Mt. Everest Extra , part 1 / 2

"From Jiri to Lukla"

Lämmintä vettä, hyvää ruokaa, kengänkorjaaja.. Tästä kaikesta on päässeet yläpuolella kuvissa hymyilevät traveller Eero ja traveller Late päässeet nauttimaan! Ollaan nimittäin ensimmäisessä määränpäässämme Luklassa. Takana on kahdeksan päivää tajutonta ylä -ja alamäkeä. Siis tajutonta, sellasta jota ei kukaan voi käsittää ennen kun on kokenut! Olen kyllä aikamoisia suorituksia ja vaelluksia elämäni aikana tehnyt, mutta tää on kyllä tähän asti varmasti kovin setti.

Trekeillä on eri vaikeusasteita, very easy,easy, medium, hard, vary hard ja extreme… Lukla on pieni vuoristokaupunki, josta lähtee kunnioitettu ja pahamaineinen reitti Mt. Everestille. Kaupungissa on lentokenttä, johon kaikki Everestille aikovat lentävät.. Kaikki paitsi se pieni, kahden prosentin huimapäiden joukko joka päättää tehdä yhden Nepalin, ehkä koko maailman, haastavimmista trekeistä ja taittaa tiensä Luklaan vaeltaen kartoittamattomia pikkupolkuja yli vuorten ja läpi ikimetsien. Tähän joukkoon myös me lukeudumme. Jiri-Lukla trekki on luokiteltu Extremeksi.

Päivät ollaan alotettu yleensä n. 6.30, tosin joinan päivinä kun oletusarvo on ollut, että päivä on suhteellisen tuskallinen, ollaan kerätty energiaa ja koisittu tunti pidempään. Harvinaista herkkua tosin. Öisin pysyy kyllä lämpimänä, kiitos kymmenen vuotta minua lämmittäneen TunturiHaukka-makuupussini. Mutta öisin elohopea laskee reilusti pakkasen puolelle ja huoneissa lämpöeristyksestä (lämmityksestä puhumattakaan) on ollut pääsääntöisesti turha edes haaveilla, joten aamut… AAMUT! Suomalainen sisu on ollut ainoa, mikä on aamulla saanut sen makuupussin vetoketjun auki ja vaatteet, yön aikana jäätyneet vaatteet, päälle. Jossain vaiheessa taipaletta tosin keksittiin, että pyydetään majatalon väkeä tuomaan aamulla herätyksen aikaan lämpimät jakinmaitoteet huoneeseen, mikä on helpottanut huomattavasti koneen käynnistymistä. Ei paha idea.

Päivät ollaan taitettu rinkat selässä puskien syklillä tunti liikettä, viisi-kymmenen min. lepoa ja päivän oletetussa puolessavälissä etsitty joku lämmin tupa missä saadaan vaatteet kuivaksi ja lämmintä ruokaa ja juomaa. Näitä tupia on onneksi täällä aika usein, koska kylien välimatkat ovat pitkiä ja kyläläiset joutuvat yhtälailla kävelemään nämä taipaleet ja kantamaan kaiken tarvitsemansa näitä samoja polkuja taukoillen ja yöpyen. Ja näissä tuvissa tapahtuukin ne ikimuistoisimmat hetket, kun tuntee Sherpa-kansan vieraanvaraisuuden ja aitouden, kun ottavat kotiinsa lämpimään suojaan ja valmistavat ruokaa.

Aamuina asetamme päivän tavoitteen johon pyritään ehtimään ennen pimeäntuloa.. Aina tosin tavoitteeseen ei olla ylletty, koska vesisade tekee täällä taivaltamisen täysin mahdottomaksi. Joten pari kertaa ollaan jouduttu jäämään pitämään sadetta yöksi johonkin matkan varrelle. Säätä täällä on mahdoton ennustaa, sillä kavalat vuorten jumalat saattavat täysin varoittamatta tiivistää valtavat pilvimassat vuortavasten ja se tietää auttamatta kaatosadetta ja usein myös ukkosta. Näihin on mahdoton varautua, sillä kymmenessä minuutissa sää saattaa vaihtua helteisestä auringonpaisteesta jäätävään ukkosmyrskyyn!

