DISCLAIMER:

En aio seuraavassa kertoa pelkästään merestä, hiekkarannoista, auringosta, söpöistä drinkeistä ja siitä, kuinka ihanaa elämä palmupuiden varjossa onkaan, joten mielensäpahoittajien, kukkahattutätien ja muiden moralisoijien kannattanee jättää tämä päivitys lukematta, tai ainakin ne "itsepähän läksit" ja "olisit tehnyt sitä" tai "olisit mennyt sinne"-kommentit tekemättä. Tiedän (nyt), että toisin toimimalla kokemus olisi varmasti ollut positiivisempi, mutta koska aikakonetta ei liene vieläkään keksitty, eikä muiden kokemuksista kirjoittamisessa olisi juurikaan järkeä, joudun kirjoittamaan näistä omistani. Eivätkä ne kaikki ole pelkästään positiivisia.

No niin, nyt olisi sitten viimeistään aika päättää aiotko jatkaa lukemista.

Aloitetaan. Sanovat, että "hyvin suunniteltu on puoliksi tehty". Pätee loistavasti moneen asiaan, ja kohtuullisen osuvasti myös reissaamiseen. Mutta koska tämän reissun oikeastaan ainoa suunnitelma oli, ettei suunnitelmia ole, olin kyllä henkisesti varautunut ajoittaisiin pettymyksiin, takapakkeihin ja siihen, ettei kaikki aina mene niin kuin leffoissa. Vaikka varsinaisia kiveen hakattuja etukäteissuunnitelmia ei siis ollut (tarkoituskaan edes tehdä), olisi hieman huolellisemmalla pohjatöiden tekemisellä varmasti onnistunut välttämään pahimmat sudenkuopat. Mutta toisaalta, jos olisin halunnut riskittömän avaimet käteen -ratkaisun, olisin todennäköisesti varannut Aurinkomatkoilta viikon Kanarialle tai Mallorcalle…

Olin kuullut Kutasta jo etukäteen kaikenlaista, eikä kaikki todellakaan ollut pelkästään positiivista. Itse asiassa oikeastaan kaikki täällä aikaisemmin käyneet joiden kanssa asia tuli puheeksi, sanoivat, että älkää nyt helvetissä jääkö Kuta Beachille, sillä se on sama ausseille kuin Tallinna suomalaisille kaljaturisteille. No, tuohon viittavia ilmiöitä en katukuvasta kyllä pystynyt havaitsemaan, mutta kaikkea muuta vähemmän miellyttävää kylläkin.

Ensimmäinen kusetus tapahtui jo heti lentokentällä. Etukäteen oli kyllä tiedossa, että Balilla on oikeastaan vain yksi "luotettava" taksifirma, Blue Bird, jonka autoon voisi ostaa kiinteähintaisen voucherin jo kentältä, joten kuski ei pääsisi sooloilemaan. Taksikojun seinällä olleesta hinnastosta dekryptasimme, että matka tulisi maksamaan joko 55.000 tai 60.000 rupiaa, riippuen siitä laskettaisiinko Suomesta etukäteen varatun hotellimme sijaitsevan "Kuta I"- vai Kuta II"-vyöhykkeellä. No, todella "yllättävästi" kojun virkailija ja itse taksikuski tulkitsivat taulukkoa hieman meitä liberaalimmin, ja valitsivat taulukosta sen seuraavan hintakategorian, eli 80.000 rupiaa. Tähdennettäköön, että kysymys oli siis suomalaisesta näkövinkkelistä lähes mitättömästä vain noin 1,50 € erotuksesta, mutta kuitenkin prosentuaalisesti melko suuresta erosta. Mutta pelin henki kävi selväksi siis jo heti lähtöruudussa. Eikä sitä voucheriakaan jostain syystä kuulemma ollut saatavilla, vaan matka tulisikin maksaa suoraan kuljettajalle.

Tässä vaiheessa takana olleet Suomesta lähdön jälkeiset viitisenkymmentä matkatuntia painoivat kuitenkin niskassa enemmän kuin tuo reilun euron lisäkulu, joten periaatteitteni vastaisesti pidin mölyt mahassani, ja keskityin vain pelkäämään kykeneekö kuskimme pelastamaan meidät pilkkopimeillä ja kapeilla kaduilla vielä siitä seuraavastakin läheltä piti -tilanteesta, sillä siinä määrin monta ihmepelastumista matkan varrelle mahtui. Kaverini totesikin takapenkiltä, että mikäli mielimme pysytellä hengissä ainakin matkan seuraavaan kohteeseen, meidän lienee viisainta suosiolla haudata haaveet omien skootterien tai auton vuokraamisesta. Ja koska ohitin James Deanin, Jimi Hendrixin, Janis Joplinin, Kurt Kobainin ja yhtenä viimeisimmistä Amy Winehousenkin kuuluisaksi tekemän "27 Clubin" ikälukemat jo ajat sitten, eikä minusta siten enää olisi tuon kerhon jäseneksi, ajattelin, että ehkä minulla on tässä maailmassa vielä sentään jotain kokematta, joten yhdyin hänen mielipiteeseensä sataprosenttisesti.

