Korea irtautui Japanista 1945 jakautuen samana vuonna 38 leveyspiirin kohdalta Etelä- ja Pohjois-Koreaksi. 1948-1994 DPRK:ta (Democratic People's Republic Korea) johti iäisen presidentti nimikkeen saanut Kim Il Sung. Kimin kuoltua heinäkuussa 1994 vallan otti käsiinsä hänen poikansa "johtaja" Kim Jong Il. Heidän mukaansa on nimetty kansalliskukat kimilsungia ja kimjongilia, jotka Suomessa tunnetaan paremmin pegoniana ja orkideana. Asukkaita Pohjois-Koreassa on tällä hetkellä 24 miljoonaa. Maassa ei oikeastaan tunneta nimitystä Pohjois-Korea, vaan on olemassa Korea, joka on jakautunut pohjoiseen ja eteläiseen osaan.

Venäläisvalmisteinen Tupolev kesti hyvin noin kahden tunnin matkan Pekingistä Pyongyangin pienelle lentokentälle. Lennolla oli pääosin kiinalaisia ja korealaisia, mutta näin myös muutaman länsimaalaisen bisnesmiehen. Koneessa huomasin monen pitävän rinnuksessaan pinssiä, jossa oli Kim Il Sungin kuva. Myöhemmin selvisi, että se on hallituksen myöntämä kunnianosoitus presidentille ja myöhemmin näin samaisen pinssin jok'ikisen korealaisen takissa. Matkatavaroita saatiin odotella kentällä jonkun aikaa. Vain noin neljäsosa matkatavaroista oli matkalaukkuja; loput olivat pahvilaatikkoja sisältäen elektroniikkaa. Joku taisi kantaa jopa taulutelkkaria ulos terminaalista. Jo Pekingissä vähän mietitytti mihin sitä ollaankaan menossa, sillä eräs noin 60-vuotias korealaismies kaivoi käsimatkatavaroistaan muovipussin, jossa oli nippu satasen dollareita. Hän alkoi laskea niitä ja valehtelematta nipussa oli rahaa ainakin 10000 dollarin edestä. Mitä rahoja lienee ollut… Lennon aikana täytettiin kolme eri maahantuloon liittyvää lomaketta, joista viimeisin palautettiin tullille. Kaikki matkatavarat läpivalaistiin ja molemmat laukut jouduin avaamaan tullimiehelle. Hän halusi nähdä erikseen jopa rinkassa olevat vaatteeni, mutta koska lento oli muutenkin myöhässä ja taakseni alkoi kertyä jonoa, tutkiminen jäi erittäin lyhyeksi. Kännykkä laitettiin kirjekuoreen ja sinetöitiin. Tullilla oli vastassa oppaani, 25-vuotias nainen nimeltään Kim. Matkalla autolle tapasin myös toisen oppaani, noin nelikymppisen miehen, nimeltään Kim. Kuulemma Kim on erittäin yleinen nimi Koreassa (presidentti Kim, johtaja Kim, kuka nyt ei haluaisi olla Kim?) Autokuskini ei sentään ollut Kim vaan hänen nimensä oli Lee. Kentältä matka jatkui Haebangsan hotellille, joka sijaitsi Pyongyangin keskustassa. Automatka kesti puolisen tuntia ja tuona aikana näin kymmenkunta autoa koko kaupungissa. Kaduilla ei ollut juuri ihmisiäkään. Hotellille päästyäni oli vuorossa päivällinen. Minulle oli varattu pöytä numero 7. Kyselin hyviä, paikallisia ruokia ja valittuani pari annosta ruokalistalta, kuulin että päivälliseni onkin jo valmistettu ja eteeni tuotiin keittiön valitsemat ruoat. Tarjolla oli muun muassa kaalisalaattia, kanakeittoa (enemmänkin lientä, jossa oli kolme kananpalaa), jonkun sortin röstiperunoita ja possusta valmistettu jauhelihapihvi. Saatuani ruoat oppaat lähtivät syömään erikseen heille varattuun huoneeseen. Ilta oli oikeastaan siinä ja yö tuli nukuttua erinomaisesti, takana kun oli junamatka Shanghaista Pekingiin.

