Mt. Everest Extra, Part 2/2

"From Lukla to Everest"

Vuoristotauti (Acute Mountain Sickness). Tuo ohuen ilman ja paineenvaihtelun aiheuttama vuorille halajavan trekkaajan pahin vihollinen. Tuo tila, jossa aivokuoren ja aivomassan väliin osmoottisesti kertyy nestettä aiheuttaen migreeniä tai järkyttävää darraa muistuttavan, tajunnan räjäyttävän päänsäryn ja hallusinaatiot. Tuo tila, jossa keuhkorakkuloihin kertyy nestettä aiheuttaen hengityslamaa. Tila, joka on potentiaalisesti fataali. Tappava, nopeasti tappava. Tila, johon löytyy vain yksi lääke. Vihollinen, jota vastaan voi taistella vain yhdellä aseella - Laskeutumalla alas!

Viime vuorokauden aikana allekirjoittanut sai todella kokea sen, mistä varoitustauluissa ja oppaissa varoitellaan jatkuvasti - sain kokea vuoristotaudin kiron. Oltiin juuri päästy määränpäähämme. Viimeistä pätkää trekin viimeiseen pisteeseen, n. viiden ja puolen kilometrin korkeudessa se alkoi tuntua. Päänsärky. Huimaus. Pahoinvointi… Tiedättehän tunteen kun baari-ilta on venynyt pitkäksi. Kun huomaatte, että setelit on vaihtuneet kolikoiksi joten ei ole taksirahaa himaan. Ollaan pahasti jo laskuhumalan puolella, joten päätä särkee ja olo on sekava. Mutta ei auta muu kuin kompuroida kohti kotia.. Tismalleen tuo olo mulla oli.. Mutta takasin oli enää turha kääntyä, sillä pitkä matka oltiin tultu ja ei oltaisi ehditty alas ennen pimeää. Joten loppuun asti taisteltiin ja perille päästiin! Oltiin maalissa! Parin viikon pitkä uurastus oli viimein takana! Harmi, että meikeläinen ei tästä tunteesta kauheasti pystynyt nauttimaan. Päätä särki niin että silmät ei pysyneet auki. Ibuprofeenia, aspiriinia ja parasetamolia meni kuin sukraakuorrutteisia muroja ekaluokkalaisen aamiaislautaselta. Mutta jossain siellä tukalasti puristuksissa olevan aivomassan uumenissa oli kuitenkin tieto, että täällä ollaan!

Hommattiin kyliltä guesthousesta huone, johon allekirjoittanut välittömästi pisti levyksi ja koteloitui makuupussiin. Yö oli yhtä helvettiä - koko maailmani koostui ainoastaan aivokuoresta, aivomassasta ja niiden välissä painetta luovasta nesteestä. Mitään muuta ei pystynyt ajattelemaan. Välillä aamuyöstä tuska helppasi sen verran, että sai torkuttua. Aamulla olo olikin jo parempi - onneksi. Muita vuoristotaudin oireita mulla ei missään vaiheessa tuntunut, joten varsinaista syytä paniikkiin ei ollut. Mutta tieto siitä, että jos oireet pahenevat, tila on potentiaalisesti hengenvaarallinen…Aamulla oli tehtävä vaikea ratkaisu.. Nimittäin tarkoituksenamme oli vielä valloittaa Kala Phattarin vuori, joka on Everest Basecampin lähellä, n. 6h matkan päässä. Vuoren huipulta pitäisi olla hienot näkymät mm. Everestille, joten vähän harmittaa. Mutta oman terveyden kanssa ei leikitä! Joten päivällä, kun päänsärky ei ollut mennyt ohi, pakkasin rinkkani ja hilpaisin muutaman tunnin matkan lähimpään alempana olevaan kylään. Päänsärky helpotti pikkuhiljaa, samoin kuin vitutus. Nyt oltiin kohde tavoitettu ja paluumatka alkanut!

