni aikaa ehkä tunnin verran jonka jälkeen olimme vapaat lähtemään matkoihimme.

Vesisade oli jatkunut koko aamun ja immigration toimistolta poistuminen meni mielenkiintoiseksi. Tiellä oli toimiston ovelta alkaen korkeimmillaan pohkeiden yläosaan asti vettä ja lahkeet käärittyämme lähdimme kahlaamaan läpi tulvan, jotta saisimme hankittua taksin jostain. Matelimme vesimassan läpi rinkat selässä ja kun aloin pelleilemään videokameran kanssa, toinen flipflop- sandaali lähti jalastani ajelehtimaan karkuun. Sain sen onneksi napattua takaisin ennenkuin oli myöhäistä ja laitoin sitten kiltisti videokameran pois että pääsin uimatta kuivemmalle maalle. Napattiin taksi lennosta ja pyydettiin kuskia ajamaan pohjoiseen bussiterminaaliin, mistä siis bussit saaren pohjoisosaan lähtisivät. Tarkoituksena oli jatkaa pohjoisosasta lautalla suoraan Malapasquan saarelle, mutta reitti muuttui kun meidät ohjattiin vahingossa väärään bussiin. Pohjoisesta löytyi kaksi samankuuloista kaupungin nimeä; Maya ja Hagnaya. Kysyttiin mikä bussi menee Mayaan ja taksikuski sekä sen jälkeen bussikuski ohjasi meidät oikean bussin sisälle. Kun bussi oli vielä laiturissa, käväisin ulkona helpotuksen huoneessa ja huomasin että auton ikkunassa lukee Hagnaya eikä suinkaan Maya. Ei jaksettu välittää asiasta, sillä Hagnayasta pääsi toiselle saarelle nimeltä Bantayan. Oltaisiin menty tällekin saarelle jossain vaiheessa kuitenkin, joten miksei siis yhtä hyvin nyt. Matkalippu oli noin 1,8 euron hintainen ja bussi huristeli kolmisen tuntia Hagnayan lauttasatamaan. Satamasta ostettiin liput tunnin päästä lähtevään lauttaan Bantayan saarelle ja syötiin odotellessamme grillattuja kanavartaita.

Pääsimme lauttaan kolmen aikaan päivällä ja puolen tunnin istumisen jälkeen meille selvisi ettei lautta ole lähdössä minnekään, koska tuuli on merellä liian kova. Lautan henkilökunta ei suinkaan asiasta tiedottanut, vaan kuulimme ilouutisen saksalaiselta, ehkä viiskymppiseltä pariskunnalta, jotka olivat matkustaneet meidän kanssa samalla bussilla. Lautan uudeksi lähtöajaksi oli asetettu kello kolme yöllä eli kaksitoista tuntia myöhemmin. Oivoi. Lauttaan oli lupa jäädä odottamaan lähtöä ja teimme juurikin tämän sillä lautan ulkopuolella ei ollut yhtään mitään näkemisen arvoista. Ainoa sightseeing mikä tehtiin, suuntautui pieneen kauppaan mistä haalittiin juotavaa ja pientä naposteltavaa ajan kuluksi. Sakemannit kävivät tutkimassa lautan potentiaaliset oleskelu/nukkumapaikat ja vinkkasivat meidätkin samaan paikkaan missä oli tilaa maata pitkin pituuttaan parilla penkkirivillä. Tunnit matelivat eteenpäin ja ilta pimeni jutustellessa uusien tuttaviemme kanssa. Pari oli matkustellut ihan älyttömän paljon, tosi monissa maissa ja sukeltanut jo pari-kolmekymmentä vuotta. Vaihdettiin matkatarinoita ja katseltiin iltaviihdykkeenä saksalaisten sukelluskuvakokoelmaa Keniasta, oli muuten hienoja kuvia. Tunnelma oli vähän kuin ruotsinristeilyllä, paitsi ettei käytössä ollut omaa hyttiä eikä sähköä. Tax Free hinnat satamakaupassa tosin lämmittivät mieltä;) Jossain vaiheessa suurin osa ihmisistä alkoi nukkumaan ja niin teimme myös mekin. Uni oli tosin hyvin katkonaista, sillä lautalla alkoi hiippailemaan jotain hämäriä tyyppejä ja joka kerta kun jostain kuului joku rasahdus, oli pakko tsekata että laukut ja henki on tallella. Jotkut hämäräheikit yrittivät puhua ihmisiä ulos lautasta omiin pikku paatteihinsa, vedoten siihen ettei lautta pysty lähtemään liikenteeseen. Herättiin aamulla kuuden aikaan ja lautta oli edelleen paikallaan satamassa. Joku sanoi että henkilökunta tarkkailee säätä, ja jossain vaiheessa selviää koska päästään lähtemään. Jatkettiin huilaamista, kunnes 7.50 aamulla joku ilmoitti ettei lautta ole lähdössä minnekään edelleenkään liian kovan tuulen ja isojen aaltojen takia. Lisäksi meille selvisi että 8.00 eli kymmenen minuutin päästä satamasta olisi lähdössä toinen lautta liikkeelle ja voisimme mennä siihen kunhan kävisimme ensin ilmaiseksi vaihtamassa liput toisiin. Aikaa oli siinä kohtaa ehkä joku seitsemän minuuttia, tuli hiukan kiire kasata kaikki tavarat, juosta lippuluukulle vaihtamaan liput ja löytää tiemme uuteen lauttaan. Hiukan otti päähän, kun henkilökunta ei voinut tehdä elettäkään ilmoittaakseen meille asiasta, vaikka oltiin odotettu lautan lähtöä sen sisällä 17 tuntia. Ehdittiin toiseen lauttaan ajoissa ja hetken kuluttua se lähti matkaan. Alkumatka meni melko tasaisesti, ja ihmeteltiin mistä säähössötys oikein johtui kun keli oli mitä mainioin. Pian meille kuitenkin selvisi mistä oli kyse, kun aallokko muuttui melko valtavaksi ja lautta keinahteli puolelta toiselle minkä kerkesi. Huh huh. Ehkä puolentoista tunnin matkan jälkeen, lautta yhtäkkiä pysäsi keskelle merta varmaan kilometrin päähän Bantanyan saaresta. Kapteeni kuulutti jotain paikallisella kielellä ja pyöriteltiin taas silmiä että mitä täällä taas tapahtuu. Kohta lautan luokse posotti pieni bambuvene, kapea ja tuettuna molemminpuolisin bamburakentein jotta vene pysyy pystyssä. Seurattiin kun lautan alaosasta ihmisiä alkoi kapuamaan veneeseen sen kymmenen senttiä paksuja rakenteita pitkin ja veneen ollessa täynnä se lähti kohti rantaa. Ei mennyt kovin kauaa kun meille selvisi, että kaikki lautan ihmiset siirretään saarelle kyseisillä pikkuveneillä sillä lautta ei pääse satamaan aallokon vuoksi. Ei voi olla totta, oli ainut ajatus sillä hetkellä.