Aamulla heräsin seiskan pintaan ääniin, jotka tulivat hotellin pihalta. Kaiuttimista kuului koreaksi naisen ääni ja toisinaan joku orkesteri soitti marssimusiikkia. Aamupalalla valitsin itselleni pöydän, mutta pian minut siirrettiin samalle paikalle, jolla olin istunut edellisenä iltana. Buffetaamiainen ei ollut kovin maittava: tarjolla oli erikoista puuroa, kaalisalaattia, paahtoleipää (ei maistunut kovin tuoreelta), pavuilla täytettyjä sämpylöitä, keitettyjä kananmunia ja teetä. Olin edellisenä iltana kysynyt mahdollisuudesta saada Kiinan viisumia kun sellaista ei ollut, ja aamulla hotellilta lähdettyämme otimme auton kyytiin miehen kadunkulmasta. Oppaat ja mies keskustelivat hetken aikaa, täytin viisumihakemuksen ja annoin passikuvan mukaan. Mies poistui autosta yhtä hämärästi kuin sinne oli tullut nousten toisen auton kyytiin. Edessä oli päivän kestävä kaupunkikierros. Alkuun ihmettelin tosin minne oltiin matkalla, sillä ajettuamme vartin verran pois kaupungista, vastaan alkoi tulla pelkästään armeijan autoja ja muutaman kerran meidän pysäytettiin tiesululla. Tiesulut oli varustettu armeijan henkilöstöllä ja rynnäkkökivääreissä oli lippaat ja pistimet kiinni. Enpä ihmettelisi jos lippaat oli täytetty ampumatarvikkeilla. Vähän ajan päästä pysähdyimme valtavalle parkkipaikalle, jolla ei ollut muita autoja, ja vierailimme Korean perustajan kuningas Tangunin haudalla. Visiitin päätteeksi tiskin alta kaivettiin matkamuistoja, jos niitä olisin halunnut ostaa. Tarjolla oli muun muassa postikortteja, haudan pienoismalleja ja kirjoja 90-luvulta. Haudan paikan oli valinnut itse presidentti ja parempaa paikkaa ei kuulemma olisi voinut löytää… Parkkipaikalla kävimme läpi muutamia sääntöjä valokuvaamisesta: kuvia ei ollut lupa ottaa armeijan henkilöistä eikä ajoneuvoista. Kiellettyä oli ottaa kuvia myös autolla ajettaessa. Jos halusin ottaa ihmisistä kuvia, heiltä piti saada lupa ja jokaisen on hymyiltävä kuvassa. Haudalta ajoimme Korean Filmistudiolle, jonka alueelta saattoi löytää mm. korealaisen kaupungin ja kylän sekä japanilaisen, kiinalaisen ja länsimaalaisen kaupunkimaiseman. Kaikki lavasteet olivat 1930-40-lukujen mallia, mutta näyttämöillä kuvataan edelleen vuosittain kymmeniä elokuvia. Itse presidenttikin taisi ollut ohjannut pari elokuvaa aikanaan. Hotellilla söin lounaan, ja tällä kertaa sain valita ruoan listalta.

