Matka kohti Bolivian Andeja...

Päivä 1. Copacabana - Tunin Laguuni

Copacabanasta ajelimme jälleen satamaan ja järven ylitys toiselle puolelle, jotta matka kohti Potosin huippua voisi alkaa. Matka taittui autolla aina 4200m korkeuteen Tunin Laguuniin - Marcin esimies oli huomannut edellisenä päivänä, kuinka hyvin viihdyimme yhdessä, joten hän antoi MArcin ajella meidän mukana Lagunille asti! Hyvästi jätettiin aasien lastauksen lomassa ja siitä kevyelle kenttälounaalle viileään rakennukseen, jossa oli katettu ateria taitettaville pöytätuoliyhdistelmille. Istumaan oli hyvä käydä aina pareittain tai kyseinen rakennelma saattaisi romahtaa tai keikata kumoon :P Aika veikeää!!

Ruokailu sujui suhteellisen hyvin, vaikka kaksi porukasta olikin hieman sairastuneet aamun aikana. Sitten olikin jo aika heittää reppu selkään ja suunnata kohti suurta avaruutta ja isoja ruohotuppaita!

Mäen nousu sujui hiljakseen puuskutellen ja ylimääräisiä taukoja tuli pidettyä, kun yksi porukasta alkoi oksennella pitkin matkaa - joko vuoristotauti oli yllättänyt jo yön aikana ja aamusta lähtien olo heikkeni tasaisesti - mutta sitkeyttä vaati pojalta päästä perille campille. Onneksi ei ollut mitään erityisen rankkaa nousua, mutta huonossa kunnossa kaikki tuntuu ikuisuudelta - kokemuksen syvällä rintaäänellä voi näin todeta! Ei käynyt kateeksi, mutta meikäläisen karamellit ja greippilimppa meni parempiin suihin...

Matka leirille kierteli kukkuloiden kupeita ja koko ajan edessä siinsi valkohuippuiset vuoret - tosin kyseessä ei ollut Potosi!. Aurinko paistoi, sininen taivas ja parisen valkoista pilven hattaraa... ihan mieletöntä! JA järvimaisema valkohuippuiset vuoret taustalla, joka kerta kun nouset teltasta - mikä taivas!!! "Perusleiri" sijaitsi järven rannalla ja Eemeli kävikin jo yhden oppaan kanssa soutelemassa - ilmeisesti illallisen kalareissu haun yhteydessä :) Anun kanssa käytiin tottakait! ottamassa kuutamo fotosessiot ennen ilta ruokailua ja mahtavia kuvia tulikin :P

Päivä 2. Akli nousu, Pico Austria 5300m

Seuraavana päivänä nokat nostettiin ylös ja suuntasimme akli reissulle kohti 5300m korkeaa Pico Austriaa. Hikistä temmellystä ylös rinnettä! Nähtiin isokorvaisia hiiriä, taisivat olla paikallisia chincilloja :D Ihmeellistä on kuinka paljon tuskaa ja hikeä on valmis vuodattamaan päästäkseen ihailemaan mahtavia maisemia yläilmoista?! Kuitenkin, kivikkoista kiipeämistä ja pölyistä tallaamista - lounastauko pidettiin tuulensuojassa tasanteella, jolta oli enää 200-300m rutistus ylämäkeen. Kuitenkin ennen ruokailua pisti suomalainen oppaamme meidät hyppimään sauvojen kera kuvia , niin että lopulta kaikki huohottivat nauraen. Ruoka jostain syystä maistui hyvin ja juoma sitäkin paremmin. Loppu rutistus vedettin ylämäkeen ja huipulla olikin hyvä hymyillä :) Pientä juilimista oli päässä, mutta hyvä fiilis ja vielä parempi kun päästiin alas....

Illallisen jälkeen oli "uhraus" Pache Mamalle! Ja voi kyllä sanoa, että oli aikamoiset liekit kun opas tuikkasi tuleen hieman normaalia enemmän alkoholia. Kumma ettei takki palanut :D Jokainen vuorollaan, ennen tätä oltiin tietenkin kirjoiteltu lipuille ja lapuille erinäisiä toiveita!, kävi sitten heittämässä lappusensa ja korkillisen alkoholia tuleen ja sinne lähti porukan toiveet! Näin pääsi toteuttamaan noitamarkkinoilla kerrottua "uhrilahja" rituaalia itsekin.

