Sweet as New Zealand!

Varoitan jo etukateen, tama blogipaivitys lahentelee kooltaan mininovellia! Eli 2 viikkoa reissua takana Uudessa-Seelannissa ja huh, mika maa! Mutta kelataanpa ekaksi ihan vahan taaksepain...

Tyoskentelin siis reilun kuukauden Taturassa Pickowrthilla pakkaamassa hedelmia ja viimeisena viikonloppuna palkitsimme Suskin ja Gijsin kanssa itsemme ja amerikkalaiset kaverimme Ryanin ja Daven ja huristelimme viikonlopuksi Murray-joen rannalle telttailemaan. Paikan nimea en muista, mutta tarkeintahan tassa oli se, etta ko. kansallispuisto suorastaan vilisi villikoaloita (vai koaloja, suomen mkielen oikeinkirjoitus tokkii hieman tassa vaiheessa?). Siella ne notkottivat rauhassa puussa tai tepsuttelivat hiljaista vauhtia kohti lahinta puuta. Iik ihanaa! Tuli napsittua muutama sata kuvaa niista palleroista.

Pojat paasivat puunhakureissulla jopa silittelemaan yhta koalaa joten mina tietysti painuin hetken paasta metsaan ja loysinkin ko. karvaturrin puun alta. Se oli paattanyt jattaa puuhun kiipeamisen urheilullisimmille kavereilleen ja istui siis maassa, puunrunkoa lujasti halaten. Hetken tarkastelin sita ja arvioin, kuinka hyvalla tuulella se mahtaisi olla ja lopulta uskaltauduin silittelemaan sita. Ja kas, koalahan tykkasi ihan hulluna! Homma meni lopulta siihen, etta otimme Harryn (ristin hanet Harryksi) kanssa kaverikuvia:D Nuuskaisin kunnolla Harryn turkkia ja se todella tuoksuu erikoiselta, kuten meille eraassa elaintarhassa kerrottiinkin: palaneen puun, eukalyptuksen ja sitrushedelmien sekoitukselta. Muita koaloita en paassyt silittelemaan, mutta taman taputteluhetken muistan kylla pitkaan.

Viikonloppu sujui suhteellisen=suomalaisen rauhallisesti. Paatin maistattaa jenkkiystavillamme hieman suomalaisia juomia joten ostin 3 pakettia Fisherman's Friends -pastilleja ja pullollisen vodkaa. Fisua nautittiinkin suurella innolla aamun valjetessa paivaksi ja hiljalleen illaksi. Mutustelin paivalliseksi telttailuhengessa brie-juustoa, viinirypaleita ja kekseja :D Loppureissu sujui kostesahkoissa merkeissa (jokainen voi itse paatella, johtuiko tama yolla alkaneesta rankkasateesta, uimisesta vai nestetasapainosta huolehtimisesta) ja seuraavana aamuna olikin aika ajaa taysiin kuolleena takaisin Tatura Caravan Parkiin, pakata kamat, sanoa ystaville jaahyvaiset ja lahtea kohti Melbournea.

Paitsi etta siinahan kavi sellainen hassu juttu, etta juuri lahtiessamme ajamaan kohti Sheppartonia (josta jatkaisin junalla Melbsiin, sielta lentaen Sydneyyn ja sielta viela Aucklandiin), ko. alueelle iski aivan jarkyttava ukkosmyrsky: emme nahneet sateelta 1 metria kauemmaksi eteemme, autot ajoivat maks. 40 km/h ja tiella lojui valtavia oksia jotka olivat kaatuneet tuulen voimasta. Saavuin juna-asemalle vain 15 min myohassa, loistavan kuskimme Daven ansiosta. Jaahyvaiset Suskista ja Gijsista kuukauden yhdessa asumisen jalkeen olivat tosi haikeat...

Loppujen lopuksi paasin kuin paasinkin Aucklandiin, jonka lentokentalla Riina jo odottelikin. Oli tosi ihana nahda 2 kuukauden erossa olon jalkeen ja pidimme kanssamatkustajia hereilla kolmisen tuntia kun vaihdoimme kuulumisia. Aucklandissa vietimme 4 paivaa ottaen selvaa, miten parhaiten saisimme reissattua ympari Uutta-Seelantia. Maanantaina 15.3. astuimme bussiin ja kavimme 3 paivan retkella pohjoisimmassa karjessa, Cape Reingassa. Ko. paikka on todella kaunis, siella kohtaavat Tasmanianmeri seka Tyyni Valtameri mika on aika upea naky. Matkalla olimme kaksi yota kauniissa Paihian pikkukaupungissa jossa kavin kajakkiretkella ensimmaista kertaa sitten partiovuosien. Ai niin ja lisaksi kavimme pulkkailemassa hiekkadyyneilla, puhdistelen vielakin hiekkaa korvista tuon reissun jaljilta...