Illalla kun ollaan löydetty majatalo, yritetään aina ensimmäisenä saada vaatteet kuivumaan. Täällä suurin haaste ei ole voimien loppuminen (vaikka siinäkin välillä on haastetta), vaan kosteutta vastaan taisteleminen! Ilma on usein aamupäivällä polttavaa hellettä, johon kehon oma vesijäähdytys auttamatta reagoi infernaalisella voimakkuudella. Iltapäivisin ja korkeilla vuorten huipuilla pilvien korkeudella ilma on aina kosteaa ja jäätävän kylmää. Joten ainoa mikä vaatteet ja tavarat kuivattaa on tuli. Joskus saadaan kamat kuivumaan keittiöön ja pari kertaa ollut majatalon oleskeluhuoneessa kamina. Mutta joskus ei saada mitään, ja sillon ollaan sitten seuraavanakin päivinä märkinä..

Kun kamat ollaan, jos ollaan, saatu kuivumaan, yleensä pelaillaan vähän aikaa korttia. Osaamme kahta korttipeliä eli paskaa ja jotain toista jonka nimeä ei tiedetä, joten ei niitäkään loputtomiin jaksa. Mutta yleensä niitä ei tarvitsekaan jaksaa, sillä päivän koitosten jälkeen ollaan yleensä niin väsyneitä että makuupusseihin vetäydytään kahdeksan-yhdeksän jälkeen. Sitten alkaa tietty se jokailtainen paskanjauhanta, joka päättyy yleensä kymmenen ja puolen yön välillä.

Paljon ei myöskään ole jaksanu kirjoitella, sillä kaiken taistelun ja ponnistelun jälkeen ei kertakaikkiaan ajatus kulje. Mikä on harmi, sillä matkalla on tapahtunut niin uskomattoman hienoja juttuja että olis kiva lueskella niitä myöhemmin! Löysin kuitenkin Kathmandusta Guest Housen lattialta sängyn alta pienen videokameran, jota olen hyödyntänyt ottamalla useimpina päivinä hiukan videopäiväkirjamateriaalia, mutta eipä nekään koko kuvaa anna! Hiukan olen kuitenkin jaksanut välillä myös kirjoitella onneksi. Nyt olen koittanut kirjoitella tänään sen verran mitä on jäänyt kirjoittamatta ja minkä vielä muistan ja mitä tulee mieleen, kun karttaa katselen ja tämän ikimuistoisen retken vaiheita muistelen.

Trek day 1

Suicide buss from hell

Eilen aamulla Laten kanssa oli synkät fiilikset, koska oli tarkotus shoppailla trekkivarusteet ja systeemit. Aamulla kuitenkin selvisi, että Nepalissa on lakko, mikä tarkoittaa sitä, että kaikkien paikkojen pitäisi olla kiinni ja kukaan ei saa ajaa autolla jne.. Onneksi kuitenkin päivällä huomattiin, että iso osa trekkikaupoista piti oviaan uhmakkaasti auki, ja kierreltiin koko päivä shoppailemassa paikallisia "laatu"varusteita. Kaikki tärkeimmät tuli mukaan suomesta, joten loppujen laadulla ei niin väliä. Osteltiin trekkisukkia, vedenpuhdistustarpeita, evästä, aurinkolaseja jne. Ja ostinpa yhden Gore-Tex asun, jonka tinkasin lahjakkaasti 8800r lähdöistä 3800r hintaan. Vehje vaikutti niin laadukkaalta ja pätevältä, että ostin pois kuleksimasta. Lisäksi hoidettiin trekkausluvat kuntoon ja hommattiin kämppä.