Iltapäivästä oli vuorossa Pyongyangin metro, jolla liikuttiin kahden aseman väli. Jokainen metroasema on 100 metrin syvyydessä ja reitillä niitä taitaa olla 16 kappaletta. Muita nähtävyyksiä ennen päivällistä: Moran Park (iso puistoalue), Arch of Triumph, Juche Tower ja Monument to Party Foundation. Juche Tower on korkein muurattu torni maailmassa. Tornin läheisyydessä opiskelijat harjoittelivat marssimista huhtikuussa järjestettävää paraatia varten, joka tulee muuten olemaan yksi suurimmista Korean historiassa. Jos en ihan väärin muista, niin kyseessä on presidentin syntymäpäiväparaati tai jotakin sinne päin. Rivit olivat varmasti särmiä ja kaikki marssivat tahdissa! Jossain vaiheessa päivää vanhempi opas sanoi, että hänet kutsuttiin takaisin toimistolle ja saan pian uuden oppaan. Oma veikkaukseni on, että tämä "opas" lähetettiin alun perin tutkimaan millainen henkilö olen ja kun selvisi, etten ollut amerikkalainen vakooja, hän poistui paikalta. Kaiken puhumisen tähän saakka oli meinaan hoitanut naispuolinen oppaani ja toinen "opas" kulki joko 50 metriä meidän edessä tai takana seuraten sivusta mitä teemme. Olin miettinyt koko päivän millaisia kysymyksiä viitsin kysyä ja kävelyllä puistossa päätin avata suuni. Kyselin oppaan mielipidettä Koreasta ja kuulemma Korea on ainoa oikea paikka elää. Juteltiin myös Kim Jong Ilin pojista, joiden olemassaolosta opas ei tiennyt. Lopuksi kysyin, kuka ottaa vallan johtajan kuoltua. Opas tuohtui ja vastasi, että johtaja on erinomaisessa terveydentilassa eikä asiasta ole tarvetta keskustella. Siitä ei siis keskusteltu enempää. Illalla pelasin uuden oppaani kanssa muutaman biljardipelin ja maistoin paria korealaista olutta. Ennen nukkumaanmenoa opas kysyi mitä mieltä olin aamupalasta. Sanoin vähän kierrellen, ettei se ollut kovin hyvä ja hän kysyi mitä haluaisin. Seuraavana aamuna pöytään tuotiin kaikki mitä olin edellisenä iltana sanonut haluavani…

Torstain kohteet: Kim Il Sungin mausoleumi (pyhääkin pyhempi paikka), Korea War Museum, Sotalaiva Pueblo, Revolutionary Martyrs Cemetery ja Ryongpuk Middle School. Aamusta vierailtiin mausoleumilla, jossa v. 1994 kuolleen presidentin ruumis oli esillä. Pukukoodi oli erittäin tiukka, joskin ulkomaalaisena sain vähän löysyyttä, sillä pukua mulla ei ollut mukana. Itse korealaiset pukeutuvat parhaisiin vaatteisiin mitä heiltä löytyy. Turvatarkastus oli jopa tarkempi kuin lentokentälle mennessä ja matkalla mausoleumille meidän kengät pestiin ja juuri ennen ruumista kuljimme tuulitunnelin läpi. Ennen ruumiin näkemistä sain kuulla englanninkielisen pätkän presidentin kuolemasta ja siitä miten kova isku se oli kansalle. Ääni nauhalla sanoi: "Niin lapset kuin aikuisetkin itkivät kuullessaan presidentin poismenosta." Ruumis makasi lasiarkussa ja jouduimme kunnioittamaan presidenttiä kumartamalla kolmelta eri sivulta kohti ruumista. Kuvien perusteella se ainakin näytti ihan Kim Il Sungilta. Seuraavassa huoneessa oli esillä kaikki presidentin saamat mitalit ja kunnianosoitukset. Pohjois-Korean hallitus oli myöntänyt hänelle neljä kertaa sankari-mitalin, jotkut maat olivat antaneet hänelle kunniakansalaisuuden ja muutama yliopisto todistuksen suoritetuista tutkinnoista. Viimeisessä huoneessa oli esillä presidentin käyttämä junavaunu, jolla hän matkusti "jokaiseen nurkkaan Pohjois-Koreassa keskustellen henkilökohtaisesti maanviljelijöiden kanssaan heidän tulevaisuudestaan." Lisäksi