Noh, nyt kun Jiri-Lukla-Everest taival on takana, pitää varmaan kerätä hiukan ajatuksia.. Lienee sanomattakin selvää, että koko setti oli ikimuistoinen ja mielettömän antoisa! Jiri-Lukla taipaleen tajuttomat fyysiset ja henkiset haasteet, jotka lopulta voitimme! Ja ne mieleenpainuvat vitutuksen hetket, kun rinkka painoi 100 kiloa niskan päällä ja vuoren huippua ei vain näkynyt. Niinä hetkinä löysimme uskomattomalla tavalla huumoria, ja synnytimme hauskoja, ironisia inside-vitsejä joita laukomalla jaksoimme painaa aina seuraavalle huipulle asti! Aika kultaa muistot.. Sitten mieleen painui tietysti ne hetket, kun julmetun nousun jälkeen pidettiin taukoja aurinkoisella kallionkielekkeellä josta avautui huikeat vuoristonäkymät ja vedettiin suolakeksejä, teetä ja jakinmaitojuustoa ja annettiin auringon kuivattaa vaatteet.. Tai ne tauot, kun löydettiin joku pieni tupa jossa saimme värjötellä tulen äärellä paikallisten kanssa höpötellen… Ja ne hetket, kun kahdentoistatunnin armottoman taivaltamisen jälkeen viimein horisontissa näkyy pienen vuoristokylän talojen katot ja nuotioiden valot…

Ja sitten ne Lukla-Everest trekin tajunnan räjäyttävätä maisemat! Kun aamulla heräät guest housesta, avaat verhot ja näet kilometrien korkeat, auringonnousun värjäämät lumiset huiput niin lähellä, että pystyt melkein koskettamaan niitä..

Ne on niitä kokemuksia, mitä ei pysty rahalla mittaamaan, eikä sanoin kuvaamaan. Korvaamattomia..Hetkiä, jolloin pysähtyy ajattelemaan miten etuoikeutettu on, kun on pystynyt tekemään tämän kaiken!

Varsinaisesti negatiivisia kokemuksia tai huonoja muistoja ei edellä mainitsemaani vuoristotautikohtausta lukuun ottamatta koko viime viikkojen ajalta kertakaikkiaan löydy! Muutaman kerran tietysti on vituttanut, kun ruoka-annos on ollut liian pieni tai guest housen lasku ollut liian suuri. Mutta vastoinkäymisiltä, omilta tappioilta tai muilta murheilta ollaan vältytty! Pari rakkoa jaloista on joutunut paikkaamaan ja ratkenneita vaatteita ompelemaan kynttilän valossa iltaisin, mutta kokonaisuuteen nähden se on suorastaan uskomatonta miten vähällä ollaan päästy!

Yksi valtaisa pettymys ollaan kuitenkin kohdattu. Nimittäin Lukla-Everest väli! Jiristä Luklaan meininki oli aitoa, todellista pienestä vuoristokylästä toiseen suunnistamista ja oikeaa kiipeämistä. Täysin turismin ulottumattomissa. Ja todella haasteellisessa ympäristössä… Luklasta eteenpäin lähdettyämme tuntui, kuin olisimme tulleet toiseen maahan, tai toiselle planeetalle! Vaikka off-season onkin, niin länsimaalaisia turisteja ei voi olla kohtaamatta. Ja kaikki "kylät" mitä matkanvarrella oli, olivat pelkästään Everest-turismin ympärillä pyöriviä trekkareille suunnattuja guesthouse-keskittymiä.. Ja ne hinnat..! Alkutaipaleella halvimmillaan vedettiin jopa 3euron vuorokausibudjetilla! Luklan jälkeen jouduttiin kuitenkin nostamaan budjettiamme 10e / nuppi, ja silläkin on todella vaikea tulla toimeen! Mitään ylimääräistä ei voi ostella (esim. suklaapatukoita, jota yksikkömme vääpeli vetäisi varmasti 10 päivässä..). Lisäksi aamiaisen ja lounaan valmistamme itse - Aamupala koostuu yleensä suolakekseistä ja jakkijuustosta, lounaan teemme thermos-pullon kuumaan veteen liotetusta nuudelista ja tonnikalasta tai sardiinista.