Aamulla herättiin Laten kanssa GH:sta. Oltiin illalla jo sovittu, että guest housen respa tilaa meille pirssin aamu viideksi. Aamulla ällistys oli suuri, kun huomattiin että vastoin kaikkia odotuksia, taksi oli meitä odottelemassa! Kiitoksena tästä loistavasta palvelusta unohdettiin palauttaa huoneen avain…

Bussiasemalle mars, jossa bussien tungoksesta hillottiin itsemme oikeaan dösään. Alkumatka vaikuttikin liian lupaavalta - vaikka bussi olisikin jo kymmenen vuotta sitten joutanut paalikoneeseen ja penkit oli puuta, niin saatiin koko takapenkki vallattua itsellemme ja rinkoillemme. Tätä herkkua ei tietenkään loputtomiin seurannut. Lopulta, kun sylissämmekin istui Sherpoja ja bussi oli ääriään myöten täynnä, pysäkillä noustiin ulos ja kiivettiin kamoinemme katolle matkustamaan. Siellähän kelpasi, vaikka maattiinkin teräsritilöiden päällä ja höykytys oli kova - olipahan tilaa, ja ilmastointikin pelasi. Kuviteltiin tien olevan HC:ta, vauhti välillä 80km/h ja hirveetä rallia kapeilla hiekkateillä. Mut kun päästin Jiriin ja siellä saatiin hommat hoidettua (vaihdettiin 54000 nepalin rupiaa 540kpl 100r seteleiksi, pankissa tykättiin..), käytiin liftaamaan seuraavaa kyytiä Shivalayan kylään. Kyyti saatiin jo tunnin venailun jälkeen, jälleen truckin katolla. Tällä kertaa tie vaan oli niin karmeassa kunnossa, ettei siitä voi kirjoittamalla antaa mitään kuvaa. Ajoneuvo mahtui juuri ja juuri ajamaan tiellä, ja oli useasti vähällä kaatua. Välillä renkaista oli vaan 10cm sivuilla avautuneisiin satojen metrien jyrkänteisiin. Hetkisitten vihmonut rankkasade ei ainakaan ollut parantanut tien kuntoa. Mieltä ei yhtään helpottanut se, että kyydissä olleet paikalliset jotka ovat varmasti ennenkin tällä tiellä kulkeneet, olivat aivan paniikissa ja välillä kirkuivat. Matkaa oli 43km. Reilut neljä tuntia puristettiin rystyset valkosina kaiteita ja tukoiltiin paikallisilta jumalilta, ettei auto kaatuisi tai suistuisi tieltä Rukouksiin ilmeisesti vastattiin, koska hengissä lopulta hypättiin alas katolta Shivalayan kamaralle.

Shivalayasta löydettiin asiallinen, uuden karhea GH johon linnottauduttiin. Sen jälkeenmentiin safkaamaan paikalliseen "ravintolaan". Siinä fiilisteltiin sateella ja ukkosella kynttilän valossa ja nautittiin ruoasta ja paikallisen nepalilaisen pikkukylän pubin rennosta ilmapiiristä. Sen jälkeen henkilökohtaista huoltoa, ja nukkumaan mars.

