Hawaii, Oahu

22-30.10.2010

Osa 1

Mauilta suuntasimme hieman tunnetummalle Hawaijin saarelle, joka on nimeltään Oahu. Tässä vaiheessa kaikki ovat vieläkin ihan pihalla, että siis minne?! Eli laskeuduimme Honoluluun, joka on Hawaijin osavaltion pääkaupunki, jossa asustelee 390 000 asukasta. Eli hiukan Ulvilaa suurempi paikka. Saari on monille tuttu Waikiki Beachistä, surffareista, Pearl Harborista sekä mm. Lost-sarjan kuvauspaikoista. Mauilta Oahulle kestää lentomatka puoli tuntia ja hintaa kertyi muistaakseni 50€/hlö kun varasi puoli vuotta aikasemmin.

Lentokentältä ostimme liput Shuttleen, joka kiikutti meidät Waikiki Beachin läheisyyteen hotellialueelle. Shuttlen kyydissä matkasi myös kaksi muuta pariskuntaa, jotka jäivät aikaisemmin kyydistä läheisiin ökyhotelleihin. Mielenkiinnolla odotimme miltä mahtaa näyttää hostellimme private room 19€/hlö. Alkuselvittelyjen ja avaimien etsiskelyjen jälkeen pääsimme vihdoin omaa huonetta kurkistamaan. Huone on vajaa 16 neliötä sisältäen sängyn, oven, seinät ja katon. Niin ja tuulettimen, joka on koottu vanhan sotalentokoneen osista ainakin äänestä päätellen. Kyseisen härvelin hyrinä on omalta osaltaan haitannut yöunia silloin tällöin.. Ilman tuuletinta voi tietty nukkua, mutta on vähän kuuma..=) (Ei saa valittaa siel on pakkasta Suomessa..tiedetään!=)

Huone on tosiaan kovin pelkistetty ja huoneeseen mennään sisään 8 henkilön dormin ulko-oven kautta. Huoneemme sijaitessa dormin sisällä, vessa on tietty kanssa yhteinen ja aina siellä joku kuhnii tuntikaupalla.. Tarvii varmaan niitata armeijassa opitut vessa/suihku käyttäytymisohjeet englanniksi seinään.

Hostellilta on noin 250 metriä Waikiki Beachille, jossa loppupäivä vierähti leputellen rasittuneita lihaksia, jotka syntyivät viimeisen kahden päivän aikana ajettujen 300 mailin aikana. Illan pimetessä aloimme hakeutua ruokapaikkojen läheisyyteen vertailemaan hintoja sekä tarjontaa. Perus Burger Kingit, Subwayt toimivat houkutuslintuina, mutta päädyimme muutaman mutkan kautta seisovaan pöytään, joka maksoi kuninkaalliset 18€/hlö. Silloin tällöin tekee mieli mennä hieman fiinimpään paikkaan ja tämä oli se ilta. Seisova pöytä notkui pullollaan erilaisia liha-ja kalaruokia. Oli myöskin muusia, rapuja, juustoja, salaatteja, hedelmiä sekä jälkiruuaksi suklaakakkua sekä suklaalla kuorrutettuja banaaninpaloja. KYLLÄ NAPA PAUKKU! Ai että kun ihminen ei tunne rajojansa ja luulee, että voi oikeesti syödä neljä lautasellista ruokaa, maailman parasta ananasta monta palaa, sekä kaksi palaa suklaatorttua plus niitä kuorrutettuja banaanipaloja.. Siinä sitten sulateltiin loppuilta tv-sarjoja katsellessa. Ehkä tästä nyt taas oppi ettei se seisova pöytä ole välttämättä paras pöytä. Vaikkakin ruoka oli kyllä parasta ja laadukkainta mitä tällä reissulla on suuhun lapioitu.

