6.3.2009 Soul

Nyt on kakka- ja pissaleikit leikitty ja palkinnot on jaettu. Aikanaan Turussa upeassa Kipparin Tuopissa eräs laitapuolen filosoofi totesi, että pelit on pelattu, kun palkinnot on jaettu. No, en tiedä mitä palkintoja tässä saatiin tai ehkä ne on olleet nuo kokemukset. Ja ne ovat olleet kyllä todella rikkaat ja monipuoliset. Kuten noi kaikki tauditkin.

Voin ihmiset kuulkaa kertoa, että sairaana reissaaminen on kyllä ehkä eniten perseestä, mitä ikinä on tehnyt. Näkee majesteetillisiä maisemia ja nauttii siitä täysillä, kunnes illalla antaa itselleen hieman aikaa kuulostella itseään. Ja olo ei ole ollut normaalin vahva kovinkaan monta päiväätuon sairastelun jälkeen. Tai siis tuolla Indo-Kiinassa. Nepalissa päästiin sitten vähän paremmin taas kiinni elämästä Thaimaan lepuuttelu oli kyllä todella tarpeen ja jalkaille päästiin taas normaalisti. Paitsi mitä sitten oli taas tuolla Nepalissa, mutta kirjoitan siitä myöhemmin. Mennääs nyt ajassa taaksepäin aikakoneella ja koitetaan hieman viritellä itseämme tuonne Laosin tunnelmiin…

Vientianehan todettiin ihan rauhalliseksi ja mukavaksi, mutta ei mitenkään päräyttäväksi kohteeksi (lainaus Madventuresilta, kiitos), niin vedettiin kahdeksan tunnin Kari Tapio-bussimatka Vang Viengiin suoraan pohjoiseen päin Laosista. Siellä soi iloisesti kuulovauriota aiheuttavalla 90 desibelin äänentasolla hieman Rafaelin enkelin karaokevideota kauhemmat vastaavat paikalliset tuotokset. Tähän olisi hienoa saada ääninäyte, mutta se ei taida nyt onnistua. Koitan siis kuvailla. Videot olivat sellaista hieman huonoa kuvanlaatua toistavia sekoituksia MC NikkeT:n ja Raptorin videioista, todella heikosti näytellystä Kauniista ja rohkeista Dallashipaisulla yhdistettynä neonväreihin ja draamakomediakauhutoimintamusikaaliin. Musiikki kuulosti pitkälti siltä kuin Tarzan olisi laulanut turkkilaisia kansallislauluja hieman ruokaviinoissansa ja Cheetah-apina olisi samalla beatboksannut ja hieman räpännyt taustalle. Onneksi oli iPod. Se on pelastanut jo monta tilannetta.

No, Vang Vienghan on sellainen hassu kylä, johon on kerääntynyt todella paljon backpackereita, jotka haluavat tuubaamaan. Tuubaaminen on kumirenkaalla joen laskemista alavirtaan. Kuulostaa oikeasti tosi hauskalta ja jännittävältä. Totuus: Kumirenkailla lillutaan ekat sata metriä ja siinä on ensimmäinen jokibaari, jossa on ihan valtavat kemut pystyssä ja jengi hyppii hyvin huolettomasti jokeen korkeilta köysiradoilta ja keinuista. Tiedä mihin hyppäät -kampanja ei ole ihan vielä ulottunut tuonne asti. Porukka on hyvin vahvasti alkomahoolin vaikutuksen alaisena jo päivällä ja noita tiukempia aineitakin on tarjolla ihan Citymarket tasoisesti hyllykaupalla. Happy Menut löytyy monesta ravintolasta ja peruspilven lisäksi myös oopiumia on Laosissa muutenkin tarjolla vähän turhan helposti. Tuubaaminen on siis pääosin bilettämistä ja nyt kun vesi oli vielä tosi alhaalla, niin virta ei ollut juuri minäänlainen ja eteenpäin pääseminen oli hidasta. Suurin osa tuubaajista yleensäkin etenee ehkä jotain 3-5 baarin väliä, joka käytännössä tarkoittaa, että näet mistä olet lähtenyt liikenteeseen. Eli jotkut sadat metrit. Ehkä 200 metriä… Vatsataudin kourissa hullutelleet suomalaiset eli me olimmekin hieman vähemmistössä, mutta pitihän sitä muutama olut juoda. Ja paikalliset ravintelit promosivat itseään mm. juottamalla ihmisille ilmaista viskiä, jotta tulette sitten illalla meidän baariin; Hissun Kissun Lissuun vaikka, jos Servon Martti saisi päättää. Ja niille, jotka ihmettelee, että miten sieltä sitten pois päästään, niin tuktukilla porukka illan laskeutuessa palaa palauttamaan kumirenkaansa. Me koitimme kyllä lillua alavirtaan pitkälle, mutta piti ottaa jokivene ja hyvä että otettiin, sillä Vangiin oli vielä viisi kilometriä matkaa.