Trek day 2

Ensimmäinen lenkkarit ja farkut jalassa Mt. Everestin valloittanut Saksalainen

Aamulla herättiin kukonlaulun aikaan, pakattiin systeemit ja tilattiin aamiainen. Aamupalan valmistamiseen meni tädeiltä tunti, joten suunniteltu lähtö myöhästyi hieman. Masut pömpöllään aloitettiin kuitenkin satojen kilometrien pitkä taival kohti EBC:tä. Kysyttiin paikallisilta, mistä polku seuraavaan kylään lähtee. Reitit on niin siksakkia ja kiemuraisia ja kartat hyvin suurpiirteisiä, että itse oikean polun löytäminen vain karttaan ja kompassiin tukeutuen olisi täysin mahdotonta. Saatiinkin ohjeita mukavasti paikallisilta. Harmi vaan, että ne oli päin helvettiä. Muutaman tunnin armottoman nousun jälkeen tultiin sen nimiseen kylään joka löytyi kartalta - tosin eri reitiltä mihin meidän oli tarkoitus mennä. Kyllä - tie vei kuin veikin Bhandagin kylään, mutta julman pitkää kiertotietä. Siinä vaiheessa oli turha murehtia, joten jatkettiin matkaa. Mielettömissä vuoristomaisemissa lumisten huippujen keskellä taitettiin matkaa. Iltapäivällä todettiin, että se meidän reitti oli lopulta oikeaa reittiä parempi, koska se avasi huomattavasti paremmat maisemat, kuin alhaalla laaksossa seurannutpolku.

Alkushokki oli kuitenkin kova, sillä vielä tottumattomat lihaksemme rupesivat huutamaan vastalauseita. Viimeisen vuoren rinteen nousu oli niin jyrkkää, että matka tuntui ikuisuudelta. Mutta huipulle päästyämme todettiin, että ponnistelu kannatti! Nimittäin eteen aukeava maisema oli aivan mieletön, ja huipulla oli viihtyisä pikku guest house jonka terassille isäntä kantoi meille safkat eteen. Safkat oli tosin aika kaliit ja järkyttävän pahan makuiset. Mutta Bhandagin kylä häämötti jo tunnin-parin matkan päässä jyrkänteen alapuolella, joten tiedettiin ettei tässä nälkään kuolla. Näköalapaikalla tavattiin myös "rillipää-nörtiksi" aikaisemmin nimeämämme jätkä, joka nähtiin eilen illalla Jirissä (ainoa länkkäri meidän lisäksi joita ollaan nähty täällä). Jätkä oli liikkeellä farkuissa ja skeitti-lenkkareissa! Selittikin kovasti, että meinasi panokset loppua tänne kiivetessä. Ihme ja kumma! Ei taida jätkällä olla ihan selvillä että nyt ei olla Germaaniankodin takapihalta lähtevällä koiranulkoilutuspolulla. Mutta sinnikkäästi se jatkoi taivalta… Kaheli.

Päästiin kylälle aika nopeasti - alaspäin on muuten paljon kivampi tulla. Kylällä etsittin kuumeisesti guest housea. Muutama löytyi ja niistä vertailtiin asiallisin. Kaikki ne oli oikeestaan samanlaisia, pieniä koppeja ravintoloiden yläkerrassa, täynnä savua ja seinissä laudoissa sormenkokoiset raot. Mut hyvin ne asiansa ajaa kuitenkin ja onhan täällä konetta kynttilän valossa pikku pakkasessa ihan fiilis näpytellä stooria! Nyt edessä pitkät ja hartaat venyttelysessiot ja unta. Aamulla alkaa seuraava koitos - perille on vielä matkaa!

Trek day 3

Me emme ole eksyksissä - me olemme Himalajalla

Aamulla tilattiin GH:sta ruoka huoneeseen jo illalla, eli sovittiin että kahvit ja nuudelikeitot tuodaan huoneeseen 7am ja samalla herättää meidät. Loistoidea, täällä pakkas-aamuista makuupussista kuoriutumista piristää huomattavasti höyryävät kupposet. Itselläni on ollut hiukan vielä aikaeron ja kulttuurishokin takia univaikeuksia, joten aamulla olisi mielellään paapinut vähän pidempäänkin..