Loputtomalta tuntuneen, toinen toistaan kapeampia katuja ja lukemattomia risteyksiä sisältäneen matkan päätteeksi taksimme kaarsi vihdoin hotellimme pihaan. Tämä, jo heti ensisilmäykseltä varsin siisti "Harper" olisi kotimme seuraavat kaksi yötä, ja osoittautui vielä tuloaulaa pidemmälle ulottuneessa lähemmässäkin tarkastelussa varsin oivaksi valinnaksi, niin siisteytensä, sijaintinsa, kuin hintansakin puolesta. Tätä paria ensimmäistä päivää enempää emme olleet halunneet matkaamme etukäteen suunnitellakaan, vaan noina seuraavina kahtena päivänä oli tarkoitus yrittää tutustua alueeseen, ja etsiä samalla mielihalujamme ja budjettiamme vastaava seuraava yöpaikka.

Liekö silkkaa matka(ilu)väsymystä, kolme vuotta kestäneen käytännössä lähes lomattoman kauden ja sen aiheuttaman vihdoin lauenneen stressin tekosia, vai vain jälleen tähän kuumaan ja kosteaan ilmastoon totuttautumista, mutta nuo ekat pari päivää menivät kyllä sellaisessa sumussa, että siinä vaiheessa kun totesimme ajan uuden hotellin valinnalle uhkaavasti käyvän vähiin, sorruimme kiireessä valitettavasti jonkin asteiseen paniikkiratkaisuun, josta sitten kärsimmekin kaksi seuraavaa yötä. Tämä jatkuva hotellin vaihtaminen aina muutaman päivän välein voi kuulostaa vähän heikkopäisen puuhilta - ja sitähän se periaatteessa onkin, mutta tällä kertaa meillä tavallaan kävi kyllä onni onnettomuudessa.

Olimme päättäneet etsiä uuden hotellin vain Kutan katuja käppäillen ja hotelleja "window shoppaillen", ja aina mielenkiintoisen näköisen kohteen kohdalle osuessa sisälle hintaa tiedustelemaan piipahtaen. Todettuamme jo jokusen paikan joko tavoitebudjettiimme nähden liian pitkästi hinnoitelluksi, täyteen varatuksi, tai muuten vain sopimattomaksi, päädyimme kysymään hintaa eräästä muodollisesti pätevästä kohteesta, Hotelli Lusasta.

Ylipäätään vakanssia, ja ilmastoidun kahden hengen huoneen hintaa lisävuoteella tiedustellessani, sain vastaukseksi 350.000 rupiaa/yö. Kysyin, ja varmistin asian ainakin kahdesti tai kolmesti. Tämän jälkeen pyysin saada nähdä itse huoneen, joka vaikuttikin ihan siistiltä, vaikkakin perin vaatimattomalta, varsinkin Harperiin verrattuna. Mutta koska sijainti oli huomattavasti lähempänä rantaa ja kaverini oli tarkoitus vielä surffata, eikä hinta päätä huimannut, päätimme tehdä varauksen lopuiksi Balilla vietettäväksi aiotuksi neljäksi yöksi. Respa veloitti heti yhden yön "varausmaksuksi", vaikka olimme tulossa majoittumaan siis vasta seuraavana päivänä. Kun maksun aika sitten koitti, ei hinta enää ollutkaan tuo luvattu 350.000 rupiaa, vaan "triple roomin" 415.000 rupiaa. Muistutin, että alunperin oli sovittu "double roomista" lisävuoteella hintaan 350.000 rupiaa. - Not possible, kuului vastaus.

Pikaneuvottelu matkakumppanien kanssa, mutta koska totesimme tuon noin euron lisäkustannuksen per nuppi/yö jälleen suht' merkityksettömäksi, päätimme silti tehdä varauksen, vaikka tämä(kin) episodi jätti jälleen hieman ikävän tunteen tuonne takapuolen seutuville. Tätä menoa jännittää kuinka löysäksi pylly vielä matkan loppuun mennessä ehtii…

Koska jokainen päivä on toistaiseksi muistuttanut enemmän tai vähemmän toistaan, en ole tästä kronologisesta järjestyksestä aivan varma, mutta joka tapauksessa jossain vaiheessa jonain päivänä kävelimme hotelliltamme Kutalta etelään lentokentän suuntaan, tarkoituksena etsiä pari matkaoppaassa mainittua isoa ostaria. Nämä löytyivätkin, ja muutama ostoskin tarttui matkaan. Jos/kun Oakleyn flip-flopit maksavat hieman alle 20 €, niin olisihan se rikollista jättää ne kauppaan. Eikö…? Lisäksi päätin testata miehisyyteni rajoja, ja päädyin ostamaan myös sarongin, paikallisia perinteitä noudattaen. Skottilainen kiltti on kiehtonut minua jo pitkään, mutta koska ajatus seisomisesta helsinkiläisessä ruuhkabussissa hame päällä ei toistaiseksi ole tuntunut "omalta", päätin ottaa aiheeseen pehmeän laskun ympäristössä, jossa on vain ihmisiä joita tulen tuskin koskaan enää näkemään uudelleen. Testattuakin tuo jo tuli, ja onhan se kieltämättä mukava tunne kun trooppinen tuulenvire hivelee sukukalleuksia ilman, että joutuu hakeutumaan vain naturisteille tarkoitetulle rantakaistaleelle…