Päivä 3. Solien ylitys

Aamulla teltat purettiin ja kamat pakattiin aasien selkään ja matka kohti kahden solan ylitystä saattoi alkaa. Edessä oli tosiaan nousua nousun jälkeen ja yöllä ollut pakkanen ritisytti mukavasti jalkojen alla jäätynyttä vuoristopuroa. Laamoja oli laumana pitkin vuoren rinnettä ja meidät nähtyään usein poistuivatkin sopivan välimatkan päähän. Ensimmäinen sola ylitettiin ja edessä siinteli Potosin huippu, lähellä mutta vielä niin kaukana. Muiden pitäessä taukoa, ja itse pitäessä pissi taukoa, luikahti sisilisko kivien lomassa. Eli on tuolla melkein 5000m hujakoilla pieniä liskojakin, luulisi että liian kylmä, mutta tummaa kiveä vasten on varmasti hyvä lämmitellä - ainakin oli mukava istuskella.

Laskeutumista oli yhtä paljon kuin nousua, mutta maisemia kerkesi paremmin ihailla, kun ei tarvinnut tutkailla niin tarkasti kengän kärkiä. Mietityttämään väkisin pisti siinä laskeutuessa, kun maisemia katseli ja samaan aikaan katseli sitä uutta nousua, että hullun hommaa tällainenkin. Taukoa pidettiin välipalan merkeissä ennen uutta nousua ja siinä nojaillessa kiveen jalat taivastakohti pureskellessa omenaa, tuli väkisinkin olo, että mikäs tässä ollessa - illalla varmasti paikkoja kolottaa ja varpaita särkee, mutta tuskin mitään talläistä näkisi ilman tätä tuskaa! Lopulta pääsimme toisenkin solan päälle ja siitä olikin mukavaa "mätäs" kävelyä aina lounaskivelle asti. Riisiä ja kanaa + kaksi kummallista perunaa (taisi paikalliset murmelit saada karkkipäivän, kun lähes kaikki pillottelivat perunoita kivien väliin) :P Luulen että siinä vierähti mukavasti melkein tunti, kun otimme pientä lonkanvetoa ruuan jälkeen. Oli melkein vaikea nousta ja laittaa reppua selkään, jalkaa toisen eteen ja miettiä, että vielä on huikea matka seuraavaan leiriin...

Ja oli matkaa! Vaikka alamäkeen menee, niin melkein tuli jo olo, että alkaa riittää sille päivälle. Pari opasta lähti viilettämään meidän edellä laittamaan illallista valmiiksi ja oli ilo nähdä, että jopa teltat oli pystytetty valmiiksi, joten ei muuta kuin valitsemaan omaa siitä ja vaihtamaan vaatteita. Väsynyt, erittäin väsynyt ja onnellinen olo, kun viimein oli teltta valmiina vain nukkumista varten ja illallinen odottamassa. Huterat pöytätuolikyhäelmät oli pystytetty teltan tapaiseen, joten kaikki änkkäsivät istumaan ja kohta oli melkein toinen kyhäelmä kumossa, kun maa antoi periksi tulien jalkojen alla... Ei haitannut, kun kaikilla niin kova nälkä, että ei muuta kuin ruokaa ääntä kohti ja energiaa koneisiin.

Ennen nukkumaan menoa pääsimme ihailemaan mahtavaa kuutamoa. Sieltä se iso valopallo purjehti esiin vuoren takaa ja valaisi niin hyvin, ettei mitään otsavaloa tarvittu - kaunista ja mahtavaa, hieman kylmää, joten mikä siinä ryömiessä ihanan lämpimään makuupussiin.

Päivä 4. Kohti Huyana Potosin perusleiriä

Aamulla jälleen kerran pakkaamista ja telttojen purkua, aamupalaa ja sitten kohti alempana sijaitsevaa Ancon kylää, josta kuoppainen ja pölyinen auto kuljetus Huyana Potosin perusleiriin!

