Tiistai 25.8, Keskiviikko 26.8, Torstai 27.8, Perjantai 28.8 , Lauantai 29.8

Tervetuloa takaisin sivistykseen! Olihan uskomattoman hieno reissu. Nyt on ensimmäistä kertaa käytetty kuvien käsittelyohjelmaa, tunnustan sen suoraan, sillä jäisin kiinni kuitenkin Ei minun kameralla ja taidoilla vielä National Geographicin viidakkokuvaajaksi pääsisi. Kymmenien metrien korkeuksissa olevat villieläimet eivät ihan aina osuneet siihen linssin keskelle.Valoa oli joskus liikaa ja joskus liian vähän, joten toivottavasti jotain käsitystä saatte kuvista... ja vaatimattomuus kaunistaa. valokuvaukseen vaan addiktoituu ja täydellistä kuvaa odotellessa jatkan harjoituksia. Tarkoituksella on kärmekset ja muut liskot laitettu eri kansioon, jotta niitä ei tarvitse katsella jos ei halua.

Aloitakaamme siis alusta jälleen kerran. Tiistaiaamuna varhain matkasimme vanhalla Toyota Jeepillä kohti lentokenttää, niskat puolinelssonilla, sillä korkeutta autossa ei ollut juuri nimeksikään. Emme vielä siinä vaiheessa arvanneet, että juuri niskat ja perskannikat tulisivat olemaan kaikkein kovimmilla koetuksilla viidakkoseikkailussamme. Pääsimme perille ainoastaan havaitaksemme, että lentomme olisi ainakin noin tunnin myöhässä, ja sitten vielä hetken ja vielä hetken. Matkaamme hostellista oli tarttunut aussiveljekset, jotka seurasivat jälkiämme matkatoimistoon ja päätyivät varaamaan saman viidakko- ja saarikierroksen kuin mekin. Neljästään siis pidimme fiilistä yllä lentoa odotellessa. Eikä yhtään helpottanut, että tulevan lentoyhtiämme nimi oli Tame Fly, eli vapaasti käännettynä Tami flu. Pääsimme pikaiselle 20 minuutin lentopyrähdyksellemme reilut 1,5 tuntia myöhässä, mutta kiitoradan päässä kapteeni huomasi jotain puuttuvan (ehkä muutaman matkustajan tai konevian tai jotain), mutta palasimme takaisin alkupisteeseen, traktorin vetämänä. Mukavaa tietysti oli, että henkiläkunta oli jo jakanut meille trip-mehut ja minivoikkarit, joten jaksoimme odotella taas hiukan lisää.

Lento sujui kommelluksitta ja laskeuduimme Lago Argion kentälle varttia myöhemmin. Meitä odotteli bussi ja kaikki muut matkustajat, jotka olivat saapuneet kaupunkiin noin viisi tuntia aikaisemmin, bussilla. Ei tarvinnut hirveästi heidän kanssaan siis jutella. Matkustimme kohti "Siltaa" kaksi ja puoli tuntia viidakkoteitä. Kuski taisi olla jotain sukua Felippe Massalle, (ilman mutteria) sen verran vauhdikkaasti matka sujui. Parempi oli kuitenki keskittyä lukemaan kirjaan kun katselemaan rotkonreunoja. Silta oli tärkeä tarkastuspiste matkalla Cujabeno joelle. Passit olivat ehdottoman tärkeät paikallispoliiseille, sillä pahamaineisen Colombian rajalle ei ollut kuin muutamia kymmeniä kilometrejä ja huumeita virtaa myös viidakkojokia pitkin eteenpäin.

Seuraavat neljä päivää vene olisi ainut kulkuneuvomme. Vähän kun olisi Venetsiaan tullut, mutta ei sinne päinkään. Lähdimme siis muutaman tunnin venematkalle kohti Lodgeamme, joka tulisi olemaan kotimme seuraavat kolme yötä. Ensimmäiseen tuntiin oppaamme Juan kiikaroi meille nukkuvan amazonian puuboan, pienen anakondan, capucccinoapinat, jotka hyppivät puista toiseen ja kunigaskalastajat, joita oli mahdoton saada talennettua kameralla. Perille saavuttuamme sijoittauduimme huoneisiin ja valmistauduimme katsomaan auringonlskua laguunin yllä. Ensimmäinen on ehkä paras, oli totta tässäkin tapauksessa. Sykähdyttävän auringonlaskun jälkeen livuimme pimeän tullen etsimään kaimaaneja, jotka isompien krokotiiliveljiensä tavoin tykkäävät saalistaa pimeässä. Eikä aikaakaan kun leuat louskuivat lihapalan ympärillä ja silmät kiiluen niin meillä kuin kaimaaneillakin ja saimme muutaman mahtivalokuvan. Amazonin kaimaanit olivat ehkä noin kahden metrin pituisia ja eivät juurikaan syö muita ihmisiä kuin ehkä vahingossa pikkulapsia!!! Samoin kuin anakondat, ehkä vahingossa.