Kaupoissa, ja varsinkin markkinoilla/toreilla tinkiminen on kyllä varsin tuttua jo aikaisemmilta Aasian reissuilta, mutta silti tunsin tulleeni parikin kertaa jotenkin yllätetyksi housut kintuissa. Opin, että varsinkin markkinoilla hinnoista lähtee tinkimällä VÄHINTÄÄN 2/3 pois, todennäköisesti jopa enemmänkin, jos vain hermot kestää ja aikaa riittää. Useampaankin otteeseen sain tingittyä 150.000 rupian lähtöhintaisen tuotteen 50.000 rupiaan, ja kerran myyjä jopa aivan oma-aloitteisesti tinki 450.000 rupian lähtöhintaiset shortsit 150.000 rupiaan, ilman, että minun tarvitsi itse tarjouksen tarjousta, vaan vain "uhata" lähtemisellä. En tosin silti päätynyt ostamaan niitä shortseja, koska rinkkani on nyt jo muutenkin repeämässä liitoksistaan…

Ostoskierroksen päätteeksi päätimme ottaa käsipystyn takaisin hotellille. En enää tarkkaan muista mikä kusetus tähän(kin) matkaan liittyi, mutta joka tapauksessa se maksoi paljon enemmän kuin alunperin piti. Lisättäköön näihin taksihuijauksiin vielä sekin, kun pyysimme Harperin respaa soittamaan meille taksin seuraavaan Lusa-hotelliimme. Perillä mittari näytti 16.000 rupiaa, mutta koska taksi oli "etukäteen tilattu", eikä siis käsipysty kadunvarresta, oli minimiveloitus kuskin mukaan 30.000 rupiaa, eikä suinkaan mittarin osoittama 16.000. Mutta minkäs teet, eli ei muuta kuin kättä syvemmälle taskuun. Ynnätään myös se kerta, kun tänään siirryimme Hotel Lusasta tähän nykyiseen Villa Bunga Hotel & Spa:han (liekö itse Berlusconi käyttänyt samaa hotellia järjestäessään irstailubileitään täällä Balin auringon alla?).

Kysyin ennen Lusasta lähtöämme hotellin kolmelta eri työntekijältä heidän arviotaan tulevan taksisiirtymän hinnasta Kutalta tänne Semiyakiin, ja sain vaihtelevia arvioita 25.000 ja 30.000 rupian väliltä, koska "matka on hyvin lyhyt". Perillä mittari näytti kuitenkin lähes 50.000 rupiaa, joten joko hotellihenkilökunnan etukäteisarviot pettivät pahasti, tai sitten tulimme "näköalareittiä". Vanhakin koira oppii uusia temppuja, ja olenkin jo havaitsevinani tässä jonkin asteista kaavaa. Kyse onkin sen euron tai kahden sijaan enemmänkin periaatteesta. Koskahan sitä oppisi puristamaan nuo pakarat yhteen…?

Roppakaupalla sinänsä mehukkaita yksityiskohtia jäi varmasti kertomatta - niitä positiivisempiakin, joten ei tämä suinkaan ole silkkaa kärsimysnäytelmää ollut. Päinvastoin. Jokaisesta (kurjemmastakin) hetkestä olen pyrkinyt etsimään sen kultareunuksen, suhtautumaan tilanteisiin itselleni ominaisen sarkastisen huumorin keinoin, ja nauttimaan kuin viimeistä päivää tästä kosteanlämpimästä ilmanalasta ja auringosta, vaikka se ei - ehkä jopa onneksi - koko aikaa olekaan porottanut. Tässä vaiheessa lienee maininnan arvoista, että olemme olleet täällä siis nyt jo neljä päivää ilman, että olen koskenutkaan aurinkovoidepurkkiin, enkä silti ole palanut! o/

Koska sadekausi on edelleen päällä, vaikka se loppuaan jo lähenteleekin, täällä on satanut päivittäin enemmän tai vähemmän. Yleensä kuitenkin enemmän. Mutta koska vaatetus ja kantamukset ovat olleet suht' kevyitä, ja ilma silti erittäin lämmin, eivät "pienet sadekuurot" ole mielialaamme sen kummemmin laskeneet, päinvastoin, lähinnä vain virkistäneet!

Jos, tai kun, jossain vaiheessa hoksaan jotain oleellista mitä olen unohtanut tässä käydä läpi, pläjäytän uuden päivityksen retrospektiivisti, mutta nyt taidan lyödä läppärin luukun tältä erää kiinni, ja keskittyä tuohon pöydän nurkalla nököttävään Bintangiin… Over and out, peace!