Tuo ravintoloiden ja guest housejen valtakunta Vang Vieng on silti ihan leppoisa kylä, josta voi aina päivisin lähteä päiväretkille esim. melomaan, skootteroimaan tai vaikkapa luolaretkelle, johon mekin sitten päädyimme. Skootteri oli minulla vuokralla oikeastaan koko ajan, kun sillä oli kiva juuri kortin saaneen motoristin päristellä. Ville ja Jeremykin päättivät sellaiset sitten ottaa ja lähdimme kylästä veks suuntana luolat ja pikkukylät. Ja eipä tarvitse ajaa kuin kolme minuuttia, niin on pois kylästä ja vastaan tulee kana- ja sikalaumat hyvin alkeellisten näköisten talojen pihalla. Lapset ovat tietenkin likaisia, mutta iloisia ja vanhat kärpäset käppäilevät kylien raittia hieman Konosta hitaammin. Kylät olivat hyvin paikallisia ja niistä henki köyhyys, mutta samalla kuitenkin onnellisuus. Käytin muutamassa kylässä paikallisella virvokkeella eli cokiksella… Luolia alueella on paljon ja niihin pääsee yleensä joko oppaan kanssa tai sitten vaan ihan yksin seikkailemaan. Kannattaa ehkä varmistaa, että on otsalamppu ja varapatterit mukana. Itse menin yksin Poukham-luolaan, jonne piti ensin kiivetä todella jyrkät rappuset. Siellä sitten oli valtava luolan katedraali, jossa alatasolla oli pieni buddhalainen alttari. Oli aika hassua kiivetä luolaan alas yksin tietämättä yhtään mitään koko luolasta. Pientä onkaloa kohti osoitti kulunut valkoinen nuoli, jossa luki To Cave. Sinnepäin hortoilin hetken aikaa otsalampun valossa, kunnes onkalo näytti haarautuvan ja totesin, että kun tuota hernepussia tai lankakerää ei tullut mukaan, niin en varmaan lähde Minotauruksen labyrinttiin tuon pidemmälle. Käännyin takaisin ja törmäsin melkein yhteen ranskalaisheppuun, jonka lamppu oli hyytynyt. Suosittelin hänelle myös palaamista ja itse jäin hengaamaan alttarin ääreen hetkeksi. Aika erinomainen paikka olla kahdestaan ajatustensa kanssa.

Käytiinhän me kolmistaankin yksi luola, jossa pikkupoika (kuvassakin) lähti meidän oppaaksemme. Se oli hieman huolestuttavaa, sillä kaveri oli varmaan joku 9-vuotias. Oli sillä taskulamppu ja laon kielen taito. Hyvä opas. Khan-luolaan mentiin sisälle pystysuorasta lohkeamasta ja luolassa oltiinkin nopeasti. Ihastelua oli ilmassa ja oli myös paljon muutakin, sillä Jeremy valitti, että hän aikoo pian oksentaa ja Ville ilmoitteli housujen olevan pian pyykkaamisen tarpeessa, jossei pian pääse kyykylle. Munhan oli kiva olla sitten siinä välissä. Kerroin kyllä, että mulla on anaalipaperia mukana, mutta Ville päätti tunkea itsensä yhden stalagtiitin päälle Luola kävikin koko ajan ahtaammaksi ja reppu piti muutenkin ottaa jo selästä pois, koska tälläinen kuivan talven oravakaan ei mahansa kanssa meinannut mahtua läpi pystypäin ahtaista paikoista. No, ei se sitten vielä mitään. Luolan käytävä pieneni pienenemistään jaja pian kävi ilmi, että nyt heitetään neliveto päälle ja alettiin konttaamaan. Sekään ei sitten riittänyt, vaan siirryttiin ryömintävaiheeseen. Alkuun se onnistui vielä reppu selässä, mutta pienen isomman "salin" jälkeen mentiin sitten oikein todella ahtaasta kolosta, jossa piti koittaa heittää reppua pään etupuolella hieman eteenpäin, jotta pääsi ryömimään. Lopussa homma meni repun eteenpäin työntämiseksi ja käsille itsensä eteenpäin vetämiseksi, sillä jalkoja ei oikein saanut enää koukkuun, kun oli niin ahdasta. Vaikka en ole yhtään klaustofonin soittelija, niin mietitytti kyllä, että kuinkas ahtaaksi tämä menee. Takaisinpäin meneminen olisi aiheuttanut hankaluuksia ja syvät naarmut sydämen lisäksi rintakarvoihin. Otsalampun heikko valo vaihtui kuitenkin lopulta luonnonvaloon tunnelin päässä ja putkahdimme ulos luolasta hienoon saliin täynnä stalagmiittijä ja stalagtiittejä. Noi ekat roikkuu siis katosta ja jälkimmäiset on muodostuneet "lattialle", kun kattomineraalipuikoista on valunut veden mukana mineraaleja maahan muodostaen sitten siihen pikkuhiljaa sellaisen lattiapuikon. Vai pitäisikö niitä kutsua piikkimatoksi. En tiedä. Jos ne yhdistyvät, niin niistä muodostuu pilari. Mutta näähän on tuttuja juttuja luolan kävijöille ja varsinkin niille, jotka ovat altistuneet minun Slovenian Skocjan luolien kuvaPowerPointeille. You know who you are. Äippä jopa pakotettiin käymään siellä… Ja taisin sinne Villenkin viime elokuussa raahata.

