Ensimmäinen kunnon seikkailu alkakoon!! Suuntana siis Kakadu National Park. Ja ihan itse ajoimme pienellä punaisella juuri meille sopivalla tyttöautolla. Vähänhän tuo vääränpuoleinen liikenne jännitti, samoin automaatilla ajaminen kun ei meistä kumpikaan sellaista ollut koskaan kokeillut. Helppoa se kyllä oli, ja todettiinkin nopeasti että ihan hyvä ettei tarvitse liikenteen lisäksi ihmetellä kuinka niitä vaihteita vaihdetaan vasemmalla, eli toimimattomalla kädellä. Vaikka on joku mulle kyllä joskus tainnut sanoa että olen molempikätinen. Että kai nuo vaihteetkin olisivat luonnistuneet. :D

Aamulla haimme siis ihanan pikku vuokra-automme ja selvisimme moiteetta ensimmäisistä haasteistamme, parkkitalosta ja liikenneympyrästä. Ensimmäisenä kauppaan hakemaan ruokaa mitä ei tarvitse säilyttää kylmässä tai valmistaa millään tavalla. Olimme kyllä hostellissa molemmat yöt, mutta ruuanlaittomahdollisuuksia ei ollut. Alkuperäinen suunnittelmamme vuokrata teltta ja muut välineet ei ikävä kyllä onnistunut.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Window on the Wetlands. Ihan hienot maisemat sieltäkin oli, mutta kokemus jäi ikävä kyllä melko latteaksi, kun tähän vuodenaikaan Wetlands oli melkolailla kuiva.

Nopea pysähdys tulevassa toisen yön hostellissamme Bark Hut Innissä kahvilla ja siitä kohti ensimmäisen yön hostelliamme Jabirussa. Darwinista Jabiruun oli noin kolmen ja puolen tunnin ajomatka, mitä pysähdykset vielä pidensivät. Matkalla pysähdyimme myös Kakadu infossa, missä saimme hyvän välähdyksen siitä että tosiaan olimme Kakadu National Parkissa. Kaikki puut olivat täynnä upeita valkoisia kakaduja. Sen jälkeen pikaisesti heitettiin tavarat Kakadu Lodge&Caravan Parkiin ja suuntasimme autonnokan kohti reissun kohokohtaa, Ubirria ja auringonlaskua. Siellä näimme reissun ensimmäiset kalliomallaukset ja opimme Ubirrin pyhyydestä. Oli aivan mieletöntä istua tuon kallion laella kiipeämisen jälkeen ja antaa silmien levätä edessä aukeavassa upeassa maisemassa. Siellä istuessa tunsi rauhan ja tajusi oman pienuutensa. Toisia ihmisiä pelottaa ajatus siitä kuinka suuri maailma ja avaruus ympärillä on. Itseeni lankeaa levollisuus siitä että olen vain pienen pieni hiukkanen maailmankaikkeudessa, yhtä kaiken kanssa. Tulihan siellä hieman herkistyttyäkin, muutama kyynel valutettua, kun katseli sitä uskomatonta kauneutta auringon laskiessa.

Ubirrilta takaisinpäin ajaessamme saimme niskaamme järkttämän rankkasateen ja myrskyn. Ja minä tietysti ajoin. Rakkaan automme pitkät valot olivat kuin lyhyet ja joka puolella oli pilkkopimeää. Eteensä ei nähnyt juuri ollenkaan muutenkaan, ja vielä pahin näkemäni sade päälle. Semmoinen vajaa 40km niissä olosuhteissa, mutta hengissä selvittiin vaikka tietkin olivat täysin veden vallassa osan matkaa. Tämä pätkä taisi olla meikäläisen autokoulun kolmosvaihe. :D

Kakadu National Parkissa ei saa juoda alkoholia muutakuin hotelleissa ja sielläkin erityisellä alkoholiluvalla. Saimme siis sellaiset pienet lappuset hotellin respassa joilla saatoimme todistaa että ihan luvan kanssa saadaan nauttia olutta. Tämä oli tietysti niin hassua että pakkohan sitä oli käydä hostellin baarissa nauttimassa illan päätteeksi yksi olut ihan vain että pääsi tiskillä näyttämään lupaansa.

Uusi aamu koitti ja seuraava haaste. Auton tankkaus. Niin että mitäs bensaa tälle pitikään syöttää? Täällä olis neljä eri vaihtoehtoa, mikä ihme on 91? Onneksi tytöt neuvokkaasti kaivoivat auton paperit hanskalokerosta, totesivat että juurikin se 91, ja vielä vähätuoksuisena versiona, sillä bensanhaistelu aboriginaalien keskuudessa oli siellä ongelma.

