8.3.2009 Lentokoneessa Tyynen valtameren yllä, itse asiassa tällä hetkellä hieman Alaskan alapuolella

Tuo on ikuinen kysymys. You love it or you hate it. Niinhän kaikki Intian kävijät sanovat. Ja niin se varmaan on. Mutta liittyykö siihen joku juttu? Liittyykö Intian rakastamiseen joku sellainen juttu, että on niin hienoa rakastaa jotain täysin erilaista ja hullua kuin Intia on? Liittyykö Intian rakastamiseen oma hygieniasta luopumisen halu tai heittäytyminen henkisille tasoille, jossa omalla ulkoisella olemuksella ei ole niin väliä? Tosi paljon kysymyksiä oli ilmassa, kun saavuimme vuorokaudeksi Kalkuttaan, Intiaan ja eipä mitään tässä ajassa voi yleistää. Mutta teen sitä kuitenkin.

Lähtökohdat:

Ville oli käynyt Intiassa eikä missään nimessä halunnut sinne uudestaan, koska kaikkialla oli tosi likaista ja paskaista ja ihmisiä oli aivan joka paikassa. Tuomakselle Intia olisi uusi tuttavuus ja hieman "vahingossa" lentoreittiin oli jäänyt vuorokausi Kalkutassa. Sen olisi voinut poistaa kyllä aikaisemmin, jos olisi halunnut, mutta sen kautta piti lentää ja kun lennot tilattiin myöhään, meidän oli pakkokin viettää siellä vuorokausi. Tuomas oli asennoitunut jo todella pahasti maata kohtaan ja sen potentiaalista likaisuutta.

No, maahan tultiin ja heti oli ihmisiä iholla ja jo lentokentällä ensimmäiset kerjääjät hyökkäsivät käsi ojossa kohti. Myös ensimmäiset kusetusyritykset tapahtui kentällä ja lehmät lentää. Eihän ne lennä, mutta siellähän ne sitten kaduilla käyskentelivät kaikessa rauhassa. Pyhiä kun ovat. Helppohan se on meikäläisen ymmärtää. Tai en siis ollenkaan. Mutta onhan toisaalta kristinuskossakin kaikenlaista hassua, jota ei kyseenalaisteta. Tämä avautui vasta ehkä vähän enemmän tuolla Kathmandussa, mutta siitä lisää sitten myöhemmin.

Joka paikka oli täynnä roskaa ja ihan kirjaimellisesti paskaa. Ulostekasoja oli ihan reippaasti ja hyvällä säkällä se saattoi olla myös ihmisen kakkosjätettä. Hyvällä säkällä, hmmm. Mitäköhän halusin sillä sanoa. Kuitenkin, ilma oli todella raskasta hengittää ja kaduilla näkyi ilmassa oleva saaste. Ihmisiä oli joka paikassa paljon ja köyhyys ja kurjuus tunki kaduille joka tuutista. Ihmiset asuivat kaduilla, jotkut jopa otti vettä katuviemäristä. Kaikki heittivät roskansa juuri siihen missä olivat ja ne oli jossain kohtaa kasaantuneet kasoiksi, joita sitten siinä kadulla poltettiin. Ja kaikkea poltettiin. Joki, pyhä joki Ganges, oli todella likainen ja siellä lillui jos jonkinlaista kamaa. Aurajoen värinen juu, mutta Aurajoessa ei kovin monet tarkoituksellisesti kylve tai jopa juo sitä vettä. Eikä Aurajokeen heitetä poltettuja ruumiita eikä lehmät käy ulostamassa joessa. Sen tekevät maanviljelijät, jotka ajavat lannan siihen Halistenkosken yläpuolelle Ei vaan, tuo likaisuus oli jotain aivan käsittämätöntä. Laitain tähän oheen kuvan, jossa on tuollaisia pumpulitolloja, joilla on vedettyä kosteutettuna naamaa puhtaaksi illalla. Lika on aivan mustaa ja minäkin näytin ihan ghanalaiselta pikajuoksijalta vaimonhakkaajahihattomassani, joka oli myös vaihtanut kirkkaanpunaisesta tummanpunaiseen väriin. Jalat olivat aivan tajuttoman mustat, eikä lika meinannut lähteä pois millään. Astuin päivällä kat uviemäriin vahingossa ja jalkaa alkoi välittömästi kirvelemään siitä mustansekaisesta vedestä. Siihen meni eka litran vesipullo. Jalka oli pakko huuhdella. Lintu ulosti päälleni kaksi kertaa kadulla ja siihen meni sitten Villen vesipullo.

