"my soul still travels but my body is here. onko kellekkään tapahtunu paria päivää ennen loman alkua, että ajatukset alkaa karkailemaan jo tulevaan ja töihin keskittyminen on vaikeaa koska mieli ei ole enää kehossa, vaan lähtenyt jo lomalle? no tämä on vähän niinku sama olotila mutta mieli on jäänu jotenki matkalle. siis olen kyllä tässä hetkessä tälläkin hetkellä mutta mieli ei ole pysyny mukana vauhissa, ku ollaan taivallettu matkaa tällä pallolla. mieli on ripoteltuna niihin paikkoihin, missä olen ollut, käynyt, viivähtänyt hetken tai kauemmin. ja vaikka elän hetkessä edelleen (onneksi niin!) mutta en vain osaa enää kokea uutta. en ennen kuin olen taas kokonainen."

tommosia ajatuksia oli mielessä pari viikkoa sitten, kun olin matkustanut Uudessa-Seelannissa kolmisen viikkoa. Ja sitä ennen tietysti mahtavan kevään ja kesän Euroopassa. Yhdessä, yksin, autolla, bussilla, junalla, liftaten ja kävelyllä matkaten. Hostelleissa, kivikautisissa majoissa, taivasalla, porukoilla ja kavereiden sohvilla yöpyen. Pakaten ja purkaen rakasta rinkkaani, tehden kotia vähän joka nurkkaan. En suunnitellu elämää Uudessa-Seelannissa oikeastaan ollenkaan tänne tullessani. Mutta ajatuksissa oli, että en jää kovin pitkäksi aikaa (= enemmän kuin kuukausi) paikoilleni. Näin näkisin ja kokisin Uutta-Seelantia parhaiten ja eniten. Näin ajattelin. Halusin wwoofata ja säästöjen loppuessa tehdä töitä mutta koko ajan säilyttää liikkuvan olotilan. Muuta en ajatellut tai suunnitellut. Halusin antaa sattumalle kaikki mahdollisuudet.

Monet sattumat johtivat siihen, että tulin tänne eteläsaarelle ja sitä näin alas asti. MInulle tarjottiin työpaikkaa Taupossa. Yritin kovasti löytää paikkaani pohjoissaarella mutta en sitä löytänyt. Niin parin päivän pohdinnan jälkeen Wellingtonissa, päädyin ostamaan lipun laivaan ja matkustin pohjoissaarelta eteläsaarelle. Tunsin jonkun vetävän minua tänne etelään. Olisin saanut WWOOFaus paikan eteläsaaren pohjoisosasta, jossa tuntui myös olevan hyvät energiat. Mutta niin vain jatkoin matkaa. Kuljin Abel Tasmanin kansallispuistossa, koin Frans Josephin jäätikkövaelluksen ja matkusin läpi koskettavan kauniin länsirannikon. Yhä uudestaan huomasin kuitenkin olevani väsynyt liikkumaan. Toki liikkeeseen tottuu. Ja lähteminen tekee hyvää. Joskus pari päivää samalla paikalla riittää lataamaan akut tulevaa vaihtuvuutta varten. Mutta nyt tunsin, että on aika ottaa aikalisä.

Olen antanut elämän johdattaa sinne mihin on milloinkin hyvältä tuntunut mennä tai missä on ollut hyvä olla. Keväinen ja kesäinen asunnottomuus ja matkustelu, lähes jatkuva liikkuminen, vaikka aivan uskomattoman mahtavaa ja hienoa on ollutkin, on verottanut voimia ja ainaista rinkan pakkaamisen intoa. Jos koko ajan näkee uusia uskomattoman upeita paikkoja, mahtavia ihmisiä, joiden kanssa löytää kontaktin, voi nauraa ja parantaa maailmaa ja saa kokea hienoja elämyksiä toinen toisensa jälkeen, voi kiireettömän kotikokkauksen tai maksuttoman koneellisen pyykinpesuhetken kokea hienona elämyksenä, jo pelkästään vaihtelun vuoksi. Matkustamista on niin monenlaista tapaa taivaltaa. Mie halusin sen olevan elämäntapa. Liikkua, olla kodittomana ja vapaana. Kulkea sinne minne tuuli vie. Tehdä suunnitelmia mahdollisimman vähän ja tarttua tilaisuuksiin, jos kiehtovan sellaisen kohtaa.

Ehkä nämä ovat viestejä, joita mieleni ja kehoni universumille lähettävät. Raportoidaan myöhemmin siitä kuuliko kukaan viestejäni.

Nyt menen nukkumaan. Tällä kertaa taivas ei ole kattonani mutta kotini on siellä missä sydämeni on.