seinällä oli kartta hänen tekemistään virkamatkoista ympäri maailmaa. Mausoleumilta matka jatkui marttyyrien hautausmaalle, jossa lepäsi vallankumouksen puolesta taistelleita korealaisia. Olin aamulla joutunut ostamaan kukkia muutamalla eurolla tätä paikkaa varten ja asettamalla kukat haudalle kunnioitin vallankumouksen uhreja. Ilman kukkia haudoille ei kuulemma ole asiaa… Kukkien osto oli tietenkin ennakkoon järjestetty, sillä hotellilta lähdettyämme kadun varressa odotti tyttö kukkakimpun kanssa ja kukat piti ostaa häneltä. Toisaalta mikäpä ei olisi ollut järjestetty koko reissun aikana. Vastaan ei varmasti tullut tilannetta, jota ei olisi etukäteen sovittu ja siksi mietin useaan otteeseen mikä on lavastettua ja mikä ihan oikeasti totta. Vierailimme koululla, jossa sain nähdä koululaisten tekemän esityksen. Se esitettiin vain minulle (ja oppaalleni) ja viimeiseen tanssiin jouduin itsekin mukaan. Sotamuseo käsitteli Korean sotaa ja kaikesta oikeastaan syytettiin amerikkalaisia. Kellarista löytyi vanhaa sotakalustoa, jotka korealaiset olivat vieneet amerikkalaisilta. Myös pari alasammuttua vakoilukonetta oli esillä, tuorein näistä helikopteri vuodelta 1990-luvulta. Illalla keskustelin oppaideni kanssa siitä, mitä Koreasta puhutaan ulkomailla. Juteltiin muun muassa etelän ja pohjoisen tilanteesta ja siitä mitä aikaisemmin tänä vuonna oli tapahtunut. Oppaat kertoivat, että Etelä-Korean uponnut sotalaiva upposi itsekseen ilman ulkopuolisia vaikutteita, mutta siitä syytetään heidän torpedoiskuaan. Samoin tykeillä ampumiset Etelä-Korean puolelle olivat tavallaan lavastettuja ja Etelä-Korea oli itse toivonut niitä, jotta saisi Pohjois-Korean näyttämään mahdollisimman syylliseltä. Näin heille siis on kerrottu.

Perjantaina vierailtiin Kaesongissa, joka on kaupunki lähimpänä Etelä-Korean rajaa. Ennen automatkaa sinne pysähdyimme kadulle, ojensimme kirjekuoressa viisumirahat samalle oudolle miehelle, jonka näin aikaisemmin ja hän antoi toisessa kirjekuoressa passini takaisin. Hämärää puuhaa, mutta sainpahan ainakin viisumini. Matkalla kaupunkiin oli neljä tiesulkua, jolla tarkastettiin, että paperit olivat kunnossa. Tiet olivat luotisuoria ja huonossa kunnossa, ja parin tunnin ajomatkan aikana vastaan tuli enintään kymmenen autoa sekä kaksi bussia. Kaesongista matka jatkui DMZ:lle eli Demilitarized Zonelle, joka oli erittäin vartioitu paikka. Ennen alueelle menoa, korealaiset oppaat joutuivat antamaan pois henkilökorttinsa ja kyselinkin jälkikäteen oliko syynä se, etteivät he pysty karkaamaan etelän puolelle, mutta se oli vain heidän oman turvallisuutensa vuoksi... Yhden rakennuksen parvekkeelta tuli nähtyä valtava Etelä-Korean lippu liehumassa vuorilla ja toisella puolella näkyi pienempi Pohjois-Korean lippu. Oppaani kertoi, että Koreoilla on rauhanomainen suhde ja ne haluavat jatkuvasti yhdistyä, mutta ainoa este tälle on amerikkalaiset. Tähän liittyen luin eräästä pohjoiskorealaisesta lehdestä siitä, kuinka USA ja Etelä-Korea järjestivät jonkun aikaa sitten historian suurimman sotaharjoituksen pelkästään Pohjois-Koreaa vastaan. Yleensä paikkoja, joissa vierailtiin, esittelivät paikalliset oppaat, joiden puheen englanniksi käänsi oma oppaani. Suurimmalla osalla heistä oli päällään kansallispuku tai univormu. Siinä nyt olivat oikeastaan Korean turistinähtävyydet, jotka jokainen näkee sinne mentyään. Seuraavaksi kerron vähän muita ajatuksia ja kokemuksia paikasta.