Ensinnäkin veneet oli todella pieniä ja niitä taisi olla "evakuoimassa" porukkaa tasan kaksi kappaletta. Matkustajia lautalla oli ehkä parisataa, joten tiedossa oli pitkä "evakuointiprosessi" sillä yhteen bambuveneeseen mahtui noin kymmenen ihmistä. Lisäksi kesti kauan aikaa, ennenkuin bambuvene saatiin kerta toisensa jälkeen riittävän hyvin köytettyä lauttaan kiinni, jotta ihmiset tavaroineen saataisiin siirrettyä turvallisesti. Sen jälkeen oli vielä odotettava että vene vie ihmiset rannalle, ajaa takaisin lautalle ja että veneet kiinnitetään toisiinsa uudelleen. Touhu oli tosi vaarallisen näköistä, sillä aallokko heitti bambuvenettä ylös-alas ja toiselta sivulta toiselle. Veneen kymmenen senttiä leveät rakenteet olivat noin kaksi metriä pitkät ja niitä pitkin oli sitten kiivettävä jos halusi ulos lautasta. Edelleen todella ihmettelen ettei kukaan pudonnut mereen, sillä suoritus ei ollut mikään ihan helppo, kun rakenteet luisuivat alta kun vene vajosi tai nousi aallon mukana. Jotenkin saatiin matkatavaramme ja itsemme ehjin nahoin bambuveneeseen ja rannalle ja siitäkin lystistä piti vielä maksaa lisähintaa. Tosin vaan euron verran kahdelta. Majoitusmyyjät kävivät oitis rantauduttuamme kimppuumme ja tyrkyin tuli jopa veneeseen tukkimaan ulospääsymme, kunnes tiuskaisimme että viittitkö väistää että päästään pois täältä et katotaan niitä esitteitä vähän myöhemmin. Lähdimme marssimaan rannalta eteenpäin ja koska majoituksen tarjoajia oli niin monta, ei ollut vaikea löytää haluamaansa hyvään hintaan.