Käytiin shoppaamasta paikallisesta kioskista vähän tykötarpeita ja alettiin taittaa tietä kohti Kinjan kylää. Kysyvä ei tieltä eksy, niin kuuluu vanha sanonta. Jälleen tuli yksi 'totuus' kumottua. Kylillä kyselimme, mistä alkaa polku Kinjaan, koska jälleen kerran kartasta on turha noita polkuja yrittää hahmottaa, ymmärtäisitte jos näkisitte. Lähdettiin taittamaan porukan osoittamaa tietä. Joka ikisessä polun risteyksessä oli pakko odottaa, että näkee jonkun jolta kysyä suuntaa. Muutaman tunnin jälkeen rupesimme miettimään, että kartan korkeuskäyrien mukaan meidän ei todellakaan pitäisi olla näin korkealla; ja tosiaan, meidät oli kiltisti opastettu polulle, joka vei kyllä oikeaan pisteeseen, mutta vaan yhden 'pikkupikku'-vuoren yli. Haikeana jyrkänteeltä katselimme sitä pikkuista tietä n. 300m alempana, jota oikeasti olis pitänyt mennä. Mutta ei onneksimeidän reittikään lopulta ollut mitenkään tuskallinen ja maisemat oli ainakin taatusti upeammat kuin siellä alempana laakossa. Ja tavattiin hauskoja paikallisia Sherpoja joiden kanssa taitettiin välillä matkaa. Ja iltapäivällä saavuttiin jo tänne Kinjan kylään pitkin riippusiltoja mallia 'älä katso alas'! Kylä on pikkuruinen, mutta talot hyvässä kunnossa ja mielettömän kauniita! Ja kylän ohi virtaa kaunis koski. Hiukan eri luokkaa kuin eilinen kylä..

Löydettiin kylän keskeltä edukseen erottuva guest house, josta saatiin todella siisti ja valoisa neljän hengen huone josta avautuu toiseen suuntaan vuoristo -ja toisesta koskinäkymät! Mikä parasta löytyy myös sähkö ja lämmin (lue: ei ihan jääkylmä mutta melkein) suihku.

Rahaa löytyy! .. Ja on syytäkin.. Sitä muuten on oikeesti ainakin kilo, sillä täältä ei tietenkään tulla saamaan seuraavaan kuukauteen mistään rahaa, joten kaikki on kannettava mukana. Ja lisämausteena täällä on ihan turha näytellä mitään isoja seteleitä, joten kaikki raha vaihdettiin pankissa 100r eli 1e arvoisiksi lapuiksi. Viime kylästä eteenpäin hintataso kallistuu huomattavasti, sillä tänne ei enää tule minkäänlaisia kärrypolkuja, vaan kaikki tavara pitää kantaa Bhandagista tai muusta, mihin pääsee kärryillä. Vrt. vesipullo maksoi viime mestassa 35r, täällä maksaa 95r. No me tietty otetaan vedet lähteistä ja puhdistetaan jodilla. Syy: Nepalin suurin ekologinen probleema on tyhjät vesipullot. Pelkästään tältä alueelta syntyy yli miljoona tyhjää pulloa vuodessa. Siksi säästämme luontoa ja täytämme omat pullomme itse! Jodin maku ei tosin ole kovin hyvä, joten päivän vinkki taas kaikille: ostakaa vitamiini poretabletteja. Peittää jodin pahan maun, niin ja antaa tietty niitä vitamiinejakin siinä kylkiäisenä! Niille täällä on käyttöä, nimittäin täällä ravinto koostuu pääasiassa riisistä, jakinmaidosta/juustosta ja munista. Lihaa on tosi vaikea löytää mistään. Jos jollain sattuu olemaan kuivalihaa, niin se maksaa hunajaa. Me onneksi nohevina ja kokeneina eränkävijöinä tuotiin pari pussia kuivattua puhvelia mukanamme, joten saa edes jotain ihmisen ruokaa..

