Profile
Blog
Photos
Videos
Location: Ongerup, Länsi-Australia
Conclusion: Kaikki australialaiset eivät ole ystävällisiä. Kaikki paikat Australiassa eivät ole "Places on Earth"
4 päivää ja 32 työtuntia jäljellä Ongerupissa, pienessä kyläpahasessa kaakkois-Länsi-Australiassa. Täällä olen kuin ihmeen kaupalla sinnitellyt 5 ja puoliviikkoa, ja vielä siis neljä päivää jäljellä. Työskentelen pienessä country pubissa baarimikkona ja jos sanotaan, että mikä ei tapa se vahvistaa, niin tämä tyttö taitaa olla aikamoisen vahva kun maanantaina auto starttaa kohti Perthiä (108 tunnin päästä).
Alkupäivien sympaattinen kuva Emmerdalemaisesta pikkukylästä vaihtui äkkiä semiahdistuksen kautta totaaliseen lamaannukseen ja kuva suloisesta kyläyhteisöstä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja toistensa tutut, ihmisiin jotka juoruilevat, kiroilevat ja ilkeilevät toistensa selkien takana. Hauskinta oli, kun " koulutuksessani "sanottiin, että nämä ihmiset tulevat ensimmäisten päivien aikana testaamaan minut ja mittaamaan päästä varpaisiin, ja silloin pitää vain olla kovana ja käskeä niiden f*** off. Olin ensin huvittunut, mutta kun olin tämän ohjeistuksen saanut neljään kertaan muiden henkilökunnan, omistajien ja edeltäjäni toimesta, hymy hyytyi vähäksi aikaa ja kauhulla odotin ensimmäistä työpäivää. Hieman erilainen perehdytys siis kuin asiakaspalvelutehtävissä aiemmissa työpaikoissani, joissa on aina uskottu ja painotettu asiakaslähtöiseen ajatteluun. Tein kyllä itselleni selväksi, että jos olen tähän asti selvinnyt ystävällisellä asenteella ja ilman asiakkaiden HAISTATTELUA (jeeez), aion pärjätä sillä myös täällä. Ja suhteellisen hyvin on mennyt. Muutamat ilkeämielisehköt humalaiset kommentit olen kuitannut hymyilemällä tai jättänyt ne yksinkertaisesti omaan arvoonsa, joka ei, ystävät rakkaat, ole korkea. Täällä usein naisia (tai jopa koiria) kutsutaan b****eiksi, ja se ei välttämättä edes tarkoita pahaa. En voi mitään, mutta sanonta "she's a good b****", ottaa aina yhtä pahasti korvaan huolimatta siitä kuinka hyvässä hengessä se sanottaisiin.
Asiakaskunta on kirjavaa, joskin se käsittää pääasiassa farmareita ja lampaiden kerijöitä. Kuulisittepa, kuinka ammattimaisesti nykyään juttelenkaan kylvämiskauden alkamisesta tai "kuinkas monta lammasta olet tänään kerinyt". Lemppariasiakkaita on Jonesy ja Marty. Jonesy on 65-vuotias valkotukkainen mies (joka ei näytä päivääkään nuoremmalta kuin 80), joka tulee joka päivä pubiin, juo ainakin 20 pientä olutta, polttaa topan sätkää päivässä ja tietää kaikesta kaiken. Jonesy on mun henkilökohtainen valmentaja biljardissa ja dartzissa, ja näkee mussa suurta potentiaalia ja kilpailuhenkisenä tietysti nautin jokaisesta imartelevasta kommentista ja voitosta, kun hakkaan jonkun täkäläisen miespuoleisen, monta vuotta dartzia heittäneen miehen. Marty on perusnegatiivinen 38-vuotias farmari, ja olisi silkkaa väheksyntää sanoa, että hänen joka toinen sanansa on vittu. Tykkään kuitenkin Martysta, jonka toinen silmä karsastaa, joka antoi mulle Australia-pipon ja huivin kun katsottiin Aussien matsia telkkarista ja jonka 17-vuotias koira on saanut 71 pentua elämänsä aikana. Marty ei todella säästele sanojaan missään tai koskaan, mutta muistaa aina pyytää multa anteeksi, jos kielenkäyttö äityy oikein rumaksi. En tiedä kuinka kiltti-tyttö-vaikutelman olen hänelle tai täällä yleisesti ottaen antanut, mutta sädekehä pään päällä otan vastaan kaikki anteeksipyynnöt asiattomasta kielenkäytöstä. Niin kuin paikanomistaja ja pomoni John kerran sanoi yhdelle hepulle joka pyysi mua jatkoille kotiinsa pubin sulkemisen jälkeen (kieltäydyin kohteliaasti), ja joka painotti, että siellä täytyy käyttäytyä siivosti, että "voisitko sä todella kuvitella Annan riehuvan ja rällästävän ympäri taloa"… No, toisaalta, verrattuna näihin täällä mun alkoholinkäyttöä ei voi edes kutsua käytöksi tai satunnaista bloody-sanan käyttöä kiroiluksi.