Päivän ensimmäinen kohteemme oli Warradjan Aboriginal Cultural Centre. Aivan mieletön paikka missä kerrottiin aboriginaalien historiaa, tapoja yms. Esillä oli vanhoja työkaluja, valokuvia, koreja ja kaikkea mahdollista. Opin sen että kun heidän heimostaan kuolee joku, hänen nimeään ei saa mainita useaan vuoteen. Tästä syystä useat nimet valokuvien alla oli peitetty ja pyydetty kunnioittamaan heidän tapaansa. Opin myös paikallisen heimon sanat bininj (heidän heimonsa nimi ja alkuperäisasukas) sekä balanda (muut, ei aboriginaalit). Siellä ei ikävä kyllä saanut ottaa valokuvia, heimon toiveesta. Meinasi itku tulla, kun luki lainauksia aboriginaalien sanoista. Hyvin jäi mieleen yksi, jossa sanottiin jotain että "länsimaalaiset eivät ymmärrä meidän tapojamme, he pitävät meitä sivistymättöminä ja välinpitämättöminä, he tulevat meidän maillemme, he eivät ymmärrä, me ymmärrämme heidän tapansa, me emme menisi heidän mailleen".

Seuraavaksi suuntasimme ensimmäiselle kävelyreitille. Paikan nimi oli Anbangbang billabong ja se kiersi pienen vesialueen ympäri. Ikävä kyllä alue oli melkein kuiva, mutta näimme silti paljon erilaisia lintuja. Sinänsä oltiin kyllä kiitollisia että alue oli melko kuiva, sen verran nuo krokotiili varoituskyltit meitä säikyttivät. Toimintasuunnitelma piti tietysti tehdä ennen reitille lähtöä. Juostako kiljuen karkuun krokotiilin nähdessämme vai poistuako hitaasti takaisinpäin. Onneksi tilannetta ei tullut vastaan. Täällä näimme myös upeita mustia kakaduja.

Aivan lyhyen matkan päässä oli jo seuraava ihastelun kohteemme, upea kallioalue Nourlangie, missä näimme valtavasti erilaisia kalliomaalauksia ja opimme kallioiden suojissa yöpymisestä ja metsästyksestä. Sielläkin kiipesimme korkean kallion laelle katselemaan upeita maisemia. Pikaisesti pysähdyimme myös Bowali Visitor Centressä, missä onneksi sai ottaa kuvia, ja sainkin sieltä muistoksi kuvia esineistä ja tarinoista kaukaa menneisyydestä.

Viimeinen pysähdyspaikkamme oli Mamukala. Lintujen tarkkailualue mistä sain aivan mahtavia kuvia. Hanhia, pelikaaneja ja monia monia muita joista ei ollut aavistustakaan kun en noita lintuja oikein tunnista. Sain myös kuvia wallabeista, jotka tulivat aivat lähelle meistä tippaakaan välittämättä. Molemmilla niistä oli vauvat pussissaan, ja naureskelimmekin että mammat on selvästi lähteneet iltapäiväkävelylle.

Kokemusrikkaan päivän jälkeen ajoimme vielä viimeiseen yöpymispaikkaamme. Olin niin puhki että kaaduin melkolailla suoraan sänkyyn. Nukkumisesta ei kyllä meinannut tulla mitään koska ilmastointilaite oli tosi fiksusti suoraan sängyn päädyssä. Toisin sanoen joko olit pää muutaman sentin päässä siitä, tai varpaat melkein siinä kiinni. Ei ollut kovin miellyttävä kokemus. Aamulla oli aikainen herätys, sillä ajomatkaa oli jäljellä vielä muutama tunti ja meidän piti palauttaa automme 09.30. Huonosti nukutusta yöstä huolimatta oli hieno kokemus katsella auringonnousua camping-alueen pikkuhiljaa heräillessä eloon.

Matkaa kertyi kahden päivän aikana kaikenkaikkiaan 768km, mikä kyllä meni melko nopeasti kun sai ajella 130km/h leveitä teitä näkemättä juuri ketään muuta autoilijaa. Roadtrippimme oli aivan mahtava kokemus, ja kipinä jäi kytemään josko jossain vaiheessa matkaa tekisimme toisenkin. Haikealta tuntui luovuttaa pieni punaisemme. Suomesta lähtiessämme olimme täysin varmoja siitä ettemme taatusti kumpikaan uskalla ajaa täällä. Tämän reissun jälkeen sitä vaan miettii että miten ihmeessä sitä aina jaksaa kuluttaa energiaansa kaikenmaailman pelkoihin. Mitään ihmeellistä ei täällä ajamisessa ollut ja ihan turha sitä oli jännittää. Kerta kerralta, pelko pelolta, ote alkaa olla rennompi.