PERÙ: uusi kotikaupunki ja viidakko.

Pahoittelut kaikille lukuisille lukijoilleni etten ole aikoihin päivittänyt blogiani. Eli sori Merja-täti ja siskot.

Nyt ehdin vihdoin kiireiltäni juuri ja juuri sen tekemään täältä Iquitosista käsin.

Columbiassa, Cartaghenassa vietetyt pari päivää vierähti lähinnä stressaillen ja valmistellen tulevia gradun kenttähommia. Hyvästi loma ja vapaus - Tervetuloa velvollisuudet!

Limaan päästyäni suuntasin Jasminin, toisen turusta tulevan vaihtarin luokse, missä minun oli määrä punkata pari päivää. Liikenneruuhkassa odottelun jälkeen saavuin Mirafloresille, Liman hienostoalueelle, missä Jasmin tervehti munia tarjoamalla Inca Colaa. Nam!

Limassa käytiin elokuvissa Jasminin paikallisen kaverin kanssa, ajeltiin erittäin ruuhkaisella Metropolitanalla, katseltiin kauniita rakennuksia keskustan plazoilla, hankittiin minulle perulainen puhelin Jasminin ihailijan puodista...

Muutamia huomioita tulevasta uudesta väliaikaisesta kotikaupungista:

-Limassa on aina liikenneruuhka. Etenkin ruuhka-aikaan.

-Liman kaupunginosat vaihtelee super länsimaisista (moolit ja kaikki) latinoghettoihin.

-Limassa ruoka ja julkinen liikenne on erittäin halpaa.

-Limassa kaupasta löytyy hyvää leipää, vihanneksia ja hedelmiä, juustoa, soijamaitoa ja -jugurttia. Ei pelkkiä snäksejä. (Kumma miten näin pienet asiat voi tehdä ihmisen niin kovin onnelliseksi.)

-Limassa ryöstetyksi tuleminen olisi kovin helppoa.

...niin tulimpa taas melkein ryöstetyksi. Käveltiin iltasella keskustassa, kun varas juoksi ohitseni ja nappasi laukustani, jossa kamera, kiinni. Vauhdissa miun ecuadorilaista halpislaukkua kiskaistessa, siitä irtosi olkain. (Taisi varas tuntea täkäläisen tavaran laadun.) Siinä meni sitten varas ja kamera, mutta onneksi lähdin sähäkästi perään juoksemaan huutaen "Ladron! Ladron!" (=varas). Täsät järkyttyneenä tai kenties ympäröivien ihmisten reaktioiden pelossa varas sinkaisi laukkuni (ja onneksi iskunkestävän) kamerani kaaressa katuun. Palkinnoksi tästä yrityksestä varas sai paikalliselta mieheltä nahkavyöstä selkäänsä. Heh!

Muutama päivä hikisessä mototaksien ja ällöttävien perulaisten miesten valtaamassa Iquitosissa vierähti nopeasti paniikissa graduhommia vääntäen.

Reilu viikko sitten lähdin Pacaya Samirian kansallispuistoon tekemään graduuni liittyviä haastatteluja: keskustelemaan paikallisten asukkaiden kanssa taricaya kilpikonnien suojelusta ja kestävästä käytöstä. Matkaan lähdin mumisevan ystäväni Nachon kanssa, jonka sain matkaseuraksi puiston hallinnolta lähes sadan euron tutkimuslupaani vastaan.

Vaikkakin olen edelleen hiukan katkera siitä, että Nacho ei kolmeen päivään kertonut minulle, että majapaikkamme kaapista löytyy hyttysverkkoja, suuttui kun pyysin häntä maksamaan puolet meidän yhteisistä ruokaostoksista, halusi fiteerata kaiken ruuan upporasvassa, ei halunnut sotkea vihanneksia ruokaansa, eikä ole vielkään hoksannut miksi ymmärrän muiden puhetta, mutta en hänen, olen erittäin kiitollinen hänen avustaan. Ilman sitä reissu olisi tullut varmasti maksamaan minulle vaalean naamani vuoksi huomattavasti enemmän.