Pikkureissun jalkeen otimme suunnan alaspain kohti Wellingtonia. Valitsemamme bussiyhtion hyva puoli on se, etta kuskit antavat hyvin tietoa matkan paalla olevista kylista ja nahtavyyksista ja meidan ei tarvitse kuin huolehtia, etta olemme ajoissa pysakilla matkatavaroinemme. Ensin ajoimme Rotoruaan joka on kuulu kuumista lahteista, mutalammikoista ja kaupungin ylla vellovasti kananmunan tuoksusta. Paatimme ottaa alun rauhallisesti ja varasimme paikat koskenlaskuun. Ko. joen vaikeusaste oli 5 minka onneksi huomasin vasta jalkikateen. Lisaksi suurin pudotus/putous oli 7 m ja vielakin ihmettelen, miten veneemme ei kaatunut siina myllerryksessa kertaakaan! Sain myos kunnian menna kumiveneen keulaan minka jalkeen meidat ohjattiin putouksen alle, uusi kokemus sekin. Rotoruassa koimme senkin ihmeen, etta YHA-hostellimme vastaanotto majoitti meidat 8 ihmisen yhteismajoituksen sijasta 4 hengen huoneeseen, jonne loppujen lopuksi tuli meidan lisaksemme vain 1 henkilo lisaa. Lisaa ihmetysta aiheutti fakta, etta olimme ainoita ko. rakennuksessa, joten KERRANKIN keittio oli tahrattoman puhdas, NAHKAsohvat olivat pehmeat ja PHILIPSIN 42 tuuman taulutelkka oli vain meidan kaytossamme! Tama on todellista luksusta backpackereille, believe me!

Rotoruasta jatkoimme Waitomoon jossa kavimme ihastelemassa luolakiiltomatoja kuolettavan tylsalla opastetulla kierroksella. Sitten huristelimme Taupoon jossa koimme rankimman mutta hienoimman vaelluksen tahan asti: Tongariron vuorivaelluksen. Haikki oli 17 km pitka, kasitti kapuamista ylos ja alas tulivuorien rinteita ja kesti yhteensa 8 tuntia. Kahdeksan kuukauden treenaamattomuuden takia olin kuolla alkutaipaleelle, mutta alppijarvien nakeminen palautti kummasti voimat. Tuo haikki oli yksi parhaista, mita olen koskaan tehnyt, ellei paras! Illalla kuulimme etta eras hieman, hmmmm, erikoinen saksalaismies ei ollut saapunut haikilta bussille takaisin eika siis myoskaan takaisin hotelliin! Olimme aika huolissamme, silla aamulla haikille lahtiessamme lampotila oli ollut 3 astetta, reissun korkeimmalla kohdalla joutuu valilla konttaamaan todella voimakkaan tuulen takia ja ko. hepulla oli ollut mukanaan iso videokamera (such a genious...). Pelastuspartiot halytettiin etsimaan kadonnutta ja poliisi kavi hostellissamme kysymassa hanen tuntomerkkejaan. Seuraavaan aamuun mennessa kaveria ei oltu vielakaan loydetty, mutta puolilta paivin kuskimme sai viestin etta mies oli viimein paikannettu. Heppu oli sitten paattanyt venyttaa haikin 2 paivan mittaiseksi (kansallispuistossa, jossa siis ei saa yopya) ja kertomatta kenellekaan jaanyt yoksi telttailemaan vuorille. Mita voin tahan muuta sanoa, kuin etta golfpallollakin on enemman jarkea paassaan!! Toivottavasti kaveri oli varannut Thaimaan osioon paljon rahaa, silla pelastusretket vuoristossa eivat ole sita halvinta lystia, etenkaan aiheettomat sellaiset.

Jotta saisin taman romaanin pikku hiljaa paatettya, kerron lyhyesti etta taman jalkeen matkasimme Wellingtoniin (kiva paikka!!), lauttailimme itsemme pohjoissaarelta Pictonin kautta Nelsoniin ja alaspain Franz Josefiin. Siella olisi ollut tarjolla jaatikkovaellus jota odotimme kovasti ja joka jai valiin myrskyjen takia. Tanaan olemme tulleet etelasaaren Queenstowniin mika vaikuttaa kivalta paikalta ja huomiseksi olen ilmoittautunut Riinan kanssa Nevi's Arc -nimiseen aktiviteettiin jota mainostetaan sanoilla Maailman korkein keinu. Keinahtelen siis keinussa ison laakson halki 125 metrin korkeudessa. Jep jep.

Alle viikko enaa jaljella Uudessa-Seelannissa ja sitten reilu kuukausi Aasiassa. Sitten onkin kotiinpaluun aika. Mutta ei ihan viela ;)

Halein ja pusuin Leena

P.s. Olen oppinut muutaman sanan maorien kielta: koru, korva ja piha XD Ei hajuakaan, mita tarkoittavat englanniksi. :)