Pikku-Karhu ja Pikku-Tiikeri olivat oikeassa: Panama on ihana maa. Piti hieman kylläkin kiertää ennen kuin löytyi vaativaa makuamme tyydyttävä paikka.

Uskoimme Panaman valloituksen alkavan leppoisalla rajanylityksellä (tai ainakin opaskirja kehui valitsemaamme ylityspaikkaa kaikkein helpoimmaksi), mutta yllätys yllätys: maahan pääseminen olikin työn ja tuskan takana. Ensinnäkin Costa Ricaa ja Panamaa yhdistää melkoinen kauhujen silta. Saimme tasapainotella jokseenkin harvakseltaan aseteltujen lankkujen päällä rinkat selässä rajajoen virratessa vapisevien jalkojemme alla. Kauan emme saaneet iloita onnistuneesta sillan (lue: kuolemanlankkuviritelmän) ylityksestä, sillä seuraava vitsaus oli jo odottamassa ynseän rajaviranomaisen muodossa. Tämä elämän iloa uhkuva alansa tiukka ammattilainen odotti luukkunsa takana - kun jonotimme 20 minuuttia vesisateessa vuoroamme - vain ilmoittaakseen, ettei meillä ole mitään asiaa Panamaan ilman virallista paluulippua pois maasta. Kiitos kehitysmaakorruption, tämäkin oli helposti ratkaistu: kolmen metrin päästä saimme lunastaa 11 USD-hintaiset (Panamassa rahana siis Dollari ja sen samanarvoinen kaveri Balboa) bussiliput, joille meillä ei ole mitään käyttöä. Ilmeisesti lipun hinnasta kilahti myös raja-sedän kirstuun muutama pennonen, niin innokkaasti hän nyt toivotti meidät tervetulleeksi Panamaan kera kelvottomien lippujen.

Ensimmäinen kohteemme maassa oli Bocas del Toro ja siellä sijaitseva samanniminen kaupunki. Bocas del Toro on siis saarirykelmä Karibian rannalla 32 kilometriä Costa Rican rajalta. Lieneekö syynä Bocasin maantieteellinen läheisyys naapuriinsa (lue edellinen blogi mietteistämme Costa Ricasta), mutta saarille oli rantautunut huolestuttavasti samannäköisiä takatukin ja vyölaukuin varustautuneita sakemanneja kuin rajan toisellekin puolelle. Tähän lisättynä ruuan sekä oluen hinta ja olimme jälleen valmiit vaihtamaan maisemaa. Piristystä toi kuitenkin karnevaalirieha vesipyssyineen, reggeton-artisteineen, piruineen ja rauhaa valvovine "anti-disturbio" poliiseineen. Surfauksen pitäisi olla Bocasilla hyvää, mutta pitäkööt mokomat aaltonsa. Itse siirryimme sisämaahan Davidiin.

Matka bussilla (7 USD / 6 tuntia) vuorten yli oli maisemiensa puolesta enemmän kuin komea, kun reitti kulki ison kansallispuiston halki. Hämmentävää nähdä kuinka erilaista kasvillisuutta voi olla muutaman sadan kilometrin matkalla, varsinkin kun ihminen on jättänyt oman kauhistuttavan jälkensä paljaaksi hakattuine kukkuloineen. Davidista ei juuri ole raportoitavaa. Kyseessä on Panaman toiseksi suurin kaupunki ja ainakin pysähdyspaikkana se toimi varsin hyvin (tosin miinus ruoan hankinnan hankaluudesta sunnuntaina... välttäkää Pio Pio nimistä kana-ravintolaa nälkäkuolemankin uhalla.

Vaikka olemme saksalaisia tässä pitkin matkaa mollanneet, niin tällä kertaa itse hakeuduimme heidän luokseen. Kyseessä oli siis Boca Brava niminen saari puolentoista tunnin matkan päässä Davidista, jossa meidän oli majoituttava veljeskansamme omistamaan hotellikompleksiin, koska se oli saaren ainoa vaihtoehto. Tosin meillä ei ollut varaa porvarillisiin ylellisyyksiin (kuten sänkyyn), joten jäimme pihalle nukkumaan riippumattoihin (5 USD). Saarihan ei kovin kummoinen paikka ollut. Vastarannalla komeilleesta "Boca Chica Sport Fishing Club":sta olisikin jo voinut päätellä, että vyölaukkutakatukka-turistit olivat muuttuneet ralphlaurenpikeepaitapurjevene-turisteiksi. Siinä missä nämä elitistit viereisessä pöydässä maiskuttelivat hummereitaan, me saimme tyytyä spagetti-bolognesen hienostuneeseen makuun. Ei tullut meistä purjehtijoita, joten kahden yön jälkeen jatkoimme matkaamme.

