Tämän kerran reissulla on otettu haltuun tai hieman nöyremmin sanottuna pinta raapaistu Afrikkaa. Etelä-Afrikka tuntuu olevan oikein hyvä paikka aloittaa Afrikkaan tutustuminen; täällä yhdistyy hieman tutumpi länsimaalainen kulttuuri ainakin meikäläiselle vähän tuntemattomampaan afrikkalaiseen kulttuuriin. On tästä vielä matkaa Ruandan sumuisille vuorille, mutta hyvää ymmärrystä jälleen tarttunut matkaan.

Matka oli rakennettu kaksi osaiseksi. Rennompi, käytän jopa sanaa loma, osuus oli suunniteltu Etelä-Afrikan kuuluisalle etelärannikolle, mutta ennen sitä oli virallisempi, kaikin puolin sanan merkityksissä, pysähdys Qatarin pääkaupunkiin Dohaan. Kuten tiedämme, Dohassa oli tosi kyseessä, kentällä taisteltiin kisapaikoista ja ulkopuolella aivan mielipuolisen sään kanssa. Tuosta suhteellisen lämpimästä ilmasta lienee jo kaikki kirjoitettu, joten ei liene tarvitsevan enempää palstatilaa. Sen verran sanottakoon, että kun ollaan suhteellisen innokkaita tallustelijoita matkoilla, niin Dohassa paineltiin viiden minuutin jalkapatikatkin mittarilla. Paikka on hyvin ristiriitainen, koska kaikki on ulkoisesti kunnossa, tarjonta, laatu ja puitteet ovat huimat, niin urheiluun kuin turdeiluun. Tästä ristiriitaisuudestakin on kaikki kirjoitettu, mutta kirjoitan tästä nyt jonkinlaisen aatoksen. Ei minua nyt ainakaan niin pahasti teilata kuin Litmasta lausunnoistaan. Yritän aina ymmärtää kaikkia tahoja. Ugandalaisen taksikuskin kanssa juteltua, ymmärsin, että hän on halunnut tulla töihin Qatariin. Hänellä oli kaupalliset opinnot takanaan, mutta Kampalasta ei ole löytynyt töitä. Hän oli tullut ajamaan pirssiä, koska pystyisi sillä elättämään myös kotipuolessa olevan perheen. Hän oli iloinen ja se aidosti välittyi hänestä, toki tiedän, että kaikilla asiat eivät ole näin auvoisesti.

Dohan päiväohjelmat olivat hyvinkin selvät ja yksinkertaiset. Ilmastoidussa tilassa aina kuin mahdollista. Aamulla hotellilla, päivällä päheissä kauppakeskuksissa ja loppupäivä ilmastoidulla stadionilla. Qatarilla kun on vain hiekkaa, niin siitä ei kummoista nähtävyyttä saa, mutta kun on maakaasuakin niin on rahaa tehdä niitä. Kauppakeskukseen on tehty Venetsiaa muistuttavat kanaalit ja merenrantaan rakennettu rantamökkejä Tahitin tyyliin. Ruokaa oli tarjolla muiden Arabian massimaiden tyyliin kaikista kulttuureista, parhaiten jäi mieleen iranilaisessa raflassa vedetyt vartaat ja tietty Burger Kingin mukaan otetut kanaranut nautittuna stadionilla. Ne jotka lukee blogia ensimmäistä kertaa ja miettii, että mikäs ruokajurtsa tämän Dohaan asti BK:ia kuluttava heppu on niin, neuvon tutustumaan blogin aikaisempaan tuotantoon. Dohan stintin parasta antia tietty oli kisat paikan päällä. Kuusi tuntia hurahti aivan siivillä. Kisojen urheilullisen tason takia tapahtumat pitivät otteessaan koko ajan, kokemus olisi ollut täydellinen, jos katsomot olisivat osittainkin täyttyneet muistakin kuin sisään maksetuista vuokratyöläisistä.

Keskiviikkona säntäsimme suoraan kisoista kentälle, josta alkoi siirtymätaival Afrikkaan. Hieno tuo Dohan kenttä, no eipä sitä muutakaan osannut odottaa. Silti ihmetytti vähän, että eikö erityismatkatavaralle ole omaa pudotuspaikkaa, kun finaalista hieman yllättäen karsiutunut Pawel Wojciechowski syötti seipäitään perus check-inissä. Oma laukku sisään, kättä naamaan eteen, hohhoijaa ja eteenpäin. Tämä ollaan havaittu hyväksi lyhyehköillä reissuilla, että yölennot säästäävät näppärästi laatuaikaa. Sopii siis sellaisille, jotka koisivat hyvin lentokoneessa istuma-asennossa. Aamulla sitten herättiin Afrikan auringon alta Johannesburgista. Lyhyt, näppärä aamupalan mittainen paussi ennen kuin Port Elizabeth kutsui. Kaupunkina PE ei ole mikään nähtävyyksien kehto, mutta mainio startti paikka road tripille. Yksi päivä rentouduttiin, katseltiin kisoja telkkarista ja käytiin rannassa syömässä mertenherkkuja. Niitä onkin sitten vedetty kuin Thaimaassa nuudelia konsanaan. Vedet on kuulemma maailman parhaita kalmari vesiä ja kyllähän ne siltä maistuvat. Lautaselle päätyvä kala on täällä usein kummeliturskaa tai kurnusimppua. Molemmat maukkaita pannulla paistaen tai sitten frittitaikinan kera öljyttynä.