Lisäksi Lukla-Everest väli oli aivan lapsellisen helppo! Ehkä se johtuu siitä, että takanamme on hiukan toisen näköinen taival, mutta välillä oikein itketti.. Parasta trekkaamisessa on tietysti itse se trekkaus - luonnossa upeiden maisemien keskellä liikkuminen, kiipeäminen ja vapaudentunne! Tällä osuudella kuitenkin päivämatkat olivat naurettavia 3-5h mittaisia ja mistään jyrkistä nousuista ei ollut tietoakaan. Muutamana päivänä, milloin se oli mahdollista, vedettiin surutta kahden päivän settejä yhden päivän aikana. Usein tämä ei valitettavasti ollut mahdollista, koska aklimitoituminen, eli vuoristotaudin ennaltaehkäiseminen rajoittaa mahdollisuuksia nousta hirveästi päivässä.. Ja vaikka aklimitoitumisen perus-säännöistä pidettiinkin kiinni ja pidettiin riittävästi välipäiviä, niin sekään ei riittänyt..

Lopputiivistelmänä voisi sanoa, että mikäli emme olisi tehneet Jiri-Lukla trekkiä pohjalle, tämä Everest-seikkailu olisi ollut todellinen pettymys! Mutta nyt kun saimme maistaa sitä todellista trekkausta, ja sen jälkeen rentoutua upeissa maisemissa Himalajan vuorten ympäröimänä, voisi reissua luonnehtia varsin onnistuneeksi!

Trek day 10

Kengät kuosiin - mars!

Luklassa vietettiin ansaittu lepopäivä. Ladattiin akkuja (omia sekä läppärin ja mp3-soittimien), syötiin hyvin, pestiin pyykkiä. Kengät korjasi paikallinen vanha, kadulla asusteleva mummo. Annoin mummolle runsaan tipin, joka saikin hänet hyvilleen. Aina, kun kävelimme hänen ohitseen, rupesi mummo huutelemaan iloisesti ja kilistelemään jotain ihme kelloa!

Trek day 11

Nice day walk in the park…

Lukla jätettiin taakse intoa täynnä, kohti uusia haasteita! Haaveemme uusista haasteista murtui kuitenkin kovin äkkiä, ja tilalle tuli ällistys ja epäusko.. Juuri kun oltiin saatu paikat lämpimiksi ja ajateltiin pitää ensimmäistä juomataukoa, saavuimme johonkin kylään.. Kylän nimen huomattuamme meidät valtasi epäusko, ja oli pakko tavata kyltit useaan kertaan.. Kyllä, olimme saapuneet kylään, johon opaskirjat ja kartat ovat asettaneet ensimmäisen päivän määränpään! Emme tienneet olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, mutta sehän oli selvää että siihen ei jäädä! Painoimme niiltä sijoiltamme Namche Bazaariin asti. Matkalla näimme muutamia länsimaalaisia jotka kantajien ja oppaiden perässä puuskuttivat tuskissaan.. Kummankaan ei tarvinnut sanoa sanaakaan...

Namchea ennen oli sotilaiden miehittämä tarkastuspiste, jossa meidät pysäytettiin. Sotilaat tutkivat trekkilupamme ja passimme. Meinasi hiukan ruveta kuumottamaan, kun sotilaan tutkivat passiani ja sen jälkeen mittailivat minua päästä varpaisiin ja alkoivat tivaamaan "Are you a soldier?!". Ulkonäköni oli jälleen kerran paljastaa minut, mutta sain vakuutettua sotilaat siitä, että ammattini on maanviljelijä (erikoistunut perunan viljelyyn), joten lopulta saimme jatkaa matkaa.

Trek day 12&13

The Hunt Of a Thermos-bottle

Akklimitoituminen.. Vuoristotautia vastaan kamppailevan trekkaajan ainoa ase. Ja sitä asetta latailtiin Namchessa yhden ylimääräisen päivän verran. Namche on koko vuoristoalueen pää"kaupunki", eli siis hiukan normaalia vuoristokylää suurempi ja enemmän palveluja tarjoava keskittymä. Illalla päätettiin käyttää palveluita hyödyksemme - löysimme nimittäin kylästä biljardi-pöydän! Pöytä oli kuitenkin niin kiero, että pelaamiset jätettiin yhteen rundiin.

