Parkkeerasin pariksi päiväksi Rainbow beachille, josta tein yön yli kestävän telttailuretken Frasier Islandeille. Kyseistä saarta hehkutettiin niin, että pelkäsin vähän pettyväni tulevaan antiin. (Ja tottapuhuen niinhän siitä vähän kävikin.) Todella hieno ja nautinnollinen mesta, mutta olen nähnyt aika monta muutakin hienoa saarta ja rantaa.

Ensimmäinen yö Rainbow beachilla meni jutellessa Irlantilaisen pariskunnan kanssa hyvinvointivaltioiden tilasta ja ihmiskunnan haasteista. He kehuivat mun englannin olevan oikein priimaa ja ihmettelivät missä se on opittu. Vähättelin koko asiaa ja pestessäni hampaita teki mieli olla vihainen itselle: miksi kiitosta ei voinut ottaa vastaan? Haloo! Kyseisen huomion jälkeen olisin mieluusti ylpeillyt lukioaikaiselle englannin opettajalleni, joka antoi mun kokeen numeroksi 3,51. Huom! Arviointiasteikko oli 4-10! Ja kirjoitin ylioppilaskokeissa A:n peläten, etten pääse edes läpi. No ajat muuttuu ja suurin kiitos kuuluu tekemilleni reissuille.

Päivä ennen Frasier Islandille lähtöä olin tilanteessa, jota en ole kokenut sitten Kauppakadulta muuttoni jälkeen. OLIN YKSIN!!! Siis koko päivän yksin hostellihuoneessa. En meinannut malttaa edes tehdä mitään, kunhan vaan henkäilin onnellisena siitä, etten nähnyt ketään ihmisiä. Ei sillä, ihmiskontaktit on elämän huippuus, mutta sosiaalisuuden ohella tarvitsen yksin oloa ja paljon. No siitähän sekin ilo loppui ja toinen alkoi, kun huoneeseen paukkasi road tripillä oleva kolmikko.

Saapuneet Mandy, Veruschka ja William löysivät heti yhteisen juonen mun kanssa; Me puhuttiin pelkkää hömppää, paistettiin suklaa lettuja, käytiin telttailemassa Frasier Islandilla, halailtiin, uitiin, maattiin taivasalla tuijottamassa tähtiä ja yritettiin bongailla tähdenlentoja. Kolme päivää meni hirmuisella vipinällä ja sunnuntai aamuna jäin heiluttamaan pois kaartavan auton perään. Takalasissa luki: "two german girls looking for sausage." Myönnän aivan suoraan, että minä en ollut tätä tekstiä taiteillut!