Lauantaina alkoi sitten reissu tienpäällä, urheana ratsuna suhteellisen uunituore Volkkari. Ensin tiemme vei hieman sisämaahan Addon elefanttipuistoon. Norsubongailun lisäksi olimme onnekkaita, kun näkökenttäämme löntysteli leijonasisarukset luonnossa. Puistossa liikuttiin itse hiekkateitä pöllytellen. Välillä täytyi jarrutella, että zebrat kerkesivät alta pois. Puisto oli valtavat, päästä päähän taittamiseen meni kaksi tuntia. Illaksi hurautimme majapaikkaamme St Francis Bayhin, missä meillä oli vuokrattuna huvimaja eläkeläispariskunnan luota. Ei paljoa huvittanut, kun netti ei ollut ihan totuttua tasoa ja kisat jäivät livenä näkemättä. Muuten pari yötä olivat mitä mahtavimmat rauhallisessa rantakaupungissa. Pariskunta oli mitä vieraanvaraisin, ranta todella kaunis ja ruoka juuri merestä noussutta.

Maanantaina oli edessä muutaman tunnin siirtymä toiseen rantakaupunkiin Knysnaan. Parin päivän lepäily oli saanut ajatukset villeiksi. Jotain pientä kivaa voisi kehitellä matkalle. Matkalla on todella upea 216 metriä kanjonin yläpuolella menevä siltä, josta reittimme kulki. Päätimme pysähtyä, näkymät olisivat vielä paremmat varmasti, kun kengänkärjen ovat jo reunan yli. Köysi jalkoihin, kädet levälleen ja pää edellä kohti rotkoa. Se on muutaman sekunnin euforiaa. Hetki vapaata liitoa, jossa fiilistelee hullua vapautta ja miettii että otahan kuminauha kohta kiinni. Sitten lähdetään ylöspäin ja kroppa kääntyy horisontaaliin. Kun heilunta rauhoittuu, niin valtaakin aika nopeasti tunne, että tulkaahan hakemaan pois täältä. Pää alaspäin roikkuminen ei nimittäin ole fysikaalisestikaan se luontevin, puhumattakaan noissa korkeuksissa, jolloin hieman saattaa jännittää. Ainakin joitain.

Lämmin kevät sää on meitä suosinut matkan varrella, tai no matkataipaleilla on sadellut, mutta kohteissa vietetyt päivät ovat olleet upeita. Sopivasti viilentävä tuuli sopii pohjolan kansalle, joten oikein miellyttävää on ollut Dohan saunan jälkeen. Knysnassa pidimme seuraavan pysähdyksen, missä kahvittelimme meren rannalla ihaillen turkoosia merta ja sen vaahtoavia aaltoja vasten jylhiä kallioita. Meloimme suoraan asuntomme terassin laiturilta ja pötköttelimme pitkään tuijottaen ruutua, että kotimaan asia realityt eivät karkaisi liian kauaksi.

Matkalla Kapkaupunkiin oli vielä yksi rento pysähdys merenrannalla. Hermanukseen siirtymä oli pisin pyrähdys tien päällä. Aikamonta road trippiä painaneena voi kyllä sanoa, että tämä niin kutsuttu Garden Route ei ole suotta yksi arvostetuimmista pätkistä. Kerrassaan upeita maisemia. Hermanus tunnetaan vehreästä viinilaaksostaan ja tähän aikaan vuodessa valaiden bongauspaikkana. Itse bongasimme vain valaanpoikasen, toki vähän jäin ihmettelemään, että miksi äiti valas ei tullut pintaan hengittelemään. Avara luonnosta jäänyt sellainen kuva, että perhepiireissä liikkuvat. Niin olisihan se ollut huikeeta nähdä legendaarinen kolmen metrin pyrstö pystyssä ja sitten kunnon molskis. Hermanuksen pääpäivänä matkamme vei yhdelle monista viinitiloista. Tilalla osattiin viinin teon lisäksi ruuanlaitto, ja olivatkin luoneet upean menun viinien pariksi. Valkkarit todella laadukkaita, punkerotkin ihan helppoja, vähintään sopivia seurusteluviinejä tai vaikka kumota lentopalloa katsellessa. Valkkarin kanssa tarjoiltiin luonnollisesti merenelävää ja punkun kanssa oli paikallista riistaa kuten hyppyantilooppia. Mistä aasin siltana mainittakoon, että paikallinen kansa on tällä hetkellä urheilusta sekaisin, kun rugbyn MM-kisoja pelataan Japanissa. Maan ylpeys Springboks (hyppyantiloopit) taistelee mestaruudesta ainakin paikallisten mielessä ja väriä tunnustetaan kaikkialla. Loppukaneettina todettakoon, että ei minusta vielä viiniharrastajaa tule vaikkakin viinien taso täällä mahdollisesti onkin oluita korkeampi.