Niin ja eilen alkoi kenkä hajoamaan. Kymmenen vuotta moitteetta pelittäneet Haltin vaelluskengät päättivät irtisanoa sopimuksensa juuri siellä missä et ikinä toivoisi niin käyvän! Kengän korjaaminen jatkuu edelleen, eipä eiliset fiksailut oikeen toimineet. Mutta vanhasta viisastuneena ja oppineena tänään koitetaan korjata virheet ja päästä eteenpäin projektissa! GH:n isäntä muuten halusi kovasti autella kengän korjaamisessa. Hänen visionsa korjaamisesta oli varsin erikoinen - hänen mielestään meidän olisi pitänyt laittaa ensin liimaa, sitten kenkä pöydälle ja sitten.. hakata sitä vasaralla niin perkeleesti?! Pitäydyin omassa näkemyksessäni. Joka onneksi toimi ainakin toistaiseksi.

Trek day 4

Hevospaimenten kosto

Kinja on nätti pikkukylä alhaalla jokilaaksossa. Sekavin tuntein lähdettiin aamulla suuntaamaan kulkuamme sinne, mihin olimme oikeasti menossa - nimittäin YLÖS! Edessä oli koko päivän kestävä jyrkkä ja vaikeakulkuinen nousu. Lähdettiin hikikarpaloista, kyynelistä ja aurinkorasvasta kiiltävinä nousemaan uhmakkaana ylös rinnettä. Parin tunnin jälkeen kohtasimme ensimmäisen ongelmamme - nimittäin paikalliset hevospaimenet olivat ajoittaneet päivänsä yhteen kanssamme. Kuulimme takaamme tuomiokellojen pauhun. Kuvittelimme jo kuulevamme harhoja, kunnes näimme hevoset joiden kauloissa kellot kilisivät. Jouduimme siis pysähtelemään varsin tiheästi ja päästämään vuoristohevoset valtavine taakkoineen ohitsemme.

Iltapäivällä kuitenkin ohitimme Seten kylän, jota meille oli ehdotettu seuraavaksi etapiksi, joten oltiin jopa edellä aikataulusta. Setestä tunnin-parin nousun jälkeen kuitenkin alkoi ilta hämärtyä joten jouduimme yöpymään aavemaisessa ja kylmässä pikku majatalossa pilvien keskellä. Ruokaa ja lepoa mars.

Trek day 5

Vieraanvaraisuutta vuoristokansan tapaan

Herättiin virkein mielin, sillä tiesimme tänään tavoittavamme trekkimme korkeimman huipun, kunnioitettavaan 4 kilometrin korkeuteen kohoavan Lamjura La:n. Huipun, jonka nimen varmasti muistamme lopun ikäämme. Nousu oli tolkuton, ja hommaa ei helpottanut yhtään se, että ylhäällä ilma oli jäätävää, tolkuttoman kosteaa ja näkyvyys oli vain muutamia kymmeniä metrejä koska vaelsimme keskellä pilviä. Ja puolivälissä ylitimme lumirajan, jonka jälkeen polku oli jäistä ja liukasta.

Huipulla päätimme levähtää pienessä talossa, jossa oli ovi kutsuvasti auki ja sisällä näkyi tulisijan kutsuva loimu! Talon perhe otti meidät avosylin vastaan. Perheessä oli pari pientä lasta joiden kanssa leikimme aikamme ja esittelimme videokameraa joka sai tietty skidit aivan onnesta soikeiksi! Lisäksi tarjosimme lapsille pienistä varastoista suklaapatukat. Tästä vastapalveluksena talon emäntä laittoi meille uskomattoman aterian - pastaa, tomaattikastiketta tuoreista tomaateista ja säilykesardiineja.. Ja jälkkäriksi leipoi vielä valtavat omenapiirakat hunajalla höystettynä! Melkein kyynel vierähti silmään.. sen perheen muistan ikuisesti.

Trek day 6

Saksalais-Tantan rakkaustarina

Eilinen lasku Lamjuran vuorelta ei ollutkaan mikään läpihuutojuttu. Jäistä rinnettä, kivikkoisia jyrkänteitä ja ajoittaista rae -ja vesisadetta. Mutta pilvien seasta alas päästyämme kävikin unohdettu ystävämme aurinko paistamaan, ja loppumatka taittui kuin siivillä! Päästiin tavoitteeseemme Junbesin kylään, josta löydettiin 'hotelli' joka vaikutti lupaavalta, vaikkakin verrattain aika kalliit olivat ruokalistat. Mutta oleskelutilasta löytyi kamina, joka lukitsi päätöksemme.

