Gobi

Matkatoverini eivät olleet lähteneet mukaan turhanpäiväiseen varustelukilpaan. Autiomaassa pärjää aivan mainiosti Markkamarketin tuulipusakalla, sekä farmareilla tahi kangashousuilla. Koin kuitenkin suurta ylemmyyden tunnetta patsastellessani lähtöaamuna Haglöfseissäni ja kuoriasussani.

Olimme hieman hämillämme, kun oppaamme saapui paikalle. Eteemme materialisoitui nätti parikymppinen likka, täysin vastoin odotuksiamme. Ajoneuvona toimi venäläinen nelivetominibussi ja puikoissa hääräsi palttiarallaa kuusikymppinen äijä. Päästyämme pois kaupunkialueelta kuski kurvasi tankille. Tämä on ilmiö, joka aiheuttaa meikäläisessä hälyyttävää verenpaineen kohoamista, vaikka kyse on näinkin pienestä asiasta. Miksi missään Aasian maassa ei osata tankata niitä kotteroita ennen matkaa? Asemalta lähdettyämme kuski päätti kääntyä väärään suuntaan ja ajaa umpikujaan sen sijaan, että olisi kääntynyt suoraan maantielle josta tulimme. Mietin hiljaa mielessäni, että mitäköhän helvettiä näistä kolmesta päivästä mahtaa oikein tulla.

Teiden kunto on Mongoliassa kauttaaltaan surkea ja tämän me saimme hyvinkin tuntuvasti jälleen ahtereissamme kokea. Pysähdyttiin lounaalle johonkin maantieravintolaan, jossa saatiin ensimmäistä kertaa maistaa perinteistä mongolialaista teetä, eli käytännössä suolaista maitoteetä. Lisäksi saimme lihanuudeliannokset, jonka sisältämän lihan koostumus aiheutti hyvin epämiellyttävän pureskelukokemuksen. Sitkeä liha lienee yksi kuvottavimmista asioista mitä maa päällään kantaa. Palan painikkeeksi saimme vielä perinneherkkua, eli Airagia (Ärk). Tämä mongolialaisten ylpeydenaihe, hevosenmaitokilju, ei todellakaan ollut mikään kulinaristinen makuelämys. Onneksemme olimme vielä autuaan tietämättömiä siitä, että tämä juomasessio ei tulisi jäämään viimeiseksi.

Taisimme saada kuskista alunalkaen hieman väärän kuvan. Mies oli maaseudulla sen sortin suunnistajamestari, ettei pystynyt kuin ihmetellä. Hän olisi epäilemättä äärimmäisen kova tekijä myös maanantairasteilla. Pysähdyimme matkalla ensimmäiseen majoittumiskyläämme eräässä tuhoutuneessa luostarissa, jossa venäläiset olivat oikeaoppisuuspäissään laittaneet kaikki munkit manan majoille viime vuosisadan alussa. Jäljellä olivat vain rauniot, joten paikka näytti aika mitäänsanomattomalta.

Saavuttiin ensimmäiseen kyläämme hämärän tultua. Paikassa oli kolme mongolian kansallisasumusta eli jurttaa, paikallisittain Geriä, joista yhteen sijoituimme. Opas väsäili meille maittavan illallisen, jonka lomassa höpistiin niitä näitä. Pyysin jossain vaiheessa opasta kysymään isäntäperheeltä, että saisimmeko lähteä heidän jurttaansa viettämään iltaa. Tämähän kävi päinsä ja meidät toivotettiin erittäin tervetulleiksi. Olimme aikaisemmin lukeneet fraasikirjastamme, että jurtissa on tietynlaiset käyttäytymissäännöt, joita emme tietenkään muistaneet. Kuumottelu säännöistä osoittautui kuitenkin nopeasti turhaksi. Tunnelma teltassa oli rento. Paikalla oli myös pari muuta vierasta viereisistä kylistä juomassa ärkkiä ja laulamassa. Tapoihin kuuluu, että vieraidenkin tulee esittää jokin laulu. No mehän kajautimme Ukkometson, kun ei muutakaan tullut mieleen. Saimme jopa aplodit performanssistamme. Meille juotettiin niin paljon heppakiljua illan aikana, että koimme velvollisuudeksemme tarjota koko porukalle pienet snabut salmiakkikossua. Ihmiset olivat eleestä aidosti mielissään, mutta ilmeistä päätellen pullon sisältämän nesteen maku ei heitä juuri miellyttänyt. Illanvietto nomadiperheessä keskellä ei mitään painui kyllä mieleen yhtenä reissun hienoimmista kokemuksista.

Nomadit elävät lähes omavaraista paimentolaiselämää aavikolla. He eivät käytä rahaa, koska he eivät sitä mihinkään tarvitse. Vaihdantaa suoritetaan tavaroilla ja eläimillä. Ruokavalio on hyvin lihapainotteinen ja yleinen periaate ruoan suhteen on, että eläimet syövät viherkasvit ja ihmiset syövät eläimet. Toimeentuleminen näin vähällä näissä olosuhteissa tuntuu meille yltiöpäisessä materialismissa marinoituneille tissiposkille älyttömältä, mutta ihmiset tuntuvat olevan täysin tyytyväisiä elämäänsä juuri sellaisenaan kuin se on.