Kyseinen kylä oli paikallisesti verrattaen suhteellisen rikas - saattoi johtua vesivoimalasta, joka sijaitsi kylässä ja myi sähköä eteenpäin. Pieni poika esitteli koko odotus ajan meille koulukirjaansa, koisanpentuaan sekä vaihtoi taskuista löytyviä perunoita karamelleihin :D Kauppamiehiä!! Pomppiva ja pölyinen kyyti tuli lopulta ja matka kohti kauan odotettua Potosin perusleiriä alkoi - tie oli aikamoinen kokemus. Jyrkkiä mutkia ja isoja kiviä, pöly pilveä... Huikeita maisemia!!

BC oli suhteellisen iso rakennus, ilman lämmitystä tietenkin, kahdella keittiöllä. Lounaan jälkeen oli aika laittaa kamat niskaan ja suunnata pienen matkan päähän harjoittelemaan jäätiköllä köysistössä liikumista. Raudoilla kävely taisi olla joillekin ensi kerta, mutta itse niitä on tullut jo kulutettua jonkusen aikaa. Hienosti meni ja vaikka huonolla englannilla ja välillä suomeksi käännetyllä kommentoinnilla mentiin oli kaikilla selkeästi hauskaa. Lopuksi kokeiltiin vielä jääkiipeilyä vaellushakuilla. Pakko myöntää, että hankalaa, kun käsiremmi valahtaa jonnein ja pitäisi heilutella hakkua kunnolla. Kokemus sekin ja pistihän se puuskuttamaan noin ylhäällä kiivetä jääseinää - tosin oli myös hyvä huomata, että harjoitusta kaipaisi, kun viime talvi oli niinkin huono ettei saatu kunnollisia jäitä etelään. Auringon jo tehdessä laskua suunnattiin takaisin majalle ja syömään.

Me nukuimme yhteisessä isossa tilassa ns. ullakolla. Siisti, patjat ja tyynyt löytyi, ja vaikka yö oli kylmä oli untsikka pussi hieman liikaa.

Päivä 5. Kohti yläcampia

Seuraavana aamuna pakattiin reput ja lähdettiin kolistelemaan jääkengissä kohti ylempää Campo Argentinoa, 5500m, mutta mehän emme tähän korkeuteen pysähtyneet, vaan jatkoimme Rock campille hieman kauemmas. Pisti puuskuttamaan, itse käppäilin mahdollisimman rauhalisesti ja ihmettelin, kuinka muu porukka pystyi hilpaisemaan kovemmalla vauhdilla ja nopeampaan ylös. Tosin illan mennen tämä kyllä kostautui kaikilla pienimuotoisella juilimisella päässä... Sopeutuminen on todella tärkeää näissä korkeuksissa ja omasta sopeutumisesta voi kertoa sen verran, että oli hankalaa. En tiedä sitten mitä pitäisi tehdä, että menisi joskus kerrankin putkeen eikä tulisi mitään päänsärkyjä ollenkaan. Kaupungissa kun jo alkoi se oksentaminen ja päänsärky.. harmillista ja inhottavaa. Kuitenkin illalla yritti syödä ja juoda eli tankata tulevaa yötä varten, koska herätys olisi kl. 1.30 ja siitä sitten huippua kohti.

Päivä 6. Huipulle, Huyana Potosi 6088m

Nukahtaminen oli tietenkin vaikeaa ja juuri kun joku ravistelee hereille, voisi silloin nukkua kuin tukki aamuun saakka. Mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin könytä ylös, pukea vaatteet päälle ja laittaa kamoja kuntoon. Kaikki meni alkuun hyvin, mutta sitten otsalamppu tietnkin lopetti toimintansa vaikka uudet paristot, valjaat solmussa ja kaikki tuntui jotenkin vaikealta. Lopulta oli jääraudat jaloissa, hakku kädessä, reppu selässä ja köydet kiinni. Minun ja Anun köysistö lähti viimeisenä ja siinä toikkaroidessa keskellä sain onneksi määrätä vauhdin. Opas olisi halunnut mennä huomattavasti nopeampaa, mutta pakko sanoa, että ei olisi tullut mitään, jos muiden juoksu tahtia olisi pitänyt kiivetä.