Seuraavana päivänä tavoitteemme oli täydentää kalustoamme. Olimme matkamme aikana havainneet tiettyjä puutteita varustuksessamme, ja Namche oli oiva paikka paikata! Prioriteettimme oli löytää thermos-pullo. Syy: ruoka oli kallistunut niin radikaalisti, että päätimme täst'edes valmistaa lounaan kenttäolosuhteissa. Aloitimme kaupanteon heti aamusta, jolloin on paras aika tingata, sillä aamun ensimmäinen kauppa tuo paikallisten uskomuksen mukaan hyvää onnea loppupäivälle.

Hintakatoksi määritimme 1000r eli 10 euroa. Kiersimme kylän jokaisen trekkikaupan aamun aikana. Hinnat meidän tilavuusmittakriteerimme täyttävillä pulloilla oli järjestäin yli 2000, joten alle 1000r hintaan niitä oli vaikea tingata. Lopulta vauhtiin päästyäni hinnat rupesivat tippumaan, ja lopulta sain kuin sainkin todella pätevän pullon asettamaani hintaan. Koko tinkausprosessi on oma, hauska tarinansa jonka ehkä kuulette jonain päivänä kun jaksan kirjoitella taas enemmän!

Kiivettiin päivällä nauttimaan eväitä läheisen, hyvin korkean (ei se kiipeäminen näyttänyt alhaalta katsottuna niin pahalta..) kukkulan laelle ihailemaan maisemia. Tässä vaiheessa todella rupesimme huomaamaan ilman ohuuden. Kiivetessä teräksiset pohkeemme ja tuhansien metrien nousujen parkkiinnuttamat reitemme eivät enää olleet moksiskaan, mutta sen sijaan hengästyminen yllätti nopeasti! Huomasi, että ollaan neljässä tonnissa.

Kiipeäminen kyllä kannatti, sillä siltä kukkulalta avautui eteemme varmasti koko reissun upeimmat maisemat, joita tuli ikuistettua kameraankin melkoisella tahdilla! Uskomattomat, lumiset, valtavat vuoret ympäröivät joka suunnasta auringon värjääminä ja kauniiden pilvimassojen koristamina!

Trek day 14

"Same same but different.." ARGH!

Lähdettiin lahjakkaasti Namchesta etenemään aluksi väärää polkua. Tai olis sekin polkuoikeaan paikkaan vienyt, mutta ilmeisesti paljon huonompaa tietä. Onneksemme törmäsimme mukavaan, hyvin paljon maantierosvokoplaa muistuttavaan kolmikkoon, joka ystävällisesti opastivat meidät oikealle polulle. Ystävällisyydellä oli kuitenkin hintansa, vaativat nimittäin 50r palkkiota tästä suorituksesta. Annettiin 30r koska muuta pientä hilua ei ollut. Vähän paha maku jäi, koska en ole täällä törmännyt ennen tuollaiseen, yleensä paikalliset ovat uskomattoman pyyteettömiä.

Kelkoimme itsemme helppokulkuista ja aika mitäänsanomatonta polkua Tenbochen kylään. Kylässä oli puolentusinaa guest housea sekä leipomo. Kiersin kaikki guest houset, jotka olivat ilmapiiriltään tähän asti kaikkein vastenmielisimpiä. Yleensä ollaan löydetty jostain syrjäkujalta joku pikkupikku GH jossa lähinnä paikalliset taivaltajat majoittuvat ja ilmapiiri on mukavan savuinen ja hämärä. Nyt kuitenkin kaikki mestat oli enemmän tai vähemmän länsimaalaisen oloisia loukkoja kirkkaine sähkövalaisimineen ja länsimaalaisine musiikkeineen! Lopulta onneksi löysin japanilais-taustaisen pariskunnan pitämän, mukavahkon oloisen paikan jonka isäntä oli todella mukava vanha pappa! Roudasimme tavaramme siis sinne.