Toisena päivänä teimme muutaman tunnin kiertoajelun aavikolla ja vierailtiin eräässä kylässä tutustumassa Buddhaluostariin. Luostari oli käytännössä valtava jurtta, joita oppaan mukaan Mongoliassa ei enää juuri käytetä, koska sen pystyttäminen vaatii paljon työvoimaa ja aikaa. Kylän ihmiset kokoontuvat luostariin kahdesti päivässä kahdeksi tunniksi kerrallaan rukoilemaan, aamuin ja illoin. Voi lähes yleistää, että Aasian kansat ovat selkeästi syvemmästi uskovaisia, kuin Eurooppalaiset. Onneksi en ole syntynyt Aasiaan, sillä hajosin jo rippikouluaikana jumalanpalveluksiin siinä määrin, etten suostu niihin enää osallistumaan kuin totaalisen pakon edessä.

Maisemien puolesta Etelä-Gobi ei ole henkeäsalpaava. Lähinnä ruoho- ja hiekka-aavikkoa, sekä matalia kukkuloita. Mikäli haluaisi nähdä metsäistä ja vuoristoista Gobia vesistöineen, niin aikaa täytyisi varata ainakin kymmenen päivää ja kuvetta kaivaa raskaalla kädellä.

Majoituimme seuraavaksi yöksi eri kylään, joka sijaitsi lähempänä Ulan Batoria. Jouduimme tekemään kompromissin mukavuuden suhteen, koska junamme kohti Kiinan rajaa oli määrä lähteä seuraavana päivänä. Tyytyminen oli siis lattialla nukkumiseen. Meille ruvettiin jälleen juottamaan ärkkiä ja jo pelkkä mielikuva tästä nesteestä aiheutti orastavan ylenannon tarpeen. Kohteliaisuussyistä kieltäytyminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Toivo oli edellisyönä kärsinyt vatsavaivoista kyseisen juoman vuoksi, johon Risto oli tietysti suhtautunut hyvin pilkalliseen sävyyn. Herran hymy kyllä hyytyi illan mittaan hevosjuoman hevostelun johdosta. Toivon kanssa oltiin otettu rauhallisemmin ihan vain suojellaksemme vartaloitamme. Ärkin nauttiminen aiheutti seuraavan puolivuorokautisen aikana Riston ruumiin tyhjentymisen kahta yleisimmin tunnettua reittiä pitkin arviolta viisitoista kertaa. Tämä karkea arvio perustuu nopealla silmäyksellä havaittujen paperituppojen määrään kylän ympäristössä. Mies oli yöllä onnistunut oksentamaan myös kylän isännän koiran päälle. Onhan tämäkin tietysti eräänlainen tapa suhtautua vieraanvaraisuuteen. Matkalla koettujen elämän hirveimpien asioiden listaan oli lisättävä elämän hirvein yö. Allekirjoittanut oli oppaan mukaan susivatsa, joksi nimetään ne henkilöt, joiden vatsa ei reagoi ärkkiin edellämainitulla tavalla. Onkin enemmän sääntö kuin poikkeus, että pakki menee enemmän tai vähemmän sekaisin.

Viimeisenä iltana Riston ollessa kurimuksen pauloissa lähdettiin Toivon, oppaan ja kylän ukkojen kanssa juomaan lähistölle mongolialaista vodkaa. Haju oli kuvottava, kun astuttiin sisään jurttaan. Valmistusmenetelmä ei paksuhkon nomadimurteen vuoksi selvinnyt, mutta siihen liittyy hyvin vahvasti maito. Maku oli ärkkimäinen, mutta miedompi. Niinkuin todella mietoa vodkaa sekoitettuna kuumaan maitoon. Juomasession aikana äijät ja lapset jyrsivät hyvällä ruokahalulla palasia keitetystä vuohen päästä. Meille tarjottiin vodkaa kokoajan lisää, mutta kohteliaisuus oli tältä erää ohi, emmekä suostuneet enää ottamaan tuotetta vastaan. Jurtassa vallitsi jonkin sortin juomisjärjestys, joten kieltäytymisemme johdosta oppaamme joutui juoda meidänkin osuutemme. Emme viettäneet paikassa kovin kauaa aikaa, koska päällimmäinen tarkoitus oli vain päästä maistamaan tätä kovasti markkinoitua juomaa.

Viimeisenä päivänä käytiin enää katsomassa hiekka-autiomaata, jossa Toivon kanssa kaadoimme kitusiimme aavikolle roudaamamme Golden Gobi oluet. Opas ja kuski yrittivät epätoivoisesti löytää meille kameleita ratsastettaviksi siinä kuitenkaan onnistumatta. Ilmoitettiin jossain vaiheessa, että antaa olla, ettei vaan myöhästytä junasta. Todennäköisesti mahdollisuus kamelilla ratsastamiseen tulee vielä eteen jossain vaiheessa ja vaikka ei tulisikaan, niin luultavasti kykenisin siitä huolimatta nukkumaan yöni hyvin.

Ulan Batorin päässä jäi sen verran aikaa, että saatiin hoidettua pakolliset toimenpiteet ilman stressiä. Iloksemme meille oltiin fiksattu myös ilmainen kyyti asemalle. Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana meille ei tullut kiire ehtiä junaan. Edistystä oli siis selkeästi tapahtunut ajanhallinnan saralla.