Kauan aikaa sitten... vai miten se nyt olikaan.

Viikko on jo vierähtänyt mukavasti siitä, kun kotiin tultiin. Mukavaa on ollut ja tuttutkin on tullut tavattua melkein kaikki. Kuitenkin, reissussa rähjääntyy ja siellä on kiva käydä, mutta aina on kiva myös palata kotiin :)

Kuten arvelinkin, aikaisemmin suunniteltu reitti ei mennyt juurikaan niin kuin piti, vaan matkaan tuli mutkia sitä mukaa, kun suurinpiirtein edettiin. No, joskus menee sillä tavalla ja toisinaan taas toisin.. hyvä että pääsi sentään ihailemaan kauniita maisemia, vaikka kaikki varmaan eivät ymmärtäneetkään reissun päälle. Mutta reitti muuttui seuraavalaiseksi:

16.7 Längenfeld - Vent - Breslauer hytte

17.7 Breslauer hytte - Wildspitze - Vernagt hytte

18.7 Vernagt hytte - Hopjochhospitz

19.7 Hopjochhspitz - Brandenburger hause

20.7 Brandenburger house (3274m) - Vernagt hytte

21.7 Vernagt hytte - Breslauer hytte

22.7 Breaslauer hytte - Vent - Längenfeld

Jaahas, ja sitten itse asiaan. Ensimmäisenä päivänä tosiaan aamusta kamat kantoon ja tuntui siltä, että reppu painoi tonnin. Tosin itselläni oli sentään mukana lämmintä vaatetta, ideahan oli mennä ylös vuorille jossa ON lunta ja saattaa jopa tulla kylmä. Mutta ei siitä sen enempää...

Bussi ajelu ensin Söldeniin ja siitä vaihto toiseen bussiin ja aina Ventin kylään asti, josta päästiinkin polun alkuun, joka nousi aina Breslauer hytelle 2844m asti. Tokihan tietenkin ensin piti käydä teellä, joka venyi lopulta lounaaksi asti. Tosin tomaattikeitto läikkyen mukavasti vatsassa oli hyvä lähteä käpöttelemään jyrkkää polkua ylös. Sää suosi kerrankin ja aurinko paistoi. Housujen kääräisy ylös polviin ja t-paita, mutta hippasen kylmästä tuulesta huolimatta tuli hiki. Puoleen väliin olisi päässyt ajamaan hiihtohissillä, mutta "lihisten" mottoa suosien, emme edes ajatelleet moista vaihtoehtoa ;)

Ensimmäinen tauko pidettiin mukavalla alppi niityllä, tosin hyvän makuupaikan löytäminen täydellisesti miinoitetulta maa-alalta oli taito laji. Kun sen löysi niin mikäs siinä makoillessa ja katsellessa hulppeita maisemia. Lopulta koitti ylös kömpiminenkin ja taas raskas reppu selkään. Hyvä puoli painavassa kantamauksessa on se, että ei pääse etenemään liian nopeasti - kerkiää tasoittaa kroppaa kovaan työhön ja korkeuden muutokseen. Turruttavaksi tarpomiseksikaan ei koko nousu mennyt, kun alkoi puhelin soimaan kesken työn. Siinä sitä ihmettelyä riittikin, puhelin keskellä täällä... No kukas muukaan se sieltä soitteli, kun kaukopuhelua tekevä murunen suoraan Perusta!! Ja ei varmaan tullut kalliiksi =DD Tietenkin oli pakko vastata, mitä muutakaan. Noin loistavaa juttelu seuraa ei ollut ollutkaan sitten vähään aikaan... toiset saivat jopa tauon sinä aikana kun meikä yritti metsästää sopivaa paikkaa, mistä saisi kuuluvuutta :)) Kyllä riitti yhdestä puhelusta sitten voimaa koko viikoksi kestää kaikki mitä eteen heitettiin... jopa ne kivet...

Noo, aikataulussa edettiin ja hytellä oltiin joskus puolenpäivän paikkeilla. Sisään kirjaus ja nukkuma paikaksi saatiin, lainatakseni Merjan sanoja junan makuukoppi. Neljä sänkyä l. kaksi kerrossänkyä ahdettuna erittäin pieneen tilaan. Yhteiset tilat oli loistavat, siis ruokailutila jossa voi tuota aikaa kuluttaa nukkumaan menoa odotellessa. Itse löysin itseni ulkoa nauttimasta auringosta untsikka päällä ja melkein tuli jopa nukahdettua siihen lämpöön. Puolihoitoon kuului iltaruoka + aamupala, eikä ollut edes kallista. Ruoka oli todella hyvää ja nukkuakin sai ihan kivasti.