Toisena päivänä päätimme lähteä paikallisbussilla tutustumaan Pearl Harboriin. Kysyimme neuvoa respasta, jonka avulla löysimme läheiselle bussipysäkille sekä oikeaan bussiin (2,5$/hlö). Luulimme aluksi bussimatkan kestävän noin 10-15minuuttia, mutta puolen tunnin istuskelun jälkeen alkoi haukotuttaa. Emme olleet päässeet lentokenttää pidemmälle, joka sekin sijaitsi noin vartin ajomatkan päässä kekustasta. Tuntui, että bussi pysäsi minuutin välein. 50 minuutin huviajelun jälkeen alkoi näkyä Pearl Harbor kylttejä sekä päätepysäkkimme. Pearl Harboriin päästyämme pällistelimme kolmea eri lippuluukkua, joissa jokaisessa myytiin lippuja eri museoihin. Itse alueelle oli ilmainen sisäänpääsy ja U.S.S Arizona sotalaivaa koskevalta lippuluukulta saimme liput kello yhdeltä lähtevään lauttaan Arizonan muistomerkille, joka oli myöskin ilmainen. Samainen täti neuvoi myös, että kannattaa mennä ensin katsastamaan 23 minuutin dokumenttipätkä, jossa kerrattiin historiaa. Dokumentti näytettiin ulkoilmateltassa, joka oli tupaten täynnä ihmisiä. Dokumentti oli koskettava ja muutamat ilmeisesti amerikkalaiset kuivasivat kyyneleitä poskiltaan kesken näytöksen. Dokumentti täydensi faktoja ja aluetta oli paljon mukavampi kiertää tämän jälkeen kun ei tarvinnut muistella lukion historian tunneilla käytyjä asioita, jotka eivät jostain kumman syystä ole jääneet ihan lähimmäiseen muistilokeroon..

U.S.S Arizona hylyn päälle on rakennettu muistotila, jossa on betoniseinään laminoituna sotilaiden nimet, jotka hukkuivat sota-aluksen upottua toisessa maailmansodassa. 1177 sotilasta menehtyi jäätyään loukkuun uppoavaan laivaan. Muistotilassa sai kierrellä vapaasti ja mietiskellä noin 70 vuotta sitten tapahtuneita asioita. Innokkaimmat turistit valokuvasivat aluksen jäänteitä sekä "hautakiveä" (betoniseinää), jossa sotilaiden nimet siis olivat. Itse "Hautakammiosta" näkyi satunnaisia ruosteisia osia pinnan alta. Pintaan nousi välillä öljykuplia muodostaen pienoisia öljylauttoja, jotka lipuivat merelle päin.. Pakostakin alkoi pohtimaan, että kuinka kauan aluksen runko pysyy kohtalaisessa kunnossa sen maatessa meren pohjassa. Pearl Harborin muut alueet olivat Pacific Aviation Museum, USS Bowfin Submarine Museum sekä Battleship Missouri Memorial. Bowfin sukellusvenettä kävimme ihailemassa, mutta muut edellä mainitut museot jätimme väliin. Missourin näimme kylläkin myös ulkoapäin. Vietimme aikaa alueella muutaman tunnin verran ja jos aikoo kaiken nähdä saa varata aikaa ja kärsivällisyyttä neljän-viiden tunnin verran. Lippu kaikkiin "laitteisiin" taisi maksaa reilu 30€ hlöä kohden.

Hanauma Bay & Koko Head

Hostellimme tarjoaa erilaisia retkiä ja aktiiviteetteja miltei jokaiselle päivälle. Olimme jo aikaisemmin ilmoittautuneet maanantain South shore nimiseen kierrokseen, joka sisälsi kuljetukset eri rannoille, vaellusta sekä oppaan palvelut. Hinta oli henkilöä kohden vaivaiset 10$, joten päätimme osallistua. Maanantai aamuna heräsimme kahdeksan tienoilla ja valmistauduimme kello yhdeksältä tapahtuvaan lähtöön. Olimme alhaalla respan edessä viittä vaille yhdeksän ja tiedustelimme vastaanottotyypiltä josko kyseinen tapahtuma vielä pidetään. Tyttö vaan totesi, että heidän pakettiauto on rikki, että ei voi mitään..sorry. Jotenkin olimme etukäteen miettineet, että mahtavatko he pitää reissua kun nimilistassa oli meidän kahden lisäksi vaan yksi nimi. Ei tullut siis aivan puun takaa tämä tieto. Olisi sen tietty voinut illallakin varmistaa ettei olisi tarvinnut herätä "turhaan" tai oikeestaan respan väkikin olisi sen verran voinut nähdä vaivaa että olisivat pistäneet edes jonkun lapun seinälle retken peruuntumisesta. Vetäydyimme huoneeseen miettimään suunnitelma B:tä. Hetken linja-autoaikataulua ja nettiä plärättyämme löysimme sopivat omatoimikohteet. Päätimme mennä Hanauma Bayhin snorklaamaan sekä kapuamaan Koko Head nimisen kukkulan päälle.

