Saavuimme eilen Quitoon, maailman toiseksi korkeimmalla sijaitsevaan pääkaupunkiin Ecuadorissa. Ja siltä täällä tosiaan näyttää ja tuntuukin - yli kolmessa kilometrissä hengittäminen oikeasti teettää työtä, eikä tee ihan heti mieli kiihdyttää askeliaan. Pää tuntuu hieman heikolta ja buranat matkaavat taskussa, sillä orastava päänsärky on läsnä koko ajan. On vaikea kuvailla miltä ohuen ilman hengittäminen tarkemmin tuntuu, tavallaan ei miltään ja silti kuitenkin. Joka tapauksessa olemme siis korkealla Andien vuoristossa ja maisematkin ovat sen mukaiset, niistä ei voi saada tarpeekseen. On vuoria ja rotkoja, nousuja ja laskuja. Kirkkoja, temppeleitä, aukioita. Leveitä mukulakivikatuja ja elämää, joka vilistää niitä pitkin. Bogotaan verrattuna inkakulttuuri on selvästi hallitsevammassa asemassa, eikä katukuvassa huomaa samaa kolonialistisuutta siinä määrin kuin Kolumbiassa. Monet paikalliset pukeutuvat yhä perinteisen tavan mukaan viittoihin ja bonchoihin sekä viimeistelevät asunsa sulkahatuilla, eikä meitä vastaan kävele kovinkaan montaa länsimaalaisen näköistä tyyppiä. Vaikka olemme pääkaupungissa, saattaa kadunkulmassa tuntua siltä kuin olisimme kävelleet inkaleiriin tai astuneet ajassa noin vuosisadan taaksepäin.

Kelpoturistina eksyin eilen myös kirkkoon. Tai lähinnä kirkontorniin, sillä kävin kipuamassa Basilica del Voto Nacionalen kellotorniin. Sinne pääseminen olikin ehkä päivän jännittävin kokemus, sillä 115 metrin matkasta viimeiset kymmenet piti kiivetä tornin ulkopuolella tikapuihin verrattavissa olevilla kapeilla askelmilla, joiden välistä olisi mielestäni mahtunut isompikin ihminen luiskahtamaan. Ei liene tarvetta erikseen mainita, että halusin vapauttaa edes toisen käteni pitelemään kiinni kaiteesta, joten kuvauskaluston suhteen oli hieman tingittävä, eikä jälkipolville tullut huimista näkymistä huolimatta räpsittyä kovinkaan kummoisia otoksia. Onneksi oma sisäinen kovalevy sentään toimii yhä, ja omiin muistoihin tallentui pala Quitoa yläilmoista käsin katseltuna.

Sen lisäksi että Quito on kaupungiksi kaunis ja rauhallinen, se on kuitenkin myös suurkaupunki, ja niin kuin tällaisten maiden suurkaupungeissa aina, on Quitossakin omat ongelmansa. Meidän kannalta se tarkoittaa käytännössä sitä, että koko ajan pitää olla varuillaan ja seurata, mitä ympärillä tapahtuu. Koskaan ei voi olla täysin varma keneen luottaa tai tietää mikä kadunkulmista on se, jolle ei saa kääntyä. Mutta jos käyttää järkeään, eikä kulje kaduilla kameran objektiivit pitkällä ja sukat sandaaleissa, voi säästyä paljolta. Siihen olemmekin pyrkineet. Yritäme näyttää mahdollisimman vähän ryöstämisen arvoisilta. Aina kun vaan mahdollista kuljemme ilman reppuja ja kuinka hukassa ikinä olemmekaan, näytämme siltä kuin tietäisimme tarkalleen mitä olemme tekemässä. Eikä täällä päivisin ongelmaa olekaan, pimeällä korkeintaan. Koska koskaan ei kuitenkaan voi tietää ja välillä on valittava huonoista vaihtoehdoista se vähiten huonoin, ei auta muu kuin ulkoistaa omaa arviointikykyään ja spotata ympäristöstä tyyppejä, joiden arviointikykyyn uskoo voivansa luottaa. Esimerkiksi tänään, kun jaoimme aamiashetkemme kodittoman puukkojunkkarin kanssa. Jollei kuppilassa olisi istunut samaan aikaan myös siististi pukeutunut mies tablettinsa kanssa, olisin varmaan juossut, kun näin minkä kokoinen puukko kodittoman viitan alta pilkisti. Mutta pukumies ei juuri reagoinut, vaikka puukkojunkkari lopulta kaivoi puukkonsa esiin ja marssi se ojossa kuppilan keittiöön, joten emme mekään. Ja niin junkkari tuli keittiöstä ulos ja niin myös tarjoilija ja kaikki jatkui, söimme arvalla tilaamamme aamiaisen loppuun ja maksoimme valtavasta setistä alle kaksi dollaria. Että ei kai siinä sitten.

Bogotaan verrattuna ongelmat tuntuvat yhä pieniltä.