Kaikesta tästä huolimatta Intia tai pikemminkin Kalkutta antoi jotain. Monet ihmiset eivät olleet iloisen näköisiä, joka oli erilaista verrattuna esim. myöhemmin Nepaliin. Ihmiset olivat silti hyvin ystävällisiä. Meidätkin kutsuttiin melkein pakottamalla pelaamaan kritettiä keskellä katua jossain päin kaupunkia kävellessämme. Ville huitoi oikein kunnolla ja minäkin sitten lopuksi sain sihdin kohdalleen ja vedin yhdestä kolmoskerroksen ikkunasta sisälle tai jonnekin sinne päin. Ensi mielleyhtymä oli, että noi kerjää rahaa, noi koittaa kähveltää meitin kamat tai muuta sellaista. Mutta siinä ei ollut mitään sellaista.

Myös uuvuttavan taksimatkan takana ollut Kali-temppelin näkeminen ja kahden tunnin jonotus temppeliin oli sen arvoista, että näki paikallista hindukulttuuria enemmän ja alkoi saada jotain kiinni siitä. Tosin itse temppeliin ei jaksettu jonottaa, mutta temppelialueelle päästiin. Kaikki muut suuteli gurun jalkoja, me jätettiin se homma väliin. Itse otin sivutemppelistä tuollaisen rukoushihnan tai uhrihihnan käteeni, joka siinä vieläkin killuttelee hieman haalistuneena. Joku heebo sen mulle sieltä yhdestä kolosta kiinnitti. Ai niin, ja taksikuski sitten lukitsi vielä ovet niin hyvin, että kun tultiin takaisin, niin ei itsekään päässyt taksiin sisälle. Pienen tovin jälkeen paikallinen karatesuuruus tuli paikalle ja iski nopean iskun oven kylkeen ja ovi avautui… Aika KarateMan. Herran Miyagin perillisiä ehkä.

Epilogi: En mene Intiaan varmastikaan elämäni aikana enää ikinä, vaikka haluaisin kovasti nähdä tiettyjä luontokohteita ja tietty Taj Mahallaan. Se likaisuus ja ihmisten kokoaikainen läsnäolo, hulina ja meteli ei houkuta. Ja kyllähän siellä koitetaan huijata turistia koko ajan, kun vain mahdollista. Täytyy vaan olla pitkä ja pysyä tiukkana, niin ei ole niin paha. Mutta itsekin olen kiltti ihminen ja en oikein osaa sanoa pahasti (tai osaan, mutta en haluasi…), niin on tosi raskasta, kun on joku kimpussa koko ajan. Ja mun pitäisi varmaan alkaa vetelemään pilveä. Sen verran monta kertaa monessa maassa sitä kamaa mulle on tarjottu. Niin, Intia. Jotain niissä ihmisissä varmaan on, mikä Intialoversseja houkuttaa. Kulttuurin moninaisuus on osittainen tekosyy, sillä aivan hullua menoahan siellä välillä on ja kaikki on sekamelskaa. Mutta sieltä voi varmasti löytää silti jotain. Pitää olla aikaa, pitää olla rauhallisuutta, suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä asioiden taustalle. Olen nyt myöhemmin tosiaan tajunnut sitä hieman paremmin. Mutta kyllä siellä vaan liikaa on ihmisiä. Aivan liikaa. Ei siitä voi hyvää seurata. Ja en silti noita Intian rakastajia oikeasti ymmärrä. Sitten on niitä hurahtajia, jotka pukeutuvat paikallisittain ja vetävät kastimerkin otsaan. On vähän ihmeellistä mielestäni. Ja miten ollakaan, niistä monet, joita me nähtiin, olivat ylipainoisiaei kovin viehettäviä naisia. Saavat osakseen paljon posiviitista huomiota, jota ei ehkä muuten länsimaissa saisi. En tiedä, on se kummallinen maa. Parempi lopettaa kirjoittaminen nyt ja jatkaa pohdintaa ja ehkä vähän lukea noista jutuista enemmän taustoja ja sitten palata parin vuoden päästä asiaan. Mutta silti ne pullukat menee hakemaan sinne huomiota Sainpas viimeisen sanan!

Tuomas, jonka jalkaa ei enää kirvele. Miksi sen pulun piti muuten just siellä paskoa mun päälle? Piste iin päälle. Mutta nyt siirrytään vihdoin Nepaliin, jossa hyvä ystäväni Tomppi meitä odottikin jo.