Skootterit palautettiin, vessapaperia ostettiin perhepakkaus, Jeremy kävi ajamassa posliinirekkaa, Ville norsua, kuten aiemmin todettu ja sitten käytiin sairaalassakin koko porukka. Hieman eri aikoihin kuitenkin. Ville kävi ensin varmentamassa malariansa poissuljetuksi ja minä sitten perässä, kun yöllä oli ollut horkkakuume ja laski pois samantien. Hei, kirjoitinkohan tästä jo. Taisi ollakin. Mutta aika mielenkiintoista oli kyllä se, että täti painoi mut väkisin takaisin petiin, kun koitan vaan kysyä, että saisiskos sen verikokeen kiitos, mutta ei se sitten oikein mennyt perille. Ehkä puolen tunnin päästä tuli toinen kuulantyöntäjähoitaja ja otti oikein vauhtia sen rautaneulansa kanssa kohti sormeani. Verta lensi sitten ihan hänen paidalleen asti, mutta koe saatiin otettua ja ei ollut malariaa eikä dengueta. Ihan kiva tietää. Samaan aikaan, tai siis koko tuon ajan, eräs austraalialainen herrasmies, joka oli istunut lasin päälle ja huusi siinä eläimellisesti koko ajan vieressä kun hienoa läpinäkyvää hiekkaa irroiteltiin hänen peräpurjeestaan. Aikas mielenkiintoinen episodi ja tulihan kerrattua. On sen verran piirtynyt mieleen. Ja sain siltä kaverilta ihan uusia vinkkejä kansainvälisiin voimasanoihin. Osa on kyllä jo unohtunut, mutta kyllä tuo noin 120 kertaa kuultu ou motherf***ers***f***s***f*** on vielä mielessä. Mutta ei tietenkään käytössä…

Pohjois-Laosista kuultiin paljon hyvää törmätessämme jo kolmatta kertaa eri kaupungissa satunnaisesti pariin aussityttöön. Ja niitä kehuja komppasivat kyllä monet muutkin satunnaiset juttelukumppanit, joita matkalla on luonnollisesti riittänyt. Mutta osa on ollut niin samanhenkisiä, että facebookin kv-ystävälista on saanut muutaman uuden lisäyksen. Niin, siellä pohjoisessa voi mm. nukkua puiden latvassa ja siirtyä kaverikämppään köysirataa pitkin. Ja eräs venäläistypy, jonka kanssa jaettiin taksi Kalkutassa, oli vedellyt kaikki mahdolliset aineetkin siellä ilmaiseksi. Musta vähän tuntuu, että tuossa oli takana osittain sellainen venäläinen aamupala eli burana 600 ja Irina 500,- No, sinne sitten seuraavalla reissulla.

Pois Vang Viengistä tultiin sitten melomalla. Tilattiin kajakkireissu Vientianeen takaisin ja siinä piti olla reilusti koskia ja neljä tuntia melontaa sekä uimahyppelyä. Myös hyvä englanninkielinen opas kuului räätälöityyn pakettiin, johon saimme mukaan kylässä törmäämäämme suomalaisen Miran, joka olisi muutenkin ollut menossa tekemään saman setin. Varhaistimme lähtöäkin vielä aamukuuteen, jotta ehtisimme Thaimaan yöjunaan illaksi.