Rankkoja pätkiä ja pitkään saman puolen taaperrusta sivuttain - tätä ehkä, jos ei tiedä mitä on tampata jyrkkää rinnettä ylös sivuttain aina sama kylki menosuuntaan, niin ei tiedä miltä kipu ja maitohappo lihaksissa vähähappisissa oloissa on. Siitä hyvän kuvan antoi Anun kiukkuinen tuhina meikäläisen takaa, joka sai uskomaan enemmän kuin itseensä ja nauramaan ääneen - "Eikö vittu voitaisi jo vaihtaa puolta?" - kuului jyrkässä jäisessä porrasnousussa, enkä olisi voinut enempää kuin yli 100% olla täysin samaa mieltä! Mutta uskomatonta, ja jopa totta, siitäkin selvittiin ja löydettiin muut pitämästä taukoa sopivassa tuulettomassa tasanne paikassa. Ei siinä paljoa kerinnyt, kun muut jo hinkuivat matkaan, kun itse vasta pääsi pissalle - ihme juttu sekin, niin kylmässä ja kuitenkin hikisessä hommassa ja korkella, ei luulisi että keho kerkiää virtsarakkoa täyttää, mutta kun on mentävä niin sitten mennään. Hyvä että kerkisimme Anun kanssa hieman hörpätä juomista, kun opas jo hinkui matkaan....

Olin tullut jo tämän matkan kuun valossa ja sain vielä hetken kävellä, kunnes oppaamme päätti, että tarvitsen lamppua enemmän kuin hän. Itse en ollut sitä vailla, koska polku oli todella hyvä ja näkyvyys kuunvalossa erittäin hyvä, jopa tunnelmallinen. Mutta en valita, lappu päähän ja taas mentiin...

Aika on kummallinen käsite, kun et oikeastaan mieti sitä vaan yrität viihdyttää itseäsi jotenkin muuten, unohtaaksesi äärettömän kylmän ja kylmästä kipeät sormet, pitkän ja rasittavan äärettömältä tuntuvan nousun, ennen auringon nousua. Kunhan kestät auringon nousuun - ihan kuin se olisi jotenkin taianomainen uutta energiaa tuova salaperäinen ihme. Itse asiassa, se on juuri sitä! Pieni kajo, joka alkoi muuttua tumman oranssiksi taivaanrannan maalaukseksi antoi jostain kumman syystä lisää puhtia ja voimaa, tietoa siitä, että kyllä hemmetti me tämän tehdään!! Siinä kiskoessa päälle untsikkaa, koska kylmin hetki yöllä on juuri se hetki ennen auringonnousua kun tuuli puhaltaa kylmimmillään nipistellen poskia, ja napatessa pari kuvaa ja toivoessa, että puhelimen akku ei jäädy tai kamerankaan, et voi muuta kuin ihailla nassu jäässä sitä uskomatonta kauneutta! Se on jotain ihmeellistä, sanoin kuvaamatonta ja kaiken sen järkyttävän vaivan ja kivun arvoista :)

Hieman taisimme jopa nauraa Anun kanssa siitä ilosta, minkä nouseva aurinko meille soi, että vilkaistessa ylös, tuli kysyttyä oppaalta, että onko huippu tuossa suoraan melkein yläpuolella. No olihan se, ja siitä vielä enemmän riemastuneena Anu päätti että hemmetti, me tehdään tää! JA oppaammekin näytti päättäneen, että nyt tytöt pääsee huipulle, jos ei ekana niin vähintään tokana köysistönä, ja sitten sitä mentiin... Järkyttävän rankkaa porras rinnettä oikealla, sitten vasemmalla, taas oikealla... "Tää ei ikinä lopu!" parahduksia ja huohotusta tiukkojen nostojen lomassa - pitkä loivahko suora ja siinä se oli.... Pojat istumassa jääkokkareella hihkuen mitä nyt ääntä keneltäkään keuhkoista lähti...

HUIPULLA!