Iltasella menimme oleskeluhuoneeseen lyömään korttia ja safkaamaan. Samaan mestaan oli eksynyt joukko isin pikku kullannuppuja, todellisten pappabetalar-länkkäreiden lauma sekä heidän kymmenen kantajien ja oppaiden lauma. Moraalittomina oman teidemme kulkijoina löysimmekin salakielemme Suomen siivittämänä tästä Lonely Planetia raamattuna pitämän porukan jutuista paljon huvia. Erityisen naurukohtauksen nurkkapöydässämme aiheutti, kun joku porukasta laukaisi ilmoille lausahduksen "Same same but different". Ne jotka tietää mistä puhutaan, niin ehkä ymmärtävät tuon lausahduksen sisäänsä kätkemän naurettavuuden ;)

Trek day 15

Rinkka-oktetti

Tenbochesta lähdettyämme kiinnitimme huomiota erääseen miellyttävään seikkaan - rinkkoihimme. Matkan aikana repun sisältöjä ja painopisteitä on tullut hierotuksi useampaan otteeseen. Nyt tunsimme löytäneemme sen täydellisen energiatasapainon rinkoissamme. Vaikka rinkoissamme kulkeekin paljon tavaraa ja ovat keskivertoa paljon raskaammat (mukana kulkee muutakin kuin trekkauskamat, olemmehan trekkereiden lisäksi myös travellerita), tajusimme että emme edes huomaa enää painoa harteillamme - olimme saavuttaneet rinkka-oktetin.

Löysimme tiemme Pherichen kylään, jossa vietimme toisen akklimitoitumispäivämme. Jälleen olimme perillä joskus kahden aikoihin päivällä, vaikka olimme nukkuneet pitkään. Pakko oli kuitenkin pysähtyä. Päätimmekin, että etsimme jostain mukavan hengailumestan ja odotamme iltaan ennen kuin hommaamme guest housesta huoneen, jotta näemme mihin muut länsimaalaiset majoittuvat. Näin voimme valita paikan, missä niitä on mahdollisimman vähän.

Ja hengailupaikka löytyi! Ja täydellinen sellainen! Löydettiin pienen pieni tea house, jossavanha pariskunta eleli ja ravitsi matkaa taittavia sherpoja. Paikassa ei juuri koskaan vieraile länkkäreitä, joten se oli juuri sopiva meille! Siellä savuisessa pirtissä tuli seuraavan vuorokauden aikana vietettyä pitkiä teehetkiä vuoriston kulkurien kanssa istuskellen ja jutellen.

Mieleenpainuva hetki oli ainakin se, kun teimme yhden kulkurin kanssa vaihtokaupat - allekirjoittaneella kulkee mukana purkki Generalin nuuskaa parhaita fiilistelyhetkiä ja pahimpia vitutuksia varten. Kulkuri kiinnostui tuotteesta ja tein hänelle pienen pallon jonka hän hyvällä halulla laittoikin huuleensa. Vastineeksi heppu tarjosi minulle paikallista riisiolutta (changia). Nuuskapallo ei tosin kauaa jätkän huulessa viihtynyt "too strong, too strong for me". Ja vastaavasti riisiolutlasi jäi puolilleen, sillä tavaran maku toi hyvin elävästi mieleen suomalaisen perinnejuoman, Kiljun. Mutta kaikilla oli ihan perkeleen hauskaa kun kummaksuttiin vieraiden kulttuuriemme outoja tapoja!

Iltasella löydettiin syrjäkujalta mahtava guest house, jossa oltiin ainoat länkkärit. Isäntä oli mitä ystävällisin ja huvittavin heppu, ja meidän lisäksi majoittuneet kaksi sherpaa olivat ihan hauskoja vaikka eivät paljon puhuneetkaan. Toin kannettavani lataukseen oleskelutilaan, ja se aiheuttikin paljon ihastusta ja kummastusta noissa paikallisissa hepuissa ja isännässä, joten laitoinkin länsimaalaisen, rankahkoja kohtauksia sisältävän filmin pyörimään ja siinä kamiinan lämmössä porukalla istuttiin ja naurettiin. Eivät olleet jätkät moista ennen nähneet, joten olivat kyllä todella haltioissaan! Välillä setti meni tosin niin rajuksi, että paikalliset joutuivat lopettamaan katselun. Mutta uteliaisuus otti voiton ja hetkenpäästä he taas halusivat katsoa!