Vihdoin oli aika päästä pois meren ääreltä. Santa Fe niminen kyläpahanen oli päämäärämme kun aloitimme siirtymän pois Boca Bravalta. Vesitaksi, taksi ja kolme linja-autoa myöhemmin vihdoin saavuimme tähän usvaiseen vuoristokylään. Hetken kylänraitilla pyörittyämme löysimme majoituksen Hostal La Qhia:sta (15 USD jaetusta sängystä dormissa on aika paljon), joka olikin oiva tukikohta lähiseutujen valloitusta varten. Santa Fe on mahtava paikka! Siellä on kaikki mitä ihminen tarvitsee:

• Leipomo, josta saa tilauksesta pizzaa.
• Kaveri, jolta saa paistettua kanaa.
• Ruokakauppa, josta saa machetoja sekä kumisaappaita.
• Doña Gina, joka pesee likapyykkisi.
• Patikointipolkuja, jotka kulkevat mahtavissa maisemissa.

Itse otimme vaarin kaikista mahdollisuuksista. Kana sekä pitsa olivat maittavia, machetat kiiltäviä ja pyykit tulivat puhtaiksi, mutta jännittävin kokemus odotti patikointipolun päässä.

Perjantaina aloitimme aamulla aikasin vesipullojen täyttämisen (Kyllä! Panamassa voi juoda vesijohtovettä.) neljän tunnin patikkareissuamme varten. Kaikki erä-jormat ja wannabe-sissit huomio: Santa Feen kupeessa on mahtava luonnonpuisto, jossa saa möyriä metsässä sydämensä kyllyydestä. Itse valitsimme yhden lyhyimmistä ja helpoimmista reiteistä ja sekin oli lähes mahdottomuus selvittää, joten haastetta riittää. Tarkoituksenamme oli kävellä ensin päätietä (siis ainoaa päällystettyä tietä) pitkin 1,5 tuntia päästäksemme varsinaiselle polulle, jonka oli määrä johtaa vesiputoukselle. Alkutaival taittui hikisesti, mutta hauskasti noin 80 asteen kulmassa nousevien mäkien parissa. Todelliset haasteet odottivat, kun saavuimme sademetsää (älkää biologit laittako apinaa hartioillenne, jos se nyt ei virallisesti ollut sademetsää) halkovalle polulle. Voi sitä mudan ja elikoiden määrää - olisi Rambon päänauha mennyt vähemmästäkin solmuun. Tarvottuamme kilometrin lanta-mutavellissä meidät erotti raikkaasti solisevasta vesiputouksesta polulle juuttunut lehmä. Kyllä, lehmä oli jumissa kaksi metristen saviseinämien välissä, eikä sitä käynyt kiertäminen, alittaminen tahi ylittäminen. Räpylät siis takaisin muta-lantaan ja matka kohti päätietä. Loppupäivä vierähtikin kenkiä pyykätessä.

Kun vauhtiin kerran oltiin päästy niin miksi pysähtyä. Bussi Santiagoon, josta yhdeksi yöksi Chitreen. Tämä kaupunki valittiin kohteeksi vain ja ainoastaan, koska sen ruokaa kehuttiin - ei pettänyt odotuksia "Aire Libre" niminen ravintola. Kaupungissa oli myös mielenkiintoisen paljon merkkivaatteita halvalla, ilmeisesti Colonin "Zona Libre" alkaa jo vaikuttamaan (joka siis on Hong Kongin jälkeen maailman suurin vapaakauppa-alue). Eilen huristeltiin tänne El Valleen, jonka oli tarkoitus olla saman tyyppinen ulkoilmapaikka kuin Santa Fe, mutta ei. Kaupunkia lähestyttäessä alkoi totuus paljastua: "resortteja", eläkeläisasuntoloita ja turistirihkamaa. Paikka oli pettymys ulkoilureittien puolestakin. No, olihan tuossa jo muutama loistavakin paikka välissä.

Ja ihmiset oikeasti käyttävät panamahattuja! Huomenna Panama Cityyn.