6088m, ME tehtiin se! Mikä fiilis, mikä pössis.. huikeaa! Aurinko paistaa, La Pazin suuntaan ei näe mitään, koska on niin pilvistä 5000 metrissä. Vuoren toisella puolella näkyy kaukaisuuteen ruskeaa kiveä - kuvia, videoita (joka paljastui katsoessa niin kovaksi tuulen huminaksi ettei sanoista saa mitään selvää) puhelin jäätyi... Porukka kuvia, seiso huipulla...

Kaikkeen sitä ihminen lähtee... :)

Sitten alas päin - emme tosin päässeet kovin pitkää matkaa, kun itsellä korkeus teki todelliset tepposet ja sitten oksennettiin. JA eihän siitä meinannut tulla loppua. Päänsärky oli moukarointia, mutta minkäs teet, alas ollaan menossa, joten jossain välissä se loppuu varmasti. Ja loppuihan se, kun pääsin perusleirille... Rankka setti, oksentamisen olisin voinut ja mielelläni jättänyt välistä, mutta tehty mikä tehty.

Päivä päättyikin siihen, kun kamat pakattiin, oluet hörpättiin oppaiden kanssa ja sitten lähdettiinkin ajamaan kohti kaupunkia ja La Pazia.

Hotellille saavuttiin väsyneinä ja ryvettyneinä illalla. Mikä ihanuus päästä huoneeseen ja suihkuun!! Ehkä hienointa oli kuitenkin se, että pääsi kuittaamaan perheelle, että huipulla käyty ja hengissä ollaan. Ilta vierähti nopeasti ja illallinen syötiin hotellin omassa ravintolassa - hyvää ruokaa taas ja kyllä sitä onnellisena meni nukkumaan :)

Päivä 7. La Paz

Aamu... En oikeastaan muista tehtiinkö mitään muuta erikoista, kuin käytiin aamupalalla ja sitten sunnattiinkin Anun kanssa kohti noitamarkkinoita ja shoppailua :) Pitihän, ainakin meikäläisen, ottaa takaisin se aikaisempi pahoinvoinnin estämä shoppailu mahdollisuus. Kiersimme paikalle ylemmän kaupungin katujen kautta ja se oli kyllä hyvä päätös. Kaduilla myytiin vaikka mitä ruokatuotteita, saatiin niin hyviä kuvia, että päivä oli jo parissa tunnissa pelastettu - ostokset veivät lopulta meidät ja lounas syötiin samassa paikassa kuin ekalla kerralla noitamarkkimoilla käydessä. Nyt vain huikkasimme kadulla huomaamamme, taisi olla Heidi?, seuraamme syömään. Hän oli tullut edellisenä päivänä Boliviaan ja olis osallistumassa KAPUA hankkeeseen meidän jälkeemme. Siinä juteltiin ja kerrottiin hänelle reissusta. Kovat kehut sai ja siinä ollessa, koko reissumme ensimmäistä kertaa, alkoi satamaan.

Heidi lopulta suuntasi omille teilleen ja me Anun kanssa takaisin hotellille, koska ilat ohjelmaan kuului ruokailu oppaidemme kanssa. Paikaksi valikoitui lopulta ravintola, jossa meille esiintyi paikallisia soittajia ja tanssi ryhmä - tämä tietenkin tarkoitti sitä, että tanssimaan pääsi mukaan tai lähinnä tuli noudetuksi. Ruoka oli jälleen kerran hyvää ja rommia kului ;) Tytöt yksissä tuumin mietti josko käytäisiin koko rommilista läpi. Tarjoilija tosin tuhosi tämän ajatuksen jo ensimmäisen drinkin aikana, kun juomasta puolet oli rommia ja luraus spritea (piti olla colaa, mutta heillä ei ilmeisesti ollut sitä!). Ilta oli mukava ja sopiva päätös reissulle.

Päivä 8. Kotiin...

Seuraava aamu meni väsyneesti käydessä aamupalalla ja mennessä uudelleen nukkumaan. Lento lähti iltapäivällä ja kun taa soli matkustettu se 27 tuntia niin viimein kotona!

Matkustaminen on mukavaa, rasittavaa, jännittävää... you got the picture! Mutta parasta on aina paluu kotiin ja päästä nukkumaan omaan sänkyyn :)

Joten seuraavaa seikkailua odotellessa...