Kiinnitin huomiota kadulla kävelevien ihmisten ryhtiin: yhtään koukkuselkää ei varmasti tullut vastaan ja vanhempien henkilöiden ryhti oli parempi kuin yhdenkään suomalaisnuoren. Tuli mieleen vähän armeija tästä, mutta erityisesti siitä, että ihmiset kävelivät kadulla muodossa. Ihmiset näyttivät samalta harmaalta massalta, eikä kukaan erottunut joukosta. Näkymät kaupungilla toivat mieleeni 1950-60-luvun vanhoine rakennuksineen, busseineen ja raitiovaunuineen. Hotellilla ravintolassa istuin aina samalla paikalla ja ravintolassa samat pöydät oli aina katettu, mutta pöydissä istui joka ruokailulla eri henkilöitä. Silloin tällöin mulla oli tunne, että mun syömistä seurataan, mutta sama tunne oli toisinaan ihan kadulla kävellessäkin. Istumapaikkani oli aivan käytävän vieressä ja ohi kulki tasaisin väliajoin tarjoilijoita tarjottimet täynnä ruokaa. En tosissaan tiedä minne kaikki ruoka kuljetettiin, sillä ruokasaliin se ei ainakaan päätynyt. Mielessä kävi oliko kyseessä halu näyttää että "meiltä löytyy ruokaa," vaikka ei sitä kenellekään tarjoiltu. Joka aterian jälkeen oppaat kysyivät oliko ruoka hyvää ja oliko sitä riittävästi, ja kerran erehdyin sanomaan, että jäi vähän nälkä ja tämän jälkeen sain joka aterialle ekstralautasellisen lihaa. Myös aamupalalle.

Herääminen ensimmäisenä aamuna orkesterin soittoon ei jäänyt ainoaksi vaan heräsin siihen joka aamu. Jo ennen seitsemää kuulin saman naisen huudot kaiuttimista ja seiskan pintaan orkesteri alkoi soittaa. Kyselin oppailta mitä se on ja kuulemma se on kannustuspuhe vallankumouksen puolesta (ei suinkaan uuden vallankumouksen, vaan saman, jonka he kokivat 1940-luvulla.) Orkesteri samalla soitti kannustusmusiikkia, jotta ihmiset tajuaisivat elämänsä tarkoituksen. Asiaa auttoivat punaiset "vallankumouksen" liput, jota ihmiset heiluttivat musiikin tahtiin. Lievää aivopesua. Viimeisenä iltana tuli keskusteltua myös poliittisista näkemyksistä, karkureista ja työleireistä. Kysyin siitä siihen, miksi ihmiset haluavat karata pohjoisesta etelään. Vastaus oli, että he ovat tehneet jotain laitonta Koreassa ja karkaavat rangaistusta. Kuulemma "normaalit" korealaiset eivät näe syytä, miksi pitäisi yrittää karata. Työleirit myönnettiin ja niille kuulemma joutuvat ainoastaan ne, jotka tekevät rikoksia. Koreassa on oppaiden mukaan vapaa sana ja poliittisia vankeja ei ole olemassa… Kuulin myös, että kaikkia turisteja pidetään lähtökohtaisesti amerikkalaisina vakoojina kun he tulevat Koreaan.