Marty ja Jonesy ovat vakkareista vakkarimpia, ja varsinkin jos Jonesy ei ole puoli tuntia avaamisen jälkeen ilmestynyt baariin, ihmetellään sitä yleisesti, että missäs se nyt on. Paljon on muitakin mielenkiintoisia ja sympaattisiakin tyyppejä (käytänkö todella sitä sanaa, kun puhun ongerupilaisista ihmisistä) kuten hiljainen ja hymyileväinen Fred joka malttaa silloin tällöin tulla pubiin omasta "party shedistään" tien toiselta puolen (musta tuntuu että kaikki täällä asuu "tien toisella puolen"), ja jonka mielestä mä olen "cool chick" tai Wayne, jolla on punainen tukka, jonka puheesta saa vielä vähemmän selvää muutaman kaljan jälkeen ja joka kutsuu mua prinsessaksi (kyllä, niin se vaan on että imartelemalla pääsee A-listalle). Puhumattakaan Johnista, joka ensimmäisenä iltana pudotti mut tuolilta sanomalla selvällä suomenkielellä "kusimuurahainen" ja "Saisinko luvan". John oli naimisissa suomalaisen Sirkan kanssa monta vuotta, ja heidän 24- ja 22-vuotiaat pojat ovat nimeltään Kalevi ja Jukka. En hetkeäkään ihmettele, kun Kalevi kertoi suomalaisen backpackerin, joka oli töissä lähikylän pubissa pari vuotta sitten, olleen kovasti epäuskoinen, kun Kalevi (silloin siis parikymppinen), oli kertonut nimensä. Myöhemmin John kertoi, että olivat Sirkan kanssa sopineet, että jos he saavat pojan, saa John päättää nimet, ja Sirkka taas on vastuussa tyttöjen nimistä. John oli sitten selaillut almanakkaa ja tykästynyt Kalevi- ja Jukka-nimiin ja huolimatta siitä, että ne eivät ehkä olleet trendikkäimmät nimet 80-luvun puolivälissä, valinnut ne poikien nimiksi. John sanoo mulle suomeksi kiitos ja illan päätteeksi hyvää yötä ja se tuntuu aina yhtä mukavalta.
Täällä ihmiset juovat samaa kalja- tai juomamerkkiä joka ilta. Osaan siis jo ulkoa kaikkien kyläläisten olutmerkit ja korva on herkkä erilaisille äänille: jos kuulen oluttölkin rutistuksen, olen sutena kaapilla hakemassa uutta tölkkiä, jos kuulen tyhjän tuopin kilahduksen pöytään, olen jo kaatamassa uutta tilalle tai jos rahapussia kaivetaan tai kolikoita kilistellään, olen jo kysymässä mitä saisi olla. Tullessaan pubiin ihmiset lyövät rahat tiskiin, ja siitä sitten otan rahat, kaadan bisset ja laitan vaihtorahat pöytään. Paljon ei välttämättä siis palvelutilanteessa tarvitse kommunikoida. Jos tuoppi tai pullo jätetään kallelleen tiskille, tarkoittaa se että kiitos ei enää. Kaikki tuo tuntui alussa tosi hassulta, mutta nyt se on jo yhtä arkipäiväistä kuin se, että John ja partnerinsa Dee silloin tällöin lähtevät päiväksi pariksi reissuun sanomatta mulle mitään (kyllä, ne alussa varoittivat, että viestintä ei aina pelaa parhaalla mahdollisella tavalla, mutta en ihan odottanut tällaista) ja mä huomaan aamulla, että jaahas, olen yksin pitämässä baaria ja motellia pystyssä. Tämä tapahtui ensimmäisen kerran muutama päivä saapumiseni jälkeen ja oli aika hupaisaa kun ihmiset soittelivat ja kysyivät huoneitten hinnoista ym. ja mulla tietenkään ei ollut mitään käsitystä koska ei kukaan ollut muistanut kertoa. Eivätkä ne tee sitä ilkeyttään, eivät vaan ole tottuneet kertomaan asioita tai jakamaan informaatiota. Eipä voi puhua (hyvästä) sisäisestä viestinnästä ja Ongerup Hotel Motellista samana päivänä ei…
Ongerup-kylä käsittää tämän meidän pubin ja General Storen. Olen koko tämän viiden ja puolen viikon aikana poistunut KERRAN tästä kylästä ja silloinkin tein vierailun farmille, joka on vielä enemmän keskellä ei mitään. Silloin tällöin mietin, että lähtisikö kävelylle, mutta sitten mietin että minnes sitä sitten kävelisi. Koko kylä on kävelty päästä päähän kolmessa minuutissa. Päivittäin kuitenkin käyn Duke-koiran kanssa lenkillä puskissa, jossa Duke saa kirmata vapaana ja jahdata kenguruita. Toinen aktiviteettini on kävellä Tele-Centreen muutamana päivänä viikossa ja maksaa 10 dollaria tunnissa internetin käytöstä. Voitte siis uskoa, että olen enemmän kuin valmis lähtemään kahden miljoonan asukkaan Perthiin, jossa voi mennä kävelylle k-a-d-u-i-l-l-e, jossa on ihmisiä ja josta voi kaupasta ostaa naamarasvaa, jossa ei tarvitse tervehtiä kaikkia vastaantulijoita ja jossa ei tiedetä tai olla kiinnostuneita oletko sä nyