Ostettiin Pamela Toursilta 70 000 pesolla (eli n. 100 e) neljän päivän reissu Boliviaan. Chilen raja-asema oli San Pedro de Atacaman kylän yhteydessä, mutta siitä olikin Bolivian rajalle vielä noin tunnin ajomatka minibussilla. Autosta noustessa oli yllättävän kylmä ja saimme kuulla, että olimme nousseet 4400 metrin korkeuteen. Bolivian puolelta jatkoimme matkaa 6 hengen ryhmässä neliveto-Jeepillä, varsinaisia teitä ei erämaassa ollut. Kuskimme Walter ajoi kuitenkin rauhallisesti läpi hiekkaerämaan ja ensimmäineset nähtävyydet olivat Laguna Blanca ja Laguna Verde (jotka olivat juuri sitä mitä nimistä ymmärtää). Seuraava stoppimme oli kuumilla lähteillä, joissa pääsi myös pulahtamaan. Oli aika erikoista pulikoida sellaisen kuumaiseman ja aavikon keskella... Tämän jälkeen vierailimme vielä geysireillä, joilla saavutimme reissun korkeimman kohdan, olimme 4950 metrin korkeudessa. Tämä tuli vähän yllätyksenä, emme kokeneet sen kummallisempia vuoristosairauden oireita, hengitys oli ehkä välillä vähän vaikeampaa, mutta se nyt saattoi johtua pölystäkin. Ajoimme vielä Laguna Coloradalle ihmettelemään levän punaiseksi värjäämää vettä sekä lukuisia flamingoja. Samalla kun me ihmettelimme rannalla laiduntavia laamoja, kuskimme Walter oli huomaamattomasti vaihtanut puhjenneen renkaan. Ihan ensi yrittämällä emme päässeet matkaa jatkamaan, vararenkaan paikkaa piti vielä vaihtaa. Lopulta saavutimme yksinkertaisen majapaikkamme. Ja yksinkertaisella tarkoitan tällä kertaa sitä, että kattopeltejä pitivät kivet paikallaan. Meille tarjoiltiin koka-teetä, jonka oli tarkoitus lievittää vuoristosairauden oireita, sekä maittava illallinen. Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin liikkeelle kylmälle aavikolle ja näimme taas lukuisia laguuneja, joista yhden rannalla suoritettiin renkaan irroitus numero 3. Tällä kertaa operaatio vaati renkaan kiinnitysjuttujen viilausta, hiomista, yms toimenpiteitä, sekä ainakin kuuden bolivialaisen miehen mielipiteen. Lopulta pääsimme jatkamaan matkaa ja näimme vielä savuavan tulivuoren (kaukaa siis) ja kun meidät pysäytettiin Bolivian armeijan asemalla, katollemme kiipesi seitsemäs matkustaja. Lähestyessämme majapaikkaamme, Walter menetti yllättäen auton hallinnan ja tössähdimme lopulta hiekkapenkkaan. Syy löytyi vauhdissa irronneesta eturenkaasta, joka pomppi usean kymmenen metrin päähän autostamme. Meidän onneksemme emme siis vieläkään ajaneen varsinaisia teitä pitkin ja Walter sai suoristettua vääntyneet osat ja pääsimme jatkamaan matkaa. Tosin tällä kertaa rengasta piti paikallaan vain kaksi pulttia... Yövyimme Hotel de Salissa, joka oli tehty suolasta. Aamulla Walter vakuutti auton olevan taas kunnossa ja ajoimme keskelle isoa Salaar de Uyunin suolakenttää. Kenttä oli valtava, suolaa oli silmän kantamattomiin ja kuulemma 4-6 metrin syvyydeltä. Makutesti myös osoitti sen olevan oikeasti suolaa... Keskellä kenttää oli kummallinen saari, jossa oli valtavasti isoja kaktuksia. Tämän saaren rannalla Walter suoritti vielä renkaan vaihdon numero 5, vähän jäi epäselväksi miksi, mutta mitä sitä nyt kaikkea utelemaan... Ajoimme suolakentän läpi ja kun olimme jossain Uyunin kaupungin liepeillä, poliisi pysäytti meidät. Kaupunki oli kuulemma suljettu paikallisvaalien takia. Walter joutui maksamaan 300 boliviaanoa (tämä on siis ihan oikea Bolivian rahayksikkö) eli ehkä noin 45 euroa. Meidät jätettiin rinkkoinemme jonnekin keskustaan, Walterin jatkaessa poliisien kanssa. Melkein kaikki paikat olivat kiinni ja lähdimme porukalla etsimään Pamela Toursin toimistoa, sillä meidän oli tarkoitus aloittaa paluu Chileen vielä saman päivän aikana. Löysimme toimiston viimein, nyt ongelmana vaan oli, ettemme saaneet vaalien takia poistua kaupungista. No niinpä niin... Mutta lopulta olivat vaalitkin ilmeisesti ohi ja matkatoimiston tädin saattelemana kävelimme rinkkoinemme epämääräiselle kujalle, jossa sullouduimme toiseen Jeeppiin. Uusi kuskimme ajoi ihan hirveeta vauhtia pilkkopimeällä aavikolla, pysähdyimme vain jossain pienessä kylässä illalliselle. Yövyimme keskellä ei-mitään ja aamuyöstä lähdimme liikkeelle paljon ennen auringonnousua. Saavutimme Bolivian raja-aseman aamulla ja kun menimme leimauttamaan passejamme, vaati rajamies 20 boliviaanoa per passi. No, emme maksaneet vaan jäimme odottamaan. Seurasimme vierestä kun jotkut turistit joutuivat maksamaan (hinta aleni 15 boliviaanoon) ja joiltain ei pyydetty rahaa laisinkaan, rajavartijan laittaessa kuitenkin tasapuolisesti kaikki rahat tyynesti omaan taskuun. Sitä voisi kait kutsua leimaveroksi. Meidän maksun suoritti lopulta chileläinen matkatoimiston kuski, joka kyyditsi meidät takaisin San Pedro de Atacaman kylään. Kuuma suihku tuntui todella ylellisyydeltä tämän reissun jälkeen...