On mukava istua aamukuudelta kylän katurotvallilla ja todeta firman tulevan puoli tuntia myöhässä paikalle. Autolla joelle kylmässä usvassa ja sitten suoraan vaan jokeen ilman minkäänlaista opastusta. Ei se tarpeen kai olisi ollutkaan meille, mutta mistäs se kaveri meidän eskimokäännökset olisi nähnyt, kun ei edes kysynyt. Mutta ai niin, eihän se voinut kysyä, kun ei puhunut englantia ollenkaan. Sillälailla. Aamu-usvassa oli kuitenkin aika jänskää ja rauhallista meloa. Ja eteen tuli hetken päästä yksi oikein kunnon koskikin, jossa aallot ja pärskeet peittivät hetkellisesti näkökentän. Ja korvat tuli pestyä kanssa.

Muuta hienoa tuosta ei kai voi sanoakaan, sillä kahden tunnin melonnan jälkeen syötiin eväät ja oltiin juuri laittamassa kamoja takaisin päälle, kun opas repi niitä takaisin pois ja koitti viittoilla, että tää oli tässä. Soitto Kuningaskuluttajalle ja aikamoinen elin otsassa siirryttiin takaisin tuktuk-pikkuSuzukin lavalle ja ajateltiin, että otetaan rennosti nyt sitten. Nähdään ainakin maaseutua. Paitsi että ei. Nimittäin kymmenen minuutin jälkeen meidät heitettiin paikalliseen "pikkulinjuriin" eli tuktukiin, jossa oli niin matala katto, että en voinut istua ollenkaan suorassa missään asennossa. Ja porukkaa oli pienellä lavalla joku 15 heppua ja pari roikkui ulkopuolella. Jalkoja ei voinut liikuttaa, niskaa särki, kuopat heittivät kuhmut pääkoppaan ja rahastajaeukko (ihan platonisesti kylläkin) nukahti pää vasten olkapäätäni ja alkoi kuorsaamaan. Paikallisuutta. Joku kuljetusvälineen vaihto siinä taisi vielä olla, morot Miralle ja nopeasti tuktukilla kohti rajaa ja Thaimaan puolella olevaa juna-asemaa. Paitsi, että alkoi tukin renkaat kolisemaan ja kuski pysähtyi aika nopeasti. Vasen takapyörä oli lähtemässä irti, mutta rauhallisesti vislaillen äijä pulttasi sen takaisin kiinni (taisi joku mutteri jo puuttuakin) ja matka jatkui. Rajalla vaihto toiseen bussiin, joka vei Thaimaan puolelle rajaa ja siellä vaihto bussiin, joka vei juna-asemalle ja siellä vaihto… ei sentään enää. Yöjunassa oli tunnelmaa, kun otin siinä paikallisen parrun kanssa yhteen heti kättelyssä. Hän olisi halunnut laittaa matkalaukkunsa siihen, missä oli mun rinkka jo köytettynä kiinni. Ilmoitin, että hän voi vaikka laittaa sen siihen viereen. Se ei kelvannut, joten ilmoitin asian sitten selkeäsanaisemmin eli selvällä suomenkielellä, sillä yhteistä kieltä ei ollut. Haki se siihen sitten vielä jonkun kaverin purnaamaan, mutta vaikka kaverit olisivat seisseet päällekäin, niin olisivat yltäneet ehkä minua nenänvarteen, joten homma jäikin yllättäen sitten mun perusvihaiseen viimeiseen ilmeeseen sanojen kermana.

Sänky oli mukavasti kymmenen senttiä mua lyhyempi ja melu aika kova, kun ei se vaunun välikköovi oikein pysynyt kiinni kunnolla. Ipod siis jälleen ratkaisuna. Unta tuli saatua jonkin verran ja Bangkokiin saavuttiin niin letkeissä tunnelmissa aamukuudelta ja kohti sairaalaa… Mutta se tarina onkin kai jo kerrottu tai jos ei, niin ei sitä sitten kerrotakaan. Sen verran siitä voi kai sanoa, että jos kakkosnäyte pitää antaa, niin kyllä sellainen kenialainen iso jugurttipurkki hakkaa tuollaisen suolasirottimen kokoisen pikkupurkin, jossa on vielä pikkurillin kynttä pienempi lusikka!!! mukana. Ohhoh. Mutta testit saatiin tehtyä.

Pelit on pelattu, kun näytteet on tutkittu. Ja voittajaksi selvisi mr. Kalervo Ameeba

Tuomas-setä

-Hyvä majoitus Vang Viengissä; Lejardin Organique guest house, http://boykrub.bloggang.com. Iloinen (ja kivannäköinen) nuori neito palvelee ja hymyilee aamusta iltaan. Ja tuota ei nyt kuulu tajuta väärin. Joen rannassa Elephant Crossingin vieressä

-Vältä "Frendit-ravintolaa", jossa pyörii aamusta iltaan frendit telkussa. Ruoka ei ole erikoista ja palvelu limaista.