Sitten oli edessä viimeinen, rallitermein power stage Kapkaupunkiin. Tällä kertaa maisemien lisäksi pääsimme ihailemaan myös eläinkuntaa. Delfiinit hyppivät rannan aallokoissa ja paviaanit tuijottelivat ihmeissään tienlaidassa. Palautimme auton Kapkaupungin keskustaan ja marssimme muutaman korttelin kämpällemme. Pieniä ongelmia tuli sisäänpääsyssä sillä vuokraaja oli ilmoittanut yhden numeron väärin koodista. Onneksi paikalle saapui Peter, joka tunsi vuokraajan ja auttoi meitä pääsemään sisään. Peter lienee kahdeksissakymmenissä, luetteli meille vaivansa ja varoitti Kapkaupungin vaaroista. Peter ei turhia hienostellut, kun kertoi että jengiä tapetaan täällä jopa tupakasta. Rivien väleistä ymmärsimme tämän kokeneen sotaveteraanin puheista mitä tehdä ja mitä ei.

Kaunis kaupunki tämä on, luonnonmuotojen mukaan nostan samalle tasolle Rion kanssa. Täällä ehdoton ykkösnähtävyys on Pöytävuori. Kappas kun sen tiesi joku muukin lauantaipäivänä. Päivä oli minulle hyvin vaikea. Liekö jo matkaväsymys iskenyt, kun en ollut tehnyt taustatyötä tarpeeksi huolella. Huonosti olin selvittänyt vaihtoehdot, jos ja kun jono hissiin on liian pitkä. No jono nyt sattui olemaan kaksi tuntia. Minä luulin, että sitten ehdottomasti kävellään tuo 700 korkeusmetriä, mutta se ei ollutkaan tuossa maastossa jostain väärinlukemani/tulkitsema tunti vaan kaksi ja puoli tuntia. Hyvä, että jollain oli vähän todellisuuden tajua ja teki päätöksen, ettemme kävele reilua kahta tuntia vaikea kulkuisessa maastossa ilman aurinkorasvaa ja päähineitä, kun iso keltainen säteilee ilman pilven hattaraa. Nielin kiukkuni ja ei kun jonoon seisomaan. Jotain onnekastakin päivään, kun kuulimme juuri hissin lastauslaiturille päästyämme, että hissi tullaan sulkemaan pian voimistuneen tuulen takia. Pääsimme ylös, ja ymmärsimme miksi kohde on valittu seitsemän luonnonihmeen joukkoon. Tuuli vihmoi napakasti ja paitahihasillaan olleena se tuntui epämiellyttävältä. Vielä epämiellyttävemmältä tuntui, kun tajusi, että teki asuvalinnan lisäksi väärän valinnan vuorelta poistumiselle. Lyhyeltä näyttänyt jono tarkoittikin myös lähes kahden tunnin jonotusta. Hoin ehkä turhan useaan kertaan, että kävellen oisin jo alhaalla tai ainakin olisin päässyt vessaan. Liikuimme muuten ensikertaa tällaisen hop on/off bussin kyydissä. Positiivinen kokemus. Voisin jopa olla kyydissä toistamiseen, mutta tapaa tästä ei tule.

Ei varmasti ole vaikea arvaille, miten viime hetket reissusta on käytetty. Tietysti syöden. Käytiin testaamassa hieman uutta ruokakulttuuria etiopialaisessa ravintolassa. Ruoka oli lihaa ja kasviksia, jota syötiin käsin hyvin omituisen hapanletun kanssa. Tätä teff-viljasta tehtyä tuotetta kutsutaan injeraksi. Löysimme myös mainion ruokatorin, jossa maailman keittiöt olivat edustettuna laajasti. Suuria odotuksia ei ollut ruuan osalta matkalle, pitkälti siitä syystä, kun maan ruokakulttuuri ei ollut kovin tuttu. Kuten mainittua, merenelävät ovat olleet erinomaisia, mutta on täällä muutakin. Pihviä täällä paistellaan kiitettävästi ja se on osattu myös jauhaa sämpylän väliin kivojen lisukkeiden kera.

Maa on kyllä ylittänyt kaikki odotukset. Reissaaminen paikasta toiseen on ollut vaivatonta, ihmiset ovat avuliaita, ympärillä on kaunista ja kulttuuri on vivahteikasta. Ei kai tätä voi kuin suositella.

Mihis sitten seuraavaksi? Kaikki selviää ajallaan.