Trek day 16

HC-herätys

Tiedättehän sen tunteen, kun heräätte yöllä siihen, kun silmämunat ovat jäätyneet läpi asti. Tiedättehän sen tunteen, kun ette tunne keuhkoputkeanne ettekä ole varma, että hengitättekö ollenkään. Tiedättehän sen, miltä tuntuu kun ette tunne varpaitanne? Yöllä oli kiitettävät -20c pakkasta. Ja kuten sanottu, minkäänlaista eristystä tai lämmitystä huoneissa ei ole. Kyllä tunsi elävänsä, asiaa!

Aamuaurinko nostaa lämpötilat kuitenkin nopeasti, joten päivällä saatiin nauttia ihan kivoista ilmoista. Paljon tekemistä ei kuitenkaan päivällä löytynyt, joten hengailtiin taas tea housessa ja pelailtiin korttia. Mikäs sen mukavampaa!

Trek day 17

Länkkärihelvetti

Jälleen vuoristotaudin kiroa välttääksemme jouduimme jäämään vain parin tunnin päivämatkan päässä olleeseen guest houseen, jottemme nousisi liian nopeasti. Matkaa pidentääksemme rakensimme mukavaan, aurinkoiseen paikkaan tilapäis-suojan. Siinä oleskelimme auringossa pitkän tovin ja katselimme vuorille muodostuvia pilviä ja upeita huippuja. Ei hassumpaa.

Guest house oli meille todellinen painajainen.. Koska tällä välillä oli vain yksi iso guest house, ei paljon valinnanvaraa ollut.. Eikä ollut muilla trekkareillakaan, joten koko mesta oli täynnä länsimaalaisia, lähinnä saksalaisia. Mutta eipä meidän niistä tarvinnut välittää, ja parhaamme mukaan keksimmekin itsellemme tekemistä. Henkilökohtaista huoltoa, korttia, noppia, lepoa. Siinähän se päivä lopulta menikin.

Trek day 18

Kuolemaa maaliviivan tuollapuolen

Päätettiin, että aamulla nukutaan taas pitkään, jotta annetaan muille etumatkaa niin saadaan kulkea omaa tahtia omissa oloissamme. Emme siis laittaneet herätyskelloa. Allekirjoittanut heräili jo joskus aamusella omia aikojaan. Touhuilin siinä omiani, eikä mulla tietysti ole kelloa joten ajattelin antaa Laten nukkua niin pitkään kun nukkuu. Lopulta kun jätkä heräili, niin kello olikin kunnioitettavat 10.30! Muut olivatkin jo lähteneet tuntikausia sitten, joten ihan hyvä vaan!

Päivän matka oli ihan kivaa vaihtelua, maasto oli hiukan erilaista kuin tähän asti. Kuljettiin jäisen järven rantaa ja lumihankia pitkin. Valitettavasti aika pian ohitettiin muut länkkärit, joita kusettavat oppaat tietysti hidastelevat. Näin oppaat pitkittävät trekin pituutta saaden tietysti silloin useammalta päivältä palkkaa. Synkkää, että turistin ukotus on levinnyt jo näin pahasti Nepaliinkin. Mutta pääasia että kaikki ovat tyytyväisiä.

Pysähdyttiin matkalla olleeseen kylään jossa hengailtiin muutama tunti, syötiin ja ihmeteltiin. Kyllästymiseen asti. Yritettiin pitkittää päivää, sillä tiedettiin, että matkamme määränpää on vain muutaman tunnin matkan päässä, joten tämän päivän jälkeen seikkailumme päättyy ja olemme määränpäässämme! Jatkettiin lopulta matkaa, ja illan suussa oltiinkin sitten perillä. Maalissa. Päänsäryn siivittämänä, mutta kuitenkin perillä perkele! MAALISSA! Melkein kolme viikkoa takana.. Ainiin, ja takaisin samoja jalanjälkiä… auts