17.7 herätys oli kl. 4:45 ja aamupalaa sai 5:00. Tämä aikainen nouseminen sen takia, että päivästä oli tulossa todella pitkä. Ensimmäiset kerkesivät jo lähteäkin, ennen kuin meidän porukalla oli kamat kasassa. Sää ei suosinut ollenkaan, erittäin pilvistä ei sentään ihan satanut, mutta märkää oli ja kylmää. Ekaksi joutui tarpomaan hyvän matkaa kivistä polkua joka lopulta nousi kohti Mitterkarferneriä l. solaa josta päästiin kipuamaan moreenin yli isommalle jäätikölle Taschachfernerille. Tuo sola oli ollut jäätikköä ennen, tai oli vieläkin, mutta oli sulanut jo niin paljon, että alunousun joutui tekemään kivikossa. Lumelle saavuttaessa edellämme meni ainakin 2 eri köysistöä. Porukkaa siis riitti, joten polkuakin oli tehty takana tuleville eli meille. Jääraudat kenkiin ja eikun rinteeseen. Siinä hissukseen taapertaessani ensimmäisenä tuli mietittyä vaikka mitä ja seurattua mitä edellä tapahtuu. Olimme nousseet suurin piirtein, tai itse olin, puoli väliin, jossa rinne alkaa hieman jyrketä, kun edellä menevä saksalainen perhe alkoi huutaa jotain kovaan ääneen. Tuosta perheestä sen verran, että heillä oli 3 lasta mukana, joista nuorin huusi ja itki ja valitti KOKO ajan!! Muksu itki edelleen, kun myöhemmin tuntien kuluttua törmäsimme heihin uudelleen... että sellaista kasvattamista!! No asiaan, siinä sitten pysähdyin ja aloin ihmetellä huutamisen syytä, ennen kuin tajusin, että ylhäältä oli toinen köysistö kiivetessään moreenilla irroittaneet mennessään ison kiven, joka oli lähtenytkin sitten huolella liikkeelle kohti alamaita l. meitä. Elämä ei vilahtanut silmien edestä, vaikka tuntui siltä, että kerkesi niin kauan katsella sen laakakiven sekopäistä poukkoilua alas jäistä rinnettä. Ensin vasemmalta oikealle ja sitten taas vasemmalle suoraan kohti saksalaista perhettä - kivi kuitenkin singahti kalliosta jälleen suoraan läpi perheen osumatta kehenkään ja suunnaten oikealle suoraan itseäni päin. Onneksi suunta jälleen muuttui ja kerkesi jopa huokaista helpotuksesta, ennen kuin tajusin että loput omasta porukasta puuskutti meikäläistä alempana kohti huippua. Jossain välissä olin kerinnyt jopa karjua omille, että KIVIÄ!! Joten kun käännyin katsomaan alas miten loppujen porukoiden käy, niin jokainen oli pysähtynyt ja jäänyt tuijottamaan tulevaa näkymään. Kamalinta oli juuri tuo odottaminen, koska kivi pyöri kuin rengas sivullaan ja singahteli sinne ja tänne. Sen verran mitä muistan, niin Antero syöksyi oikealle ja Merja ei kerinnyt juurikaan muuta kuin menettää jalkansa sijan kiven osuessa siihen. Mutta mikä tuuri!! Kivi oli vain hipaissut mennessään Merjan polvea, joka näytti kyllä siltä, että isku oli ollut kova. Toki erittäin kylmä sää ja lumella polvea hautominen auttoi asiaa, eikä polvi päässyt turpoamaan. Murtumia ei ollut, koska kiipeäminen näytti edelleen onnistuvan. Tehtiin siinä sitten toimenpiteet mitä voi ja Merjan halusta jatkaa matkaa kiivettiin sitten jäistä rinnettä ylös. Pohkeita hapotti siihen malliin, että kyllä oli iloinen hakusta jonka pystyi rinteeseen lyömään ja hieman auttamaan etenemistä käsien avulla.