Otettiin 8 euron huone Santa Fe nimisestä kylästä. Majapaikan nimi oli Yooneek Inn ja se oli vähän matkan päässä rannasta. Kyyti järjestyi lautan evac-paikalta seuraavasti; Turo hyppäsi mopon takahäksälle ja minä menin sivuvaunullisen polkupyörän kyytiin istumaan. Rinkat lastattiin sivuvaunun takaosaan, minä menin vaunuun sisälle ja majapaikan järjestäjä hyppäsi polkupyörän takahäksälle. Voi mies parkaa, joka pyörää polki=) Voitte vaan kuvitella kuinka kevyt on polkea pyörää jos kyydissä on kaksi ylimääräistä ihmistä, kaksi rinkkaa, käsimatkatavarat, tie on hiekkainen, kuoppainen ja lätäköitä täynnä ja ylämäet sekä korkeareunaiset asfaltit tekevät vielä oman lisätaakkansa matkaan=) Pari kertaa huikkasin vaunun sisältä että "hei voin kyllä kävelläkin ei se haittaa" mutta en saanut mitään vastausta=) Turo oli häipynyt mopokuskinsa kanssa ajat sitten jo näköpiiristä ja oli ehtinyt katsastaa tulevan huoneemme kun pyöräkuski saapui määränpäähän. Huone oli hintaan nähden tosi siisti ja tilava ja oma vessa ja parveke löytyivät myös. Kävelymatkan päästä löytyi kaikki muut palvelut mitä tarvittiin. Yooneek Inn kuului samaan firmaan kuin rannan vieressä sijaitseva samanniminen rantaresortti, joten saatiin käyttää myös sen tarjoamia palveluita, kuten wi-fiä ja sen ravintolaa. Tutkailtiin samana päivänä vielä lähikatuja ja seutu vaikutti mukavan rauhalliselta vaikkakin aluella asusti melko paljon paikallisia ja kaikki koulut sun muut löytyivät myös ihan vierestä. Kiva,pieni paikka.

Seuraavalle päivälle vuokrattiin skootteri, jotta päästään tutkailemaan saaren muita osia. Meinattiin perua diili, kun kypärät eivät kuuluneet hintaan ja ne olisi pitänyt vuokrata eri paikasta lisähintaan. Ei suostuttu ottamaan skobaa ilman kypäriä, eikä maksamaan lisähintaa, joten lopulta saatiin kypärät kaupan päälle ilmaiseksi. 24:n tunnin skootterivuokra oli 350 pesoa eli joku 5,8 euroa ja siihen päälle sitten vielä tankillinen bensaa niin hinta nousi yhdeksään euroon. Aamupalan jälkeen lähdimme ajamaan kymmenen kilsan päässä sijaitsevaa Bantayan Townia kohti. Alueella oli isohko aukio, jonka lähellä oli kirkko, venesatama ja joku tori/marketti. Niiden lisäksi saaren suurimmasta kylästä löytyi saaren ainoa automaatti ja varmaan kuuden epäonnistuneen nostoyrityksen jälkeen saatiin valuuttavarastot täydennettyä. Ei jaksettua kierrellä tässä paikassa enempää ja lähdimme jatkamaan saaren pohjoiskärkeen. Matkaan piti kulua kolmisen tuntia, mutta ajoimme sinne varmaan jossain puolessa tunnissa. Olipas kiva että alkoi taas satamaan vettä, niin jäi pohjoisen ranta ja uima-alueet testaamatta. Käveltiin vaan rannalta pitkää laituria pitkin sen päässä olevaan torniin sadesuojaan ja maisemat katsastettuamme matka jatkui taas. Paikasta löytyi myös espanjalaisen vartiotornin rauniot, mutta ne olivat melko olemattomat. Ajettiin saaren itärannikkoa pitkin takaisin alaspäin ja sieltä löytyi paljon iloisia, vilkuttavia paikallisia arkiaskareissaan. Alaspäin mennessämme sade senkuin yltyi ja kohta oltiin litimärkiä molemmmat. Sadesuojaa ei löytynyt mistään, onneksi olin ottanut sadetakin mukaan, mutta Turo poloinen jäätyi shortseissaan ja T-paidassaan. Siinä vaiheessa kun rakas kuskini alkoi olemaan niin jäässä, että kroppa alkoi tärisemään oli pakko pysähtyä pienen katoksen alle ja kaivaa pyyhe laukusta lämmikkeeksi. Lähdettiin skoballa matkaan ehkä joskus kymmenen maissa ja jo kahdelta oltiin kierretty koko saari. Seuraavat tunnit kuluivat sulatellessa jäätyneitä ruumiinosiamme ja syöden grillattuja kana- ja porsaanlihavartaita. 24-tunnin skobavuokrasta huolimatta pyörä ei enää kahden jälkeen liikahtanut ja seuraavana aamuna pyörä palautui takaisin omistajalleen.

Perjantaina 28. tammikuuta saatiin tarpeeksemme Bantanyan saaresta, kun sää on ollut koko täällä oloajan pelkkää pilveä, tuulta ja sadetta. Otettiin venekyyti seuraavalle päivälle täältä suoraan Malapasquan saarelle. Kyyti oli vähän kalliimpi kuin mitä se olisi ollut jos oltaisiin palattu takaisin ensin Cebun mantereelle ja otettu sieltä vasta venekyyti Malapasqualle, mutta näin säästettiin rahan sijasta paljon aikaa ja ylimääräistä vaivaa.Uudella saarella olisi tarkoitus viettää pari-kolme päivää sukellellen ja toivottavasti löydetään sieltä jotain ainutlaatuista ja paremmat säät.