Pari päivää on menty melko hiljaiseloa. Paikat ovat tulleet paremmin tutuiksi nyt kun on uskaltautunut huristelemaan tolla skootterin raadolla kontua edemmäksi ihan yksinkin. Olemme ottaneet aaltoja haltuun Kutalla ja surffaustaidot ovat jo maitohaivenen verran karttuneet. Suosittelen kaikille lajia joskus kokeileville pitkähihaista paitaa tai vähintään t-paitaa. Laudat nimittäin raapivat vittumaisia hiertymiä ympäri torsoa. Kaiman mukaan varsinkin nännit hiertyivät hävyttömän aroiksi. Epäilen kyllä, että hän on vain erehtynyt ostamaan hammer-head kuntosalilta jotain estrogeeniä isompien tunkkien toivossa. Täällä kun kuihtuu luurangoksi ruuan olemattomien ravintoarvojen vuoksi noin vartissa. Tänään joutuukin pitää välipäivän surffauksesta ja antaa hiertymien parantua.

Olin pari päivää tissuttelematta bintangia ja palkkioksi sain auringonpistoksen. Eilisilta menikin sitten oloja pois nukkuessa. No vahingosta viisastuneena en aio enää hengailla auringossa... selvinpäin. Muutenkin olisi varmaan hyvä vältellä aurinkoa hetki. Sain nimittäin jotain aurinkoihottumaa selkääni. Apoteekkari Hanna myi satunnaisia rohtoja. En tarkalleen tiedä mitä pillereitä nyt syön, mutta jos kurkkuni turpoaa kiinni, niin tiedätte ainakin ketä tohtoria syyttää. Matkalla Hannan luo ajauduin johonkin paikalliseen hare krishna kulkueeseen. Pari rekkalastia huntupäisiä valkoiseen kaapuun pukeutuneita uskon ihmisiä soitti suutaan ja rumpuja rekan lavalla. Heitä seurasi sankka joukko lajitovereita moposkoottereineen samanlaisiin vetimiin pukeutuneina. Edessä oli pari avomaasturia poliisiautoille tyypilliset vilkkuvalot katollaan. Maastureissa oli valokuvaajat joista ilmeisesti tarkkailtiin epäiltyjä. Jos siis joskus löydätte kuvan mopoilevasta länkkäristä hare krisha kulkueessa pelokas "milloin räjähtää" ilme naamallaan, se saatan olla minä.

Eilen kävin ostamassa muutaman kankaan palasen Popies kadulta. Popies on siis Kutalla sijaitseva ostoskatu, jossa tuhannet Balilaiset pienyrittäjät kusettavat turistien lompakot putipuhtaaksi. Kohdalleni osunut trokari piti minua aluksi ihan toukohousuna. "Paikallinen hinta" 1.2 miljoonaa tippui lopulta 150 tuhanteen eli kymmeneen euroon kolmesta hihattomasta paidasta. Olin toki kysynyt vähän neuvoa hintojen kanssa jo aiemmin. Tuolta löytyisi kyllä kaikkea maan ja taivaan väliltä. Harmi ettei lentokoneessa voi tuoda oikeen isoja tauluja. Tekisi mieli ostaa muutama koristamaan oman betonielementeistä kasatun lokeron seiniä. Auringon pistoksen jo saaneena minua hieman heikotti, joten päätin tankata Tree house nimisessä kahvilassa jotain ensihätään. Viereisessä pöydässä istui suuri jenkkiperhe. Perhe oli suuri siis sekä jäsenmäärältään että kooltaan. Tuurilleni tyypillisesti perheeseen kuuluin myös se elämäänsä vittuuntunut kuopus, jonka ääni oli kovempi kuin koko muun perheen viikottainen kalorikulutus. Ymmärrän tietty, ettei lapselle voi välttämättä mitään, kun se päättää huutaa. Silti teki mieli käydä kysymässä ystävällisesti jos he voisivat tunkea tyttärensä suun edes hetkellisesti täyteen pullaa. Pois lähtiessä nämä päänsärkyäni lisänneet amerikkalaiset kävelivät kuin maailman valtiaat rivissä noin 2,5 metriä leveällä myös autoille tarkoitetulla kujalla. Tunsin tarvetta rysäyttää 50 kiloa painavalla skootterillani perheen isän perseeseen. Pelkäsin kuitenkin, että skootterini olisi kadonnut sinne ikiajoiksi, joten tyydyin tööttäämiseen. Tuli kuitenkin hyvä mieli. Sillä ehkäpä juuri näiltä narrataan rahat paikallisen pienyrittäjän ruokapöytään. Täytyy kyllä käydä vielä poistamassa muutama matkamuisto tuolta. Mutta tänään ei kyllä jaksa lähteä niiden riistäjien retuutettavaksi.