Kivikon ylitys meni siinä missä muukin, tosin onneksi ihminen voi auttaa toista.. Ylhäällä odotti epämiellyttävä yllätys, kylmää puhaltavaa tuulta ja erittäin huonoa säätä. Siinä oli mukava hyppiä hikisenä ja odotella, että kaikki saivat kamat siihen kuntoon, että köysistö oli valmis jatkamaan matkaa kohti Wildspitzen huippua jäätikön läpi. Kuten aina, naiset ja lapset ensin, joten tietenkin meikäläinen sai etsiä reitin jäätiköltä kohti uutta rankkaa nousua, josta päästiin huipun alle. Erittäin mukavaksi homma meni siinä, kun tuuli puhalsi lujaa, juurikaan näkyvyyttä ei ollut ja meikäläisen tahti taisi olla liian nopeaa muille. Jatkuva nykiminen köydestä teki toisinaan hommasta hieman hankalaa, kun yritti väistellä rinteessä olevia railoja, jotka tuuli oli puhaltanut täyteen lunta, niin että pieniä mustia aukkoja vain näkyi hieman pinnalle. Nousu oli rankka, ja Merja ei halunnut edes lähteä yrittämään kiipeämistä huipulle. Huipulle oli joskus muinoin päässyt lumilippaa pitkin, mutta nyt kiipeäminen oli kivikossa etenemistä, lumen ja jäänsekoituksen kanssa. Merjalle jätettiin Anteron ja meikäläisen untsikat, muuten jäämisestä ei olisi ollut puhettakaan. Tuuli oli todella kova ja työnsi mukanaan jäätävää tihkua. Ylös oli mentävä, ja tässä jätän kertomatta ne todelliset ajatukset mitä tuli - mutta suurta halua käysistön muuttamiseen meikäläisellä ainakin on!

Lopulta päästiin alaskin takaisin Merjan tykö ja taas sai meikäläinen tehdä töistä alasmenoreitin löytämiseksi. Pariin kertaan sai peruutella, kun railoja tuli suoraan eteen ja itse olen sitä mieltä, että turhaa lähteä riskeeraamaan oman köysistön henkiä. Pilvetkin hieman rakoilivat, joten pääsi kurkistamaan näkymää sen verran, että kerkesi painaa mieleen mihin suuntaan suurin piirtein pitäisi mennä. Tarkoitus oli suunnata alun perin Taschhauselle, mutta matka oli kuulema liian pitkä, joten suunnitelma B oli mennä jäätiköltä toisen solan kautta alas ja siitä kohti Vernagthytteä. Ja sen takia päivästä tulikin jopa paljon pidempi kuin oli tarkoitus. Jää oli sen verran sulanutta, että laskeutuminen solaan oli kivikossa matelemista ja siitä sitten lumessa tarpomista ja lopuksi jäältä mentiin jopa väärään suuntaan kivikkoon, joka upotti noin nilkkoja myöten mutaan. Tämän takia jäätiin sitten vielä väärälle puolelle jäätikkövirtaa, josta ei näyttänyt olevan muuta ylityspaikkaa kuin kiipeäminen takaisin ylös. Ei kauheesti siinä vaiheessa huvittanut. Joten laskeuduttiin erittäin epätasaista kivistä rinnettä alas ja etsittiin sopivaa ylityspaikkaa. Jouduttiin hieman sillan rakennus hommiin, tosin kiellettyä, mutta eipä ollut muuta vaihtoehtoa. Lopulta saatiin kaikki yli ja siitä sitten suunnattiin, ainakin yrittäen seurata merkkejä, kohti hytteä. Loppujen lopuksi oltiin suhteellisen eksyksissä ja jouduttiin palaamaan hieman takaisin ja kiipeämään ylös rinnettä ja risteilemään sinne ja tänne... Antero ja Merja jäi tulemaan jälkijunaan, kun meikä lähti edeltä katsomaan, löytysikö sitä hytteä minkään mutkan takaa. Lopulta kattoa alkoikin näkyä ja kerettiin jopa iltapalalle, tosin meille annettiin siinä vaiheessa 15 minuuttia aikaa. Ikinä ei ole märät hikiset vaatteet lähteneet sillä vauhdilla ja julkisella paikalla päältä kuin sinä iltana. Syömään kerittiin ja kyllä ruoka maistuikin. Ihmettelin suunnattomasti omaa jaksamista, koska viimeisin syönti oli ollut aamupala edellisellä tuvalla - tokihan eväsleipää oli mukana, mutta jostain syystä se ei vain maistunut. Nukkumaan menin jo heti melkein syönnin jälkeen, koska luulempa että kroppa koki järkytyksen saatuaan ruokaa sellaisen määrän kerralla :)))

Jännittävä päivä, liian pitkä ja luulenpa että sinne toiselle tuvalle olisimme löytäneet nopeampaa! Mutta hengissä oltiin, kiitos siitä luojalle (2755m).