Vajaan puolen tunnin bussimatkan jälkeen jäimme Koko Headin edessä pois sen enempää ajattelematta. Mitä lähemmäksi Koko Headia päästiin sitä jyrkemmältä sinne johtava polku näytti. Olimme netistä lukeneet, että jollain tyypillä kesti 28 minuuttia kiivetä ylös, kun taas hänen leveilijäkaverillaan meni 16 minuuttia. Polku oli vajaa kaksi metriä leveä, johon oli lyöty rautatiekiskot ja puiset isot palkit, jotta kapuaminen olisi jokseenkin mahdollista. Ensimmäiset viisi minuuttia meni reippaillessa, seitsemän minuutin kohdalla pysättiin juomaan ja hieman ennen kymmentä alkoi piiputtaa..=) Oltiin ehkä hieman aliarvioitu kukkulan valloituksen helpoutta. Nousu tosin oli sen verran jyrkkää, että se veti jalat hapoille. Polku kulki alkuun 45 asteen luokassa, mutta nousi siitä sitten tappavan tehokkaasti johonkin 75 asteeseen. (Tarkka tieto=) Vaikea arvioida, mutta sen verran jyrkkä se oli pahimmasta kohdasta, että jos olisi horjahtanut taaksepäin olisi tullut sata metriä kuperkeikkaa alas. Matkalla ylös oli pakko pitää noin viisi puuskutustaukoa, jolloin pyyhittiin hikeä naamalta ja korjattiin tukka pois suusta. Huipulle päästyä oli pakko katsoa kelloa, että saatiin tietää aika. 24 minuuttia näytti mulla ja Linda tuli maaliin aploodien saattelemana kaksi minuuttia myöhempää. Huipulla vietimme vartin verran aikaa, joka kului korvausnesteitä tankatessa. Jalat oli sen verran hyytelöllä, että oli vaikea päästä ylös hetken istumisen jälkeen. Asiaan olisi ehkä auttanut myös se, että ei olisi ollut edellisenä päivänä reilun 40 minuutin mittaisella juoksulenkillä, joka tuntui jaloissa heti aamulla. Tässähän tuntee itsensä jo ihan kuntoilijaksi kun on reissun aikana käynyt enemmän juoksulenkeillä kun viimeisen kahden vuoden aikana kotona Suomessa.

Alastulo alkoi harkitulla tavalla. Linda eteen ja massa taakse. Käsikädessä hinasimme hyytelöjalkoja jyrkkää ja ennenkaikkea hiekasta johtuen liukasta seinämää alaspäin. Alaspäin meno otti myös jalkoihin muttei siitä hiki tullut kuten toiseen suuntaan matkatessa. Kaikista jyrkimmän kohdan ohitettuamme alkoi kyllästyttää, joten kokeilimme nopeutettua versiota ja se onnistui. Päätimme juosta lopun matkaa alas katse polkuun suunnattuna. Juokseminen oli luontevaa eikä hirvittänyt kunhan keskittyi eikä hötkyillyt vaikkakin välillä tarvitsi ottaa videokuvaa juostessa. Juoksuidean saimme alunperin jo alkumatkasta kun näimme miten kaksi (kenties) amerikkalaista miestä tuli alas kovaa vauhtia meidän kauhistellessa ja antaessa latua. Juokseminen oli kuin olisi juossut autorenkaista tehdyllä juoksuradalla. Alaspäästyä viimeistelimme vesivarastomme ja suuntasimme vieressä sijaitsevaan Hanauma Bayhin pyyhkimään punaiset hiekat vaatteistamme sekä iholta.