Ruokaa lodgella oli tarjolla kolme kertaa päivässä, eli riittävästi. Bambutorvi kutsui aamiaisen viettoon kello kahdeksan, lounas oli yhdeltä ja illallinen taas kahdeksalta. Tarjolla oli useinmiten kolmen ruokalajin ateria, kaikkine papuineen ja muine hörsökkeineen, joten nälkä ei päässyt yllättämään, mutta ilmavaivat sitäkin useammin. Keskuudessamme siis kulki legenda, että peräpään kautta voi kommunikoida apinoiden kanssa. Seuraavana päivänä kaikki sovittivat itsellen kutakuinkin sopivat kumisaappaat, sillä saapaat ja sadetakki ovat parhaat ystäsväsi viidakossa. Ja eikun kohti tosi viidakkoa, eli sadetta ja mutaa, eihän tämä muuten olisi nimeltään sademetsä, ellei täällä sataisi päivittäin. Juuri kun väitimme, ettemme enää löytäisi uusia tapoja kokeilla rajojamme vaelluksen merkeissä, niin tarpominen polviin asti mudassa taisi unohtua listaltamme.

Olemme nauttineet joka hetkestä, joten ei epäilystä siitä. Mieleenpainuvimpia olivat pinkit jokidelfiinit, joka eivät ihan flipperimäisiä voltteja heittäneet, mutta näyttäytyivät pinnassa hetkellisesti. Kävimme kalastamassa pirajoita lihapaloilla ja olisimmekin saaneet melkoisen saaliin, ellei oppaamme olisi päästänyt kaikkea menemään. Yövaellus oli huikea kokemus, kaikessa pimeydessään sammakoiden, hämähäkkien ja muiden ötököiden keskellä. Äänimaailma varsinkin öiseen aikaan ylittää kaikki sallitut desipelit. Korvatulpat oli pakattu matkaan mukaan, mutta päivällinen fyysinen ja henkinen rasitus antoi unelle loistavan pohjan. Asunnossamme ei juurikaan kattoa tai seiniä ollut, joten hyttysverkko teki sängystä prinsessavuoteen, mutta tosimies ei sellaisia tarvinnut.

Kolmanena päivänä lähdimme kohti paikallisia kyliä ja tapasimme koko Amazonian tärkeimmän shamaanin, hän loi meille loitsujaan ja pääsimme ehjin nahoin jatkamaan matkaa. Seuraavassa kylässä kaivoimme Yacca juurta maasta esiin ja katselimme vierestä kun paikallisrouva leipoi saaduista jauhoista, ilman mitään lisäaineita rapeaa pizzapohjaa. Päivä oli taas täynnä eläimistöä, näimme uusintana harvinaisen anakondan (niitä kuulemma näkee vain harvoin) paljon taas apinoita ja linnustoa. Iltapäivän vietimme uiden Amazonissa, tietäen, pirajat ja kaimaanit eivät ihmisiä haukkaa, pikku haavan takia, melkein täytyy olla käsi irti, että kiinostuvat.

Aaamu neljä valkeni, mutta me olimme jo liikenteessä ennen sitä. Tavoitteena oli bongata lintuja auringon noustessa. Lintujakin näkyi, mutta huippu kohtaaminen oli muurahaiskarhun kanssa. Ehdimme löytää lepakon nukkumassa tikun nokassa ja muutamia apinoita jälleen kerran, ennen paluuta kohti Lago Agriota. Paluuvälineeksi olimme valinneet 8 tunnin bussimatkan, lennon sijaan. En tiedä oliko fiksu kohde säästää kustannuksissa, mutta maisemat olivat upeat ja matka sujui yllättävän sutjakkaasti.