Casa Kiwiin oli helppo jumahtaa useammaksi päiväksi kuin olimme suunnitelleet. Pelko hostellin loppulaskusta - kaikki ruoat ja juomat meni piikkiin - osoittautui turhaksi ja lopulliseksi päiväbudjetiksi tuli noin 20 euroa per lärvi. Ainoa aktiviteettimme viimeisinä päivinä Trujillossa oli neljän kilometrin (yhteen suuntaan) via dola rosa autiorannalle. Fiksuina turisteina lähdimme hatuitta taivaltamaan maantien piennarta, mukanamme ainostaan litra vettä - ja lämpöähän oli 35 astetta, eikä pilven pilveä taivaalla. Nestehukan näännyttäminä luulimme kohtaavamme kangastuksen vesikauhuisen vahtikoiran muodossa. "Kangastus" kuitenkin lähestyi meitä huolestuttavalla nopeudella. Olimme jo valmiita kohtaamaan loppumme tällä pölyisellä maantiellä keskellä ei mitään. Henkemme olikin jo kirjaimellisesti karvanvarassa, omistajan ilmestyessä viime hetkellä komentamaan rakkiansa. Rantakin lopulta löytyi ja olikin vaivan arvoinen: koko pitkällä rantaviivalla ei ollut lisäksemme kuin rapuja ja kolme garifuna-kalastajaa. Sama matka takaisin ja ei ole kylmä Coca-Cola usein maittanutkaan niin hyvältä.

Sunnuntaina palasimme La Ceibaan samaan vanhaan hostelliin tarkoituksena ottaa yksi heidän tarjoamistaan ekskursioista Pico Bonita nimiseen luonnonpuistoon. Luulimme tekevämme hyvät kaupat valitessamme Jungle River Toursin hieman kalliimman Omega Toursin sijaan. Valitamme oli 40 USD arvoinen canopy (vaijerilasku) kierros, joka sisälsi vaijeritemppuilun lisäksi yön Jungle River Lodgessa, kuljetuksen molempiin suuntiin ja hedelmälounaan.

Maanantai aamuna matkasimmekin Pico Bonitaan hostellin jeepillä. Paikka olikin totisesti puitteiltaan mahtava: sademetsän ja pilvien peittämiä vuoria, kasvillisuuden seasta pilkistivät vesiputoukset ja vuorten välissä virtasi mahtipontinen Rio Cangrejal, jonka varrelle mekin majoituimme. Ympäristönsä puolesta paikka olisi täyttänyt suuretkin odotukset. Ekskursiosta jäi kuitenkin hieman hapanmaku järjestelyidensä osalta. Itse kaapelilasku oli hauskaa ja lyhyt samoilu viidakossa kiinnostavaa, kierros kuitenkin loppui kovin nopeasti. Hedelmä lounaskin osoittautui kahdeksi palaksi banaania. Löhöiltyämme auringossa päivän (Jussi ei uskaltanut uida joessa) alkoi nälkä kurnia. Viidakossa rahanarvo olikin ilmeisesti noussut kaksin kertaiseksi ja sapuskasta joutui pulittamaan uskomattomia summia. Katkeruutemme lisääntyi kun kävimme kilpailevan Omega Tourin ravintolassa: ruoka oli halvempaa, henkilökunta ystävällisempää ja kaiken kukkuraksi selvisi, että heidän varsin kattaviin kierroksiinsa olisi kuulunut kaikki ruoasta majoitukseen. Opetuksena oli taas kerran, että kannattaa miettiä missä sen viisi euroa haluaa "säästää".

Seuraavana aamuna noustessamme 7:30 nihkeän kosteasta majastamme kuvittelimme saavamme aamiaisen ja kuljetuksen La Ceibaan kuten sovittu. Mutta ei se kuitenkaan niin helppoa ollut: puoli kahdeksan on ilmeisesti viidakkokellon mukaan liian myöhäistä aamiaiselle ja kuljetuskin oli kuulemma peruttu, koska kaupungista ei ollut kukaan tulossa Pico Bonitaan. Jussin poltettua muutamia päreistään saimme kuitenkin kyydin ja lepyttelyksi Jussi pääsi katsomaan kahta isoa tapettua kärmestä. Tämän jälkeen makasimmekin taas La Ceiban Banana Republicassa. Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa seuraavana aamuna Jussin suoritettua viimeinen kostotoimi maksamalle yöpymisemme liian isolla setelillä.

Tämän hetkiseen olinpaikkamme Comayaguaan päädyimme etsiessämme isot kaupungit kiertävää reittiä kohti Guatemalan rajaa. Kaupunki itsessäänkin on ihan mielenkiintoinen olleessaan Hondurasin vanha pääkaupunki ja vieläkin merkittävä uskonnollinenkeskus kirkkoineen ja luostareineen. Yövymme Hotel America Incissä (15 euroa yö kahdelta) ja henkilökunta on ollut avulias auttamaan meitä kohti imperialisti-idyllistä kohdettamme: Graciasta, entistä Väli-Amerikan pääkaupunkia. Huomena alkava matka läpi Hondurasin syrjäseutujen voi olla mielenkiintoinen tai raastava. Luultavasti molempia. Tavoitteemme on saapua Santa Rosa de Copaniin kolmen päivän kuluessa.