18.7 Aamulla sai nukkua pitkään ja hieman tokkurainen olohan sitä olikin. Aamupala maistui erittäin hyvälle ja teetä tulikin tankattua siihen malliin, kuin ei olisi juotavaa saanut kuunaan päivänä. Anteron kanssa jäätiin nauttimaan aamusta jälleen viimeisinä, kun ei mitään kiirettä tuohon pakkaamiseen ollut. Luvassa oli siis lepopäivä! Siirtyminen tältä tuvalta vain alemmaksi toiselle tuvalle. MAtkaa ei ollut juurikaan mitään ja sää oli erittäin suosiollinen. Aurinkoa olisi voinut saada vaikka minkä verran, mutta jostain syystä oli vain mukava oleilla tuvan terassilla ja nauttia sitruunaolutta. Voi kyllä!! Meikäläinen jäi siihen koukkuun ja muuten en kyllä olutta juo!!

Päivä meni laskeutuessa aina 2412 metriin. Polvet kiitti ja oli niin lämmin siinä istuskellessa että tuli kengätkin heitettyä pois. Tosin paljain jaloin kävely ei ollut järkevää, koska meikäläiseltä jäi sille tuvalle palanen jalkapohjaa. Siinä sitä sitten ihmettelin ja paikkailin ja kirosin tuuria, koska seuraavaksi päiväksi oli suunniteltu hieman rankempaa reissua ihan Similaulle asti, joka on Italian puolella.

Sinä yönä nukuttiin yhteishuoneessa, johon olisi mahtunut 15 henkeä. Hauskinta huoneessa oli se, että se sijaitsi talon ylimmässä kerroksessa ja sinne oli mentävä tikapuita pitkin pienestä aukosta. Repun kanssa teki tiukkaa, mutta hyvin mahtui muuten. Ruoka oli tavanomaisesti loistavaa, kuten aina...

19.7 Mutta taas oli suunnitelmat muuttuneet. Hohjochhospitzilta lähdettiinkin jälleen kerran ylös ja kohti jäätikköä ihan toisella suunnalla, mitä oli suunniteltu. Nousua oli kivikossa paljon ja viimein kun päästiin jäälle, aurinko helotti niin lämpimästi, että sinne olisi voinut vaikka sulaa. Helppo ylitys ja jäätikön reunasta näki jo seuraavan tuvan. Tupa on rakennettu keskelle isoja jäätiköitä. Näkymät joka suuntaan oli mielettömät. Korkein tupa missä nukuttiin koko reissun aikana 3274 metriä. Talo oli kylmä kuin faan, mutta nukkuessa tuli jopa hiki. Illaksi ennustettiin huonoa säätä, ja tulihan se ihan ukkosmyrsky illasta. Aikamoista jyrinää piti, mutta kyllä siinä korvatulppien kanssa tuli hyvin nukuttua.

Iltapala oli hyvää, mutta jälkkäristä on kyllä pakko sanoa, että ei uponnut. Varmaan eilistä leipää paistettuna ja maustettuna. Antero sai syödäkseen kolme kipollista sen jälkeen, minä ja Merja olimme noukkineet omenan palaset omistamme :))

20.7 Aamu valkeni kauniina ja taas sää suosi. Aamupalan jälkeen takaisin jäälle ja kohti alamaita. Laskeutuminen oli helppoa ja Vernagthytten kautta käytiin lounaalla ja siitä sitten 3-4h kävely vielä Breslauer hyttelle.

Iltapäivästä sää muuttui nopaesti sateiseksi, kappas vain, ja välillä saatiinkin sade kuuroja niskaan. Pilvet nousivat nopeasti laaksosta aina välillä peittäen koko näkyvyyden, mutta sitkeästi vain eteenpäin. Päivän huvittavin hetki koettiin, kun Anteron kengän pohja sanoi itsensä irti! Sanoin kuvallisesti. Kovasti paikkaamaan, jeesus teippiä ja narua ja homma hoitui. Suomessa jälleen kerran suutarille töitä luvassa.

