Noniin sitten juttuja maaliskuusta! En oiken kyllä muista, että mitä muutaman ekan viikon aikana tapahtui. Ei varmaan mitään ihmeellistä siis.

Meillä tais olla välitentit ja raporttien palautusta koulussa, sekä yks yritysvierailu Camcon toimistolla. Oli muuten helpoin opintopiste ikinä, sekä yks leppoisimmista perjantai-iltapäivistä täällä. Vaikka aluksi valittelinkin, koska vierailu oli pakollinen vain suomalaisille ja vapaaehtoinen ranskalaisille, ruotsalaisille ja saksalaisille, niin mieli muuttui vierailun aikana kyllä täysin. Eihän kukaan nyt vapaaehtoiselle vierailulle tietenkään ilmaantunut, ja niinpä he jäivät paljosta paitsi.

Ajoimme bussilla noin 40 minuutin matkan San Isidroon, ja huomasimme Camcon toimiston olevan suuressa omakotitalossa. Yrityksen pomot eivät olleet vielä saapuneet, joten tytöt vaihtoivat bikinit päälle ja siirtyivät nauttimaan iltapäivän auringosta puutarhassa olleelle uima-altaalle. Sillä aikaa pojat saunoivat ja kokki paistoi meille asadoa takapihan ulkokeittiössä.

Muutaman tunnin vietimme altaan reunalla höpsiten, choripaneja ja lomitoja syöden, ja hörppäsimmepä muutaman oluenkin. Pomojen saapuessa paikalle vaihdoimme vaatteet päälle ja siirryimme takaisin puutarhaan, jossa suomea taitavasti mutta murtaen puhunut pomo kertoili meille viinilasi kädessään sekä yrityksen, että omasta historiastaan. Voisinpa sanoa, että melkoisen onnistunut yritysvierailu. Palasimme kaikki hymy huulillamme takaisin kotiin.

Maaliskuussa huomasin sekä kehitystä että takaiskuja kielitaidossa. Espanja alkoi sujua, mutta suomenkieliset sanat ja sanonnat unohtua! Esimerkiksi "tulla vesi kielelle" muuttuikin vahingossa "tulla vesi suuhun", välillä en vaan mitenkään muista jotain sanaa suomeksi. Onneksi kaikki (paitsi paikalliset) puhuu englantia, niin tulen ymmärretyksi pienistä unohduksista huolimatta.

Voi olla, että nämä mun tekstitkin vilisee kirjotusvirheitä, mutta antakaa se minulle anteeksi. En ole moneen kuukauteen kirjoittanut juuri mitään suomeksi!

Ymmärrän espanjaa jo aika hyvin, tosin joskus en ymmärrä sitten taas mitään, paikallisilla kun on tapana puhua niin järjettömän kovaa vauhtia. Mutta yleisesti siis kielen ymmärtäminen on kehittynyt hyvin, mutta joskus kun pitäisi avata suu ja vastata jotain, en yhtäkkiä muistakaan enää mitään!

Itsevarmuus kuitenkin kehittyy koko ajan, ja pystyn jo yleisimmät tilanteet hoitamaan espanjaksi. Koin maaliskuun puolivälissä suuria onnistumisen tunteita, kun kävin suutarilla ja en puhunut sanaakaan englantia "zapateron" kanssa. Jes! Maaliskuun viimeisenä viikonloppuna oltiin Rosebarissa, ja pystyin käymään kokonaisia keskusteluja täysin espanjaksi, mikä oli aika hieno tunne. Jopa aikamuotojen käyttö onnistui varmaan ihan hyvin, koska joku jopa ymmärsi mitä sanoin! :D

Jotain on onneksi siis opittu espanjan tunneilla! Eniten olenkin tykännyt niistä. Muut luennot on vähän kyseenalaisia, enkä ole paljon oppinut niillä.. Business Negotiations luentojemme opettaja esimerkiksi ei hyväksy muita mielipiteitä, kuin omansa. Jos joku muu on eri mieltä, se on automaattisesti väärin. Vaikka tarkoituksenamme on opetella neuvottelua, on hänen kanssaan keskustelukin välillä täysi mahdottomuus. Olemme tehneet kyseisillä tunneilla erilaisia neuvotteluharjoituksia, mutta ne ovat täysin menettäneet merkityksensä. Siellä ei kannata käyttää omia aivojaan, vaan miettiä minkä vastauksen opettaja haluaa kuulla, jos haluaa hyvän arvosanan.

Muutenkin paikallisista opettajista huomaa, kuinka tunteet vaikuttavat vahvasti heidän työhönsä. Jos opettajalla on huono päivä, se todella näkyy ja valitettavan usein vaikuttaa myös opiskelijoiden arvosanoihin. Samoin, jos opiskelijan naama ei miellytä, niin se on sitten automaattisesti huono arvosana. Täällä pärjäävät ne, joilla on hyvät puhelahjat, eivätkä ne, jotka tekevät paljon töitä hiljaisuudessa.

Tästä opintokokonaisuudesta on myös hieman kritiikkiä annettavana. Meidät on jaettu kahteen eri ryhmään. Toisella ryhmällä joidenkin kurssien toteutus on paljon helpompi, kuin meillä. Esimerkiksi eräällä intensiivikurssilla meillä oli kymmenen kysymyksen lopputentti, josta suurin osa sai hylätyn tai nelosen (arvosana-asteikko 1-10, 4:llä pääsee just ja just läpi). Kysymykset oli ihan älyttömiä, piti esimerkiksi kirjoittaa opettajan tunneilla mainitsemat kymmenen Etelä-Amerikkalaista yritystä, niiden toimialat ja kotimaat, ja tämä oli kysymyksistä helpoin. Toisella ryhmällä oli samaisesta kurssista lopputyönä sivun essee Youtube -videosta.

Kurssikokonaisuuden kuvauksessa/mainoksessa luki, että opiskelisimme paikallisten opiskelijoiden kanssa joillain kursseilla. Toinen ryhmä opiskeleekin yhdellä kurssilla paikallisten kanssa, mutta meidän ryhmä on keskenään. Ei aavistustakaan, mistä tämä voi johtua? Olisi kiva tutustua paikallisiin, ja helpointa se olisi luentojen yhteydessä. Mutta ei sitten..

Informaatiokatkokset, informaation puute ja ristikkäiset tiedot vaivaavat myös meitä. Ensin Suomessa meille sanotaan yhtä, ja täällä sitten toista. Hyvänä esimerkkinä esimerkiksi kokemamme viisumisotku. Jamkin sivuilla sekä useissa meille lähetetyissä sähköposteissa lukee, ettemme tarvitse viisumia, kunhan matkustamme pois maasta 90 päivän aikana.

Reilun kuukauden täällä oltuamme meille yllättäen ilmoitettiinkin, että opiskelijaviisumi on kaikille pakollinen. Rupesimme tätä ihmettelemään ja kyselemään tietenkin, että mikä juttu tämä on. Meille vastailtiin tosi nihkeästi eikä asiasta selkeästi ollut kyseisellä tasolla juurikaan informaatiota, koska kysymyksiin ei vaan osattu vastata. No, viime viikolla sitten eräs international officen nainen kertoi, ettei mitään viisumia tarvita, kunhan vaan muistamme poistua maasta. Luotan nyt sitten tähän, ja en tiedä ketään, joka viisumin olisi hommannut.

Yleisesti ihmiset ovat varanneet lentoja reilusti etuajassa saadakseen ne hyvällä hinnalla. Siksi vähän ärsyttää, kun kahta viikkoa ennen ilmoitetaan jostain pakollisesta aktiviteetista, johon osallistumatta jättäminen merkitsee yhden opintopisteen menettämistä. Se ei ole paljon, mutta joillain se on siitä yhdestäkin kiinni. Onneksi itselleni ei ole vielä käynyt näin..

Jännityksellä nyt odotan, käykö itselleni samalla tavalla, sillä minulla on lento Ecuadoriin 8.5. Kun kysyin opinto-ohjelman vetäjältä jo viime vuoden puolella, että milloin minun on mahdollista lähteä Buenosista, lopputenttien jälkeen oli vastaus. Tentit meillä loppuu kolmen viikon sisään, mutta viime viikolla sain sähköpostin, jossa kerrottiin 9.5. pidettävän closing ceremonyn olevan pakollinen. Jahas, ei sitten tätä voitu aikaisemmin kertoa. Samassa sähköpostissa sanottiin, että meillä on pakollinen palautetilaisuus ohjelman vetäjän kanssa aikavälillä 5.-10.5. Saa nähdä, pääsenkö sinnekään osallistumaan.

Sitten reissuaiheisiin. Maaliskuun isoin juttu oli reissu Iguassun putouksille, jonka oli järjestänyt opiskelijajärjestö Argentina for All. Odotettuamme perjantaina 21.3. yliopistolla busseja hyytävässä tuulessa lähes pari tuntia, pääsimme vihdoin matkaan noin klo 16:30. Luvassa oli siis noin 17 tunnin bussimatka kohti putouksia, jotka sijaitsevat Paraguayn, Brasilian ja Argentiinan rajalla. Ensimmäiset pari tuntia menivät mukavasti musiikkia kuunnellessa, kavereiden kanssa höpötellessä ja intoillessa.

Pysähdyimme "illalliselle" paikalliselle huoltoasemalle, ja söimme leipää pahimpaan nälkäämme. Valikoima huoltoasemalla keskellä-ei-mitään ei ole päätä huimaava. Onneksi oli omia eväitä mukana, ja kun maha oli täynnä, niin nukahdin autuaana semi-cama tuolilleni. Täällä bussit on onneksi mukavampia kuin Matkahuollon vastaavat Suomessa. Kaksikerroksisissa busseissa on leveät ja pehmeät penkit, jotka saa kallistettua mukavasti taakse.

Vaikka meidän kämppään kuuluu kaikki äänet kadulta, nukun tosi sikeästi. Mutta vaikka olenkin tottunut suurkaupungin meteliin, en ole tottunut suomalaisten äijien humalaiseen mölyämiseen, ja niinpä heräilin kauneusuniltani vähän väliä. Miksi pitikin valita paikka bussin takaosasta!

Heräilin välillä myös bussin pysähtyessä. Maantiepoliisit pitivät tiheitä ratsioita, ja pysäyttivät bussimme lähes muutaman tunnin välein. Yleensä he tarkistivat bussin matkatavaraosaston, mutta kävivätpä ainakin kerran bussissa sisällä taskulampulla tutkailemassa. Mitä lie etsivät.

PS. jos koskaan lähdet yhtä pitkälle bussimatkalle, niskatyyny on ehdoton!

Sain kuitenkin lähes yhdeksän tuntia unta, ja aamulla heräsin "tosi virkeänä", kun pysähdyimme huoltoasemalle pesemään hampaita ja aamupalalle (leipää). Huristelimme vielä viitisen tuntia kunnes saavuimme hostellillemme joskus 13 maissa lauantaina päivällä. Koska olimme pysähdyksien takia aikataulusta jäljessä, heitimme vain nopeasti tavarat huoneisiimme ja palasimme bussiin.

Odotimme noin tunnin Brasilian rajalla kunnes pääsimme maahan. Kävimme syömässä valtavan suuressa buffet -ravintolassa, johon olisi mahtunut varmaan lähemmäs tuhat ihmistä. Tarjolla oli kaikkea mitä kuvitella saattaa! Kanaa, lihaa, makkaraa, possua, riisiä, perunoita, muhennosta, pastaa, sushia, ja jotain epämääräisen näköisiä mössöjä. Salaattipöytä oli täynnä vaikkamitä, mutta kaikkien katseet kääntyivät kohti jälkiruokapöytää! Kakkuja oli varmaan kymmenen erilaista, joiden lisäksi oli tietenkin jäätelöä. Uhhuh.

Kierimme takaisin bussiin ja lähdimme ihastelemaan Brasilian puolisia putouksia. VOU. Ne oli muuten hienot!! En ole koskaan nähnyt noin suuria ja hienoja putkouksia. Kävelimme pari tuntia ympäriinsä ihmettelemässä ja räpsimässä kuvia. Rohkeimmat uskalsivat kipittää kävelysiltaa pitkin putousten päälle, josta he tulivat läpimärkinä takaisin. Tuuli puhalsi putouksista nousevaa vesihöyryä joka paikkaan, eikä vierestä katselleetkaan välttyneet märiltä tuulen puuskilta.

Ilmasto Iguassulla oli trooppinen, sillä lämpötila-asteita oli varmasti lähemmäs 30, ja putouksista noussut vesihöyry piti ilmankosteuden korkeana.

Putouksista lähtevä humina ja jyminä kuuluu todella kauas, joten putousten vieressä seistessä meteli on korvia huumaava. Vettä putoaa reunalta alas niin järjetön määrä, ettei sitä voi käsittääkään, ennen kuin näkee ne omin silmin! Putousten voiman oikein tuntee, kun niiden vieressä tai yläpuolella seisoo.

Haahuilun jälkeen palasimme hostellille. Suurin osa ihmisistä kävi kaupasta ostamassa menovettä illan bileisiin, mutta meidän huoneen tytöt kävivät vain kiltisti suihkussa ja syömässä, jonka jälkeen nukahdimme kaikki lopen uupuneina. Onneksi oli muuten taas korvatulpat mukana, koska muu porukka riehaantui juhlimaan melko äänekkäästi yön tunteina. :D

Aamulla heräsimme ajoissa ja menimme aamupalalle (leipää) klo 07 maissa. Olimme tietenkin ajoissa, kuten kunnon suomalaisten kuuluukin, mutta lopulta vaan jouduimme odottamaan matti-todella-myöhäisiä, sillä viimeiset saapuivat yökerhosta samaan aikaan kuin me heräsimme. Oli ollut kuulemma tapahtumarikas yö!

Kun koko porukka oli viimein saatu paimennettua takaisin bussiin, lähdimme seikkailemaan Argentiinan puolelle putouksia. Olimme kuulleet huhua, että sieltä katsottuna ne olisivat vielä upeammat, mutta Brassien puolella päivittelimme, miten ne muka voisivat olla sitäkin hienommat. Kohta se nähtäisiin.

Alueelle saavuttuamme kävelimme viidakkopolkua pitkin. Polulla pidin katseeni visusti edessä kävelevän niskassa, jotta en vahingossakaan näkisi yhtään hämähäkkiä tai käärmettä. Ei onneksi näkynyt yhtäkään, mutta en sitten nähnyt kyllä paljon muutakaan. Onneksi sen jälkeen pääsimme hyppäämään possujunamaiseen turistijunaan, joka kuljetti meidät lähemmäs putouksia.

Ensimmäisen silmäyksen putouksista näimme "Devil's throat" nimisessä paikassa. Kävelimme varmaan kilometrin matkan joen päällä kulkevaa siltaa pitkin kohti isointa putousta. Putouksen reunalle oli rakennettu näköalatasanne, josta näki putoukset ylhäältä päin. Tuntui, että olemme tyhjän päällä, ja oli hurjaa katsoa kun vesimassat valuivat reunan yli alas, alas, alas kohti putousten pohjaa.

Huomasin jossain vaiheessa, etten taida olla ainoa joka haluaa ottaa kuvan putouksista, sillä näköalatasanteella oli laumoittain turisteja (itsehän en ole turisti). Siinä vaiheessa piti unohtaa hyvät käytöstavat, purra hammasta ja reilusti kyynärpäitä käyttäen ängetä parhaille kuvauspaikoille. Sainkin pari aika hyvää otosta!

Näimme putoukset myös hieman kauempaa, jossa vasta käsitti putousten laajuuden. Vettä puski viidakosta joka välistä, ja erillisiä putouksia oli varmaan lähemmäs sata. Vesihöyry ja auringonpaiste loivat kauniita sateenkaaria joka puolelle.

Loppupäivä muilla meni erilaisilla lyhyillä retkillä, mutta itse päätin jäädä päivää paistattelemaan ja apinoita kuvaamaan. Apinakammostani huolimatta zoomailin kamerallani niitä pieniä riiviöitä, mutta kun näin yhdetkään hampaat, niin otin pikaisesti etäisyyttä.

Itse olin koko päivän yli-innokkaana ihastelemassa kaikkea pientäkin, mutta osalla porukkaa taisi alkaa laskuhumala, kun iltapäivän puolelle päästiin. Siellä ne sitten retkottivat pitkin nurmikkoa nukkumassa meille jaetut Argentina for All -paidat päällä, hahahah! Aika hyvää mainosta järjestölle.

Illalla oli luvassa naamiaisbileet hostellilla ja sen jälkeen jatkot jossain bolichessa, mutta me taas kiltteinä tyttöinä kävimme syömässä pihvit ja menimme nukkumaan.

Seuraavana aamuna oli jälleen aikainen herätys, sillä päivän agendassa oli ajella San Ignacion raunioille, syödä siellä lounasta ja lähteä sen jälkeen kotimatkalle. Buenos Airesiin oli tarkoitus saapua noin klo 06 tiistaiaamuna.

Mutta, koska olemme Argentiinassa, mikään ei koskaan mene niin kuin on suunniteltu. Ehdimme ajaa alle tunnin, ennen kuin opettajien mielenosoitus keskeytti matkantekomme. Parikymmentä julkisten koulujen opettajaa oli katkaissut maantien keskeltä poikki, eivätkä he päästäneet ketään kulkemaan mihinkään suuntaan. Siinä me sitten nökötimme bussissamme KUUSI TUNTIA odottamassa, että arvon opettajat päästivät meidän jatkamaan matkaa! On sanomattakin selvää, ettei me mihinkään raunioille tai lounaalle ehditty. Siispä täysillä vaan kohti Buenos Airesia.

"Illalliselle" pysähdyimme kolmeen eri paikkaan. Ensimmäiseltä minikokoiselta Essolta ostimme mitä irti lähti (leipää), jotta emme kuolisi nälkään. Toisella Essolla oli vielä vähemmän valikoimaa, jonka lisäksi sisään sai vain mennä muutama ihminen kerrallaan. Siis kyllä, Essolla keskellä-ei-mitään oli portsari! Totesimme, ettei me tällaista katella ja huristelimme vielä kauemmas keskelle-ei-mitään. Tällä kertaa löytyi "comedor", jossa oli likaiset pöydät, todennäköisesti homeiset limpparit ja epäsiistit omistajat. Siispä comedorin pihalla jaloitteli hetken joukko nälkäisiä opiskelijoita, ja muutama rohkea rautavatsainen söi jotain.

Yön bussissa nukuin todella sikeästi ja heräsin vasta seuraavana aamuna syömään aamupalaa jossain paikallisella huoltoasemalla. Buenos Airesiin saavuimme noin klo 11:30, ja reippaana tyttönä kävin lounaalla ja menin silmät ristissä espanjan tunnille.

Nyt huhtikuun alussa huomaa jo, että syksy on saapunut kaupunkiin. Puiden lehdet kellastuu ja putoilee, aurinko paistaa koko ajan vähemmän, sää on viilentynyt ja syyssateet alkaneet. Tänne tullessa meidän terassille paistoi aurinko melkein viisi tuntia päivässä, nyt ei enää lainkaan. Nykyään kun heräilen kouluun, ei aurinko enää paistakaan verhojen välistä. Päivisin täällä on enää +19 ja +26 asteen välillä, öisin on ollut alimmillaan alle +15 asteen. Olen jopa käyttänyt farkkuja ja huivia jo! Sisukkaalle suomalaiselle ne vielä riittää, mutta herkille latinoille tulee helpommin vilu. Paikalliset onkin jo ottaneet syys- ja jopa talvitakit esille kaapeistaan. Viime viikolla kaupan kassajonossa edessäni seisoi tyttö, jolla oli karvahupullinen toppatakki. Vaikka ulkona oli vain +18 astetta, takki oli ehkä vähän liioiteltua, vai mitä sanotte?

Paikalliset palasivat maaliskuussa lomilta töihinsä ihan toen teolla, ja sen huomaa etenkin julkisessa liikenteessä. Jos joskus valitin, että metro on täynnä, niin nyt se vasta onkin täynnä! Eräänäkin aamuna kouluun mennessä mahduimme vasta neljänteen metroon sisään! Kolme muuta olivat niin tupaten täynnä, etteivät ovet menneet välillä kiinni. Siellä sitä ollaan sitten hyvin tiiviissä tunnelmissa kanssamatkustajien kanssa. Metrotunneleissa on muutenkin kuuma, mutta kun ympärillä hikoilee sata muutakin ihmistä, välillä unohtaa olevansa metrossa eikä saunassa.

Pari viikkoa sitten olimme kämppikseni Carolinen kanssa metrossa matkalla koulusta kotiin. Ehdimme muutaman aseman edetä, kunnes metrojuna hajosi. Tai mikä lie menikään rikki, mutta eteenpäin ei enää päästy. Niinpä kaikkien parin sadan matkustajan piti nousta asemalaiturille odottamaan seuraavaa metroa. Mutta silloinkin jokainen niistä seuraavista oli niin täynnä, ettei ollut toivoakaan päästä sisään. Neljännen metron avatessa ovensa huomasin tilaisuuteni tulleen ja puristauduin ovista sisään ihmisten väliin enkä liikkunut enää mihinkään. En olisi kyllä pystynytkään. Caroline ei enää mahtunut kyytiin vaan joutui jäämään odottamaan seuraavaa.

Muutenkin jo ärsytti, mutta loppumatka vielä oikein kruunasi onnistuneen kotimatkan. Takanani seisoi erittäin lihava mies, jonka röllykkämaha painautui selkääni vasten, hän puhisi korvaani, ja naamani oli käytännössä hänen kainalossaan, koska hän piti kiinni kahvasta pääni yläpuolella. Ai että, kun oli mukavaa! Kun vihdoin pääsin pakenemaan ahdistavasta tilanteesta, huomasin, että paitani selkämys oli aivan hiessä. Sen lihavan miehen mahahiessä.

Caroline mahtui vasta neljänteen metroon minun lähdettyäni.

Viime perjantaina juhlittiin Anniinan synttäreitä meidän vakkaripaikassa Rosebarissa! Ja sunnuntaina käytiin tyttöporukalla Sugar barissa syömässä ja katsomassa argentiinan isointa futisottelua; El Superclásicoa! En kyllä osannut odottaa niin rauhallista meininkiä, mikä Sugarin kisakatsomossa vallitsi, mutta ehkä monet puolueettomat vaihto-oppilaat ja verrattain tylsä peli vaikuttivat asiaan. Huippuviikonloppu oli kuitenkin!

Lopputenttien jälkeen minulla on kaksi viikkoa aikaa reissata ja fiilistellä tätä huikeeta paikkaa, ennen kuin lähden elämäni huikeimmalle lomalle Galapagosille ja Ecuadoriin. Oonkin tässä suunnitellut ostavani lentoliput Chileen, josta menen bussilla Mendozaan pariksi päiväksi ihastelemaan viinitiloja ja Aconcaguaa. Pari päivää tulee vietettyä tietenkin myös Santiagossa. Lisäks pitäis vielä käydä Uruguayssa tekemässä vähintään päiväreissu Coloniaan.

Enää viisi viikkoa Buenos Airesissa jäljellä. Kyllä itku tulee viimeistään lentokoneessa, kun pitää täältä läheä. Tästä paikasta on tullut mun koti, ja olen rakastunut tähän kaupunkiin ja sen yllätyksellisyyteen. Koskaan ei tiedä mitä seuraavan nurkan takana odottaa, täällä törmää joka päivä uusiin jännittäviin asioihin, paikkoihin ja ihmisiin, ja tekeminen ei ikinä lopu kesken. Tämä paikka ei koskaan nuku, koko ajan jotain jännittävää tapahtuu jossakin.

Tuntuu, että olen herännyt ihan uudestaan henkiin täällä. Olin taas niin hukassa ennen tänne tuloa, ja ensimmäisen täällä vietetyn kuukauden elin kuin sumussa. Mutta nyt olo on energinen, herään joka päivä innokkaana katsomaan, mitä tuleva päivä tuo tullessaan ja joka päivä hymyilyttää niin, että vastaantulijat luulevat minua vähän pöpiksi. Olen niin onnellinen täällä.

Buenos Aires, minä rakastan sinua.