Illalla ripustettiin vaatteet kuivumaan oleskelutilaan ja jäätiin pelaamaan korttia. Samaan tilaan tuli myös erittäin vastenmielinen otus - Saksalais-tantaksi nimeämämme tapaus. n. kolmissakymmenissä oleva, rumaakin rumempi saksalainen akka, jolla oli mukanaan opas sekä kantaja. Oli aika ällöttävää katsella miten (tanttaa puolet pienempi) opas lääppi ja kouri tanttaa, eikä tantta pahemmin vastustellut. Noh, eipä varmaan liian usein saa miehen kosketusta. Mutta tässä oli taas yksi vahvistus siihen sääntöön, että jos sinulla on niin huono tuuri käynyt, että olet naiseksi syntynyt ja ilman ystävää haluat reippailla, niin älä IKINÄ lähde kahdestaan paikallisen oppaan kanssa vaeltamaan mikäli et ole täysin vakuuttunut oppaasta. Tämä lukee jokaisessa matkaoppaassakin. Aina se ei jää pelkän kourimisen tasolle…

Aamulla huomattiin, että tantta oli ottanut haaremiinsa vielä kolmannenkin oppaan.. Tästä hieman huumoriakin revimme ja sen siivittämänä lähdimme vaeltamaan kohti Nunthalan kylää. Alkumatka sujui ongelmitta ja saimme myös ensimmäisen näköyhteyden Mt. Everestin huippuun, joka loi kummasti uutta virtaa jo väsyneisiin koneisiimme! Kruunun jalokivenä totesimme vielä, että olemme ylittäneet matkan puolivälin!

Päivä meni rattoisasti aina Ringmun kylälle, jossa pidimme lounastauon ja jatkoimme matkaa. Kartan mukaan loppumatkan piti olla helppoa, mutta toisin kävi! Nimittäin nousu Ringmun kylästä Taksindu-vuoren huipulle meinasi viedä kaikki mehut! En tiedä mikä siinä oli, sillä nousu ei ollut edes kovin paha ja polku kohtalaisen helppoa, mutta joku siinä oli. Ehkä viime päivien ponnistelut ja vähän aikaa sitten nautittu lounas. Mutta huipulle päästyämme olimme to-del-la puhki! Ja alamäkikään ei antanut meille armoa, nimittäin polku muuttui yhdeksi helvetiksi. Jyrkkää ja todella mutaista, kivikkoista ja liukasta. Eikä hommaa helpottanut hevoslaumat jotka jälleen hidastivat laskeutumistamme entisestään! Ilta alkoi hämärtymään ja olimme jo huolissamme, että ehdimmekö perille Nunthalaan ennen pimeän laskeutumista. Ja tiukoille se menikin, sillä otsalamppujen valossa etsittiin majapaikkaa. Majapaikka löydettiin, ja se kyllä paikkasi kaikki päivän ponnistelut! Todella viihtyisä pikku majatalo, jonka emäntä oli oikea enkeli. Laittoi todella hyvät safkat ja toi meille vielä tupaan hiilisangon jonka ympärille ripustimme märät vaatteet ja linnoittauduimme lyömään korttia! Fiilis täys 10.