Majoituimme (ilmaiseksi!) 20 de Enero nimiseen noin 15 perheen yhteisöön puistonvartijoiden taloon. Kun sängynpäädyssä vaaninut iso kiiluvasilmäinen hämähäkki oli tapettu ja kymmensenttinen myrkyllinen, mutta ei tappava, juoksujalkainen oli paennut kaapin taakse saavuttamattomiin saatoin alkaa keskittyä töihini.

Päivät kului haastatellen kyläläisiä (vierailimme myös kolmessa muussa kylässä), muistiinpanojen puhtaaksi kirjoittelussa, seuraavien haastattelujen suunnittelussa, kyläläisten elämään tutustuessa ja riisiä ja keittobanaaneja käristellessä.

Kyläläisten kanssa keskusteleminen oli erittäin opettava kokemus. Tuloksena voisin sanoa, että he ovat kovin lyhytnäköisiä ja selvästikkin kouluttamattomia. Mielessä kävi sana myös sana yksinkertaisia, mutta se sivuutettakoon. Saman keskustelun aikana saatettiin kertoa ensin yhtä ja sitten ihan toista, kerrottiin mainospuhemaisesti kuinka kaikki on täydellistä ja sanottiin varmana asioita, joista ei selvästikkään ollut mitään käryä. Kaikkiin hiukankin monimutkaisempiin tai mielikuvitusta vaativiin kysymyksiin vastattiin horisemalla jotain ympäripyöreää, jolla ei ollut juuri mitään tekemistä kysytyn asian kanssa. Mutta kivoja ihmisiä suurin osa ja toki oma espanjan taitamattomuuskin vaikutti haastatteluihini kovinkin paljon.

Ruokapöydässä Nachon ja parin paikallisen miehen kanssa käytiin myös mielenkiintoisia keskusteluja mm. homoista: siitä kuinka homous on väärin ja epänormaalia ja kuinka Perussa on aktiivisia ja passiivisia homoja. Passiiviset on niitä miehiä, jotka naisten lisäksi panee myös miehiä saadakseen enemmän seksiä. Minun mielipiteille ei annettu tilaa tässä keskustelussa. Venematkalla käytiin myös mielenkiintoinen keskustelu uskonnosta: nacho oli yllättävän avarakatseinen asian suhteen, vaikka ateismini häntä kovasti kummastuttikin. Hän itse oli sitä mieltä, että maailmassa on kuitenkin joitain asiota, kuten Nazca linjat ja Machu Picchu, joita ei voi selittää kuin jumalan tekosina.

Vaikka pian jättimuurahaiset ja torakat keittiössä ja jatkuva itikoiden pommitus alkoi tuntua jo normaalilta ja Nachon puheestakin alkoi saamaan ajoittain selkoa, oli viikon jälkeen jo oikein mieluisaa palata Iquitosiin.

Kumma miten sitä ehtii kaipaamaan asioita "sivistyksen parista", sellaisiakin asioita, joita ei etukäteen edes ymmärrä ajatella kaipaavansa noinkin lyhyessä ajassa: mahdollisuutta ottaa yhteyttä rakkaisiin ihmisiin, seuraa, jonka kanssa olla jotenkin samalla aaltopituudella tai edes kielen puolesta syvällisiin keskuteluihin kykeneväinen, aktiviteettejä, muutakin ruokaa kun riisiä, keittobanaania ja suolakalaa, mahdollisuutta liikkua ympäriinsä (joen ja viidakon rajaama jalkapallonkentän kokoiselle alueelle levittäytynyt yhteisö herättää klaustrofobisia tunteita)...Eniten kyllä halusin vain puhua jollekkin suomea tai enkkua - ja ne moskiitot hiiteen!

Iquitosiin palatessani minua odotti kaksi erittäin iloista yllätystä: Tulevat kämppikseni Oona ja Jasmin olivat löytäneet meille kivan asunnon ja minulle oli myönnetty hakemani apuraha graduntekoon. Budjetoin heti muutaman kymmenen solea hyttysmyrkkyihin!

Nyt puurran vielä pari päivää Iquitosissa hommieni parissa ja lauantaina kasvatan jo valtavaa hiilijalanjälkeäni lentämällä Limaan. (Tietä ei ole, joten tämä minulle sallittakoon.)

Petterille muuten tiedoksi, että tuolla viidakossa kullanväriset hammaskehykset on kuumintahottia.