Hanauma Bay on entinen tulivuoren kraateri, johon on sittemmin tullut vettä, korallia, kaloja jne. Paikan rikkaan luonnonvaran takia se myöhemmin rauhoitettiin luonnonpuistoksi ja samalla kiellettiin kalastus jne. Itse puistoon maksoi 7,5$ per hlö sisään ja tulijat joutuivat katsomaan 7 minuutin opasvideon ennen kun pääsivät rannalle kalojen kimppuun.=) Video tylsistytti jo etukäteen, koska sanoma oli jokseenkin tuttu: Älä koske mihinkään, Älä ruoki eläimiä, Älä roskasta, Älä tallo korallia, Älä huku, varo virtoja ja aaltoja.. No hyvä, että tuli kerrattua. Rantaan päästyä huomasi heti, että ranta oli kovin tuulisella paikalla eikä aurinkokaan paistanut. Oli pakko käydä nopeasti snorklaamassa, jonka jälkeen voisi kuivatella ja nauttia välipala- banaanin. Snorklauspaikka oli ihan hyvä, mutta ei jälkeäkään kilpikonnista..damn. Erimoisia kaloja oli reilu parikymmentä nopeasti laskettuna. Auringonpaiste olisi tuonut lisää näkyvyyttä veden alla sekä lämmittänyt snorklaajan selkää. Hetken ajan päästä vaihdoimme vuoroa ja oli Lindan vuoro seurata kalojen elämää. Emme raaskineet vuokrata snorkkeleita, jotta olisimme päässeet samaan aikaa veteen, koska sitten olisi tarvinnut myös vuokrata kaappi arvotavaroille, joka taas olisi tietänyt lisäkuluja. Energiavarastojen lähestyessä nollaa suuntasimme bussipysäkille ja sitä kautta takaisin hostelliimme kokkaamaan.

Jalkojen ollessa jo etukäteen ylirasittuneita viime päivien liikuntatempauksista suuntasimme fiksusti seuraavana aamuna katsastamaan läheistä Diamond Head Crateria, joka sijaitsi noin 15 minuutin kävelymatkan päässä. Hetken talsittua alkoi pohkeissa tuntua rasitusta. Yritin tästä useaan otteeseen mainita ryhmänjohtaja Lindalle, joka ei kuitenkaan ottanut huomautusta kuuleviin korviinsa =) vaan painoi eteenpäin Duracell-pupun voimalla. Osat olivat siis vaihtuneet, yleensä minä olen se energiamylly, joka painaa keulilla toisten taapertaessa takana. Pohkeet ja reidet olivat siis todella jumissa. No aina sanotaan, että kävely avaa lihaksia, no jos nyt sitten. Diamond Headin kraaterin seinämään oli tehty tunneli, jota pitkin sekä autot että kävelijät pääsivät vaelluspolun juurelle. Sisäänpääsymaksu oli halpa; kävelijöiltä veloitettiin dollari per hlö, kun taas henkilöautoilta 10 dollaria. Vaellusreitin alussa oli opastaulu, jossa muun muassa mainittiin, että vaellusreitti oli 0,7 mailia pitkä, mutta aikaa kannattaa varata silti 1,5 tuntia. Kyseessä ei ollut siis mikään pitkä vaellusreitti, mutta kiemurainen "vuoristopolku" kraaterin reunalle oli sen verran jyrkkä, että se tulisi viemään aikaa. 20 minuuttia vanhempana löysimme itsemme ylhäältä näköalapaikalta ihailemasta maisemia, eikä reitti lopulta ollut mitään verrattuna eiliseen tapponousuun. Nousimme siis kraaterin sisältä kraaterin reunalle, jonka toisella puolella oli meri ja yhdeltä puolella avautui näkymä Honolulun keskustaan. Kaunis näköala, jonka kaikki ylhäällä käyneet halusivat kamerallaan ikuistaa muistoksi.

To be Continued....