Trek day 7

Sade - tuo vihamielisten vuorten jumalien rangaistus

Tänään eivät vuorten jumalat olleet puolellamme. Olimme hyvässä sykkeessä ja virtaa täynnä. Taivallettuamme vasta viitisen tuntia, onnemme kuitenkin kääntyi. Taivas peittyi tummista pilvistä ja alkoi sataa ja ukkostaa. Jouduimme nöyrtymään ja jäämään Kharikholan kylään. Löysimme onneksi hyvän guest housen jossa oli lämmin tulipesä keittiössä, joka turvasi vaatteidemme kuivumisen. Lisäksi talossa oli sähköt, joten saimme ladattua tämän läppärin ja Laten mp3-soittimet (joita sillä on kolme mukana..). Koska meillä oli koko päivä aikaa, fiilistelimme hiukan länsimaiseen tapaan syöden makaroonia ja lihaa ja katsoen tietokoneelta elokuvan! Heitettiin myös noppaa ja pelattiin korttia.

Majataloon linnoittautui myös paikallisia nuoria joiden hengailupaikka se ilmeisesti oli. Väsymyksen siivittävänä hermomme oli koitoksella, kun nuoret popittivat viereisessä huoneessa paikallista Antti Tuiskua ja metelöivät. Noh, siihen heillä on toki oikeus. Mutta sitten ne nilkerot ravasivat jatkuvasti ulkona ja jättivät aina ulko-oven auki! Varmaan kolmekymmentä kertaa kävimme (tai Late lähinnä, koska istui lähempänä) sulkemassa oven. Lopulta, vaikka eivät ymmärräkään kieltämme, niin voimakkaat ärräpäämme taisivat kuitenkin mennä perille, sillä oppivat sulkemaan ovet perässään.. Se on se väkivallan pelko!

Trek day 8

Via dolorosa - viimeinen tuskien taival

Vaikka olimme viime vuorokauden puolella jääneet pitkälti tavoitteestamme, päätimme että tänään viedään loppuun se mikä ollaan aloitettukin! Lämpimästä suihkusta ja pehmeistä patjoista on kulunut jo ikuisuudelta tuntuva aika ja kalsareitakin joudutaan jo kääntelemään, joten ajatus kohtuullisista palveluista siivitti kulkuamme - päätimme taittaa matkan määränpäähämme Luklaan vaikka väkisin! Herättiin jo ennen auringonnousua ja lähdimme reippaina matkaan. Matka sujuikin kuin tanssi ja vauhti oli hyvä. Edes karttaan merkitty "slippery trail" ei meitä lannistanut. Eli muutaman kilometrin matka kapeaakin kapeampaa, polviin asti upottavaa mutapolkua jossa maanvyörymän uhka oli välitön. Tavoitimmekin Surken kylän iltapäivällä, ja kuvittelimme olevamme melkein perillä - Lukla odotti seuraavan vuoren huipulla!

En tiedä johtuiko se pitkästä ja raskaasta päviästä vai siitä tiedosta, että kohta ollaan perillä… mutta tämä viimeinen nousu oli koko trekkimme vaativin! Aina kun kuvittelimme olevamme huipulla, seuraavan nurkan takaa nousikin vain uusi jyrkänne ja kivinen polku! Ja tätä jatkui tuntikausia! Epätoivo alkoi juuri hiipiä takaraivosta, kun viimein näimme edessämme kaukana häämöttävät talot ja rukousviirit - kohta ollaan perillä!!

Lukla on se piste, mistä n. 99% Everestin valloittajista aloittaa koitoksensa. Syy: Luklassa on lentokenttä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että Lukla on jo melkein kaupunki. Se on kuitenkin kaupunki, joka pyörii Everest-turismin voimin. Ja koska me olemme liikkeellä Off-Seasonin aikaan eli silloin, kun trekkaajia ei juurikaan ole liikkeellä, se tarkoittaa myös sitä, että suuri osa palveluista on suljettu. Niinpä haaveet lämpimistä suihkuista ja herkullisista ruoista saatiin unohtaa. Mutta jostain syystä tämä ei painanut mieltämme tippaakaan, vaan nauroimme vaan katketaksemme kun totesimme että guest housemme luvattu lämmin suihku oli paskana! NYT OLLAAN PERILLÄ!!Pahin on takana, huomenna lepopäivä ja sen jälkeen alkaa nousu kohti Mt. Everest base campia!!