Ihmiset olivat todella kiinnostuneista rahasta ja matkan hintaa Pohjois-Koreaan kysyttiin usein, samoin kuin kameran arvoa. Myös palkoista oltiin kiinnostuneita ja toinen oppaista sanoi, ettei usko että olen matkalla omilla rahoillani, sillä kukaan ei voi noin nuorena ansaita riittävästi rahaa kiertääkseen maailmaa… Koreassahan kaikki on yhteistä ja kenelläkään ei voi olla liikaa rahaa. Kuulemma työajat ovat kaikilla samat klo 9-18, jos oikein muistan. Valtio tarjoaa asunnon ja kaiken mitä elämiseen tarvitsee, joten palkat eivät ole suuria. Yritin kysellä palkoista, mutta on kuulemma kiellettyä puhua niistä. Myös Pohjois-Korean wonin käsittely ulkomaalaisilta oli kielletty eli kaikki maksut tehtiin euroilla tai juaneilla. Puhuin kuitenkin toisen oppaan vaihtamaan kanssani euroja woneiksi ja onnistuin salakuljettamaan maasta jonkun verran korean valuuttaa. Iltaisin klo 18.30 jälkeen autolla ajaminen ilman erikoislupaa oli kielletty bensan säästämiseksi. Muutaman kerran meidän pysäytettiinkin, mutta poliisin huomatessa minut saatiin jatkaa matkaa papereita näyttämättä. Katuvaloja oli vain pääkaduilla ja useat korttelit olivat illalla pimeinä. Sähkökatkoja tapahtui päivittäin; ensimmäisen kerran lentokentällä, pariin otteeseen museoissa ja ravintolassa. Hotellilla sähköt taisivat katketa jopa 4 kertaa. Kysyin, tapahtuuko tätä usein ja vastaus oli että ei tietenkään, nyt on vaan ollut poikkeuksia… Köyhyyttä ei näkynyt Pyongyangissa, mutta maaseudulla sen huomasi. Kaikki vaikutti jotenkin tosi alkeelliselta! Esimerkiksi sähkötolppia ei ollut kaikkialla, vaan jossain paikoissa sähkölangat oli kieritetty posliinikappaleeseen ja ripustettu puuhun. Rakennukset ja tiet olivat tosi huonossa kunnossa kaupunkien ulkopuolella.

Kuvat presidentistä ja johtajasta olivat esillä kaikkialla, jopa metrovaunun seinällä! Kuvissanikin henkilöt esiintyvät muutamaan otteeseen; pystyykö joku laskemaan kuinka monta kertaa? Heitä arvostettiin ihan mielettömästi ja kukaan ei kuulemma koskaan ole sanonut mitään pahaa heistä. Joko johtaja tai aikoinaan presidentti tekivät isoja lahjoituksia "omista varoistaan" ja ihmiset olivat erittäin kiitollisia niistä. Presidentillä oli sävelkorvaa ja hän sävelsi useita kappaleita. Hän toimi myös elokuvaohjaajana kuten aikaisemmin kerroin. Johtajankin taidoista yritin kysellä sarkastisesti, mutta en saanut kysymykseen vastausta…

Olen käyttänyt tekstin kirjoittamiseen varmaan kohta kolme tuntia ja pahoittelen kaikkia mahdollisia kirjoitusvirheitä. Asiavirheitä tekstissä ei pitäisi olla. Käytän usein lainausmerkkejä tai sanaa "kuulemma," koska en tosissaan jaa kaikkia ajatuksia, joita oppaani minulle kertoivat. Matka oli erilainen mutta mielenkiintoinen kokemus. Sain Korean matkatoimiston käyntikortin, sillä kerroin mahdollisesti järjestäväni ryhmämatkan Koreaan joku vuosi. Asiasta kiinnostuneet voivat olla yhteydessä minuun. Jos on muutenkin jotain kysyttävää liittyen Koreaan (tai mihin tahansa muuhun) niin saa kysellä vapaasti!