Tuvalle saavuttii jälleen kerran loistavalla ajoituksella, koska 30 minuuttia saapumisesta alkoi sataa tuutin täydeltä ja tuulla hullun lailla. Yö vietettiin isossa tuvassa jälleen ja seuraakin saatiin, onneksi. Ruoka oli hyvää jälleen, mutta en vain ymmärrä tuota leivän paistamista pääruuaksi. Se kun ei vain ole hyvää! illalliseksi oli riistaa ja sen kanssa juuri tätä paistettua leipää, joten hieman ehkä nälkäiseksi taisi jäädä.

21.7 Enään oli vain luvassa laskeutuminen Ventin kylään ja bussi ajelu takaisin Längenfieldiin. Sää oli kyllä todella kamala, sadetta koko matkan ja tuntui siltä, että olo oli kuin uitetulla koiralla. Tosin kaikki tuo oli aina kotiin päin...

Längenfielsdiin päästiin mukavasti ja kamojen purkua tehdessä oli hyvä pakatakin kotiin lähdön merkeissä. Kaupassa käytiin vielä iltapäivästä, kun "lihikset" kaipasivat hieman jotain syötävää ennen illallista. Leipää ja teetä meni kyllä kiitettävästi :) Illallista käytiin nauttimassa paikallisessa ravintolassa ja kyllä oli sillä pihvillä kokoa, minkä sain. 250g ja ei olisi kyllä mitään lisukkeita tarvinnut. Hyvää meinaa oli!!!!!

22.7 Taksi tuli aamulla erittäin ajoissa ja sain nauttia etupenkin matkasta. Satoi tosin, joten kuskikaan ei kaahannut, kuten tullessa. Kentällä oli hieman katkeransuloiset tunnelmat, kun katseli Finnairin koneen lähtöä suoralla lennolla Helsinkiin. Tokihan hinnassa oli myös erittäin suuri ero tuossa tapauksessa!! Eipä ollut pitkä lento potkurikoneella Frankfurtiin, jossa kävimme jälleen kerran kaupunki kierroksella ja tällä kertaa otettiin ihan oikea turistibussi kierros :)))) Kiinalainen ruokakin maistui kummasti erittäin hyvältä ja sitten olikin jo aika mennä odottelemaan lentoa kotiin, joka oli myöhässä ja Helsingissä oltiin tosiaan vielä enemmän myöhässä.

Mukava reissu kokonaisuutena, mutta kyllä sitä tuli myös hämmästeltyä ihmisten kummallisuuksia. Kuten toisten mieltämistä, mikä on "huonoa" käytöstä ja sitä, että on hyvä olla omia mielipiteitä ja niitä saa kertoa, mutta siinä tapauksessa on myös aina muistettava, että jokaisella on omat mielipiteensä asioista: EIKÄ ole olemassa täysin oikeaa ja täysin väärää mielipidettä. On vain makuasioita ja jos niitä alkaa kertoa ruokapöydässä niin kyllä se YKSI kertomisen kerta riittää sen mielipiteen julkituomiseen...

Kun illallisella mietittiin, mikä oli ollut oma kohokohta reissulla, niin kyllä omasta puolestani voin sanoa, että itselleni parasta oli vuorille meno ja se rauha ja hiljaisuus minkä sieltä sai!!! Ei pätemisen tarpeellisia ihmisiä höpöttämässä sitä ja tätä - vain se rauha, puhdas ilma ja mielettömät maisemat :))))

Ruumiillinen rasituskaan ei tuntunut pahalta ja voimia olisi ollut jaksaa toteuttaa joinkain päivinä rankempaakin ohjelmaa. Mutta, köysistöä ei vaaranneta... Joskus joutuu myöntymään, mutta aina vain ei halua ja jos näin on, niin parasta olisi olla suunnitelmat sen mukaan, mitä ihmiset oikeasti jaksavat.

Lopetan tähän, koska muuten tulee avauduttua liikaa ;)

Kivaa oli, toivottavasti pääsee uudelleen ja suunnitelmatkin pitävät...

Marika from Vantaa lopettelee tähän, heipparallaa...

ps. kyllä itävaltalaiset punkut oli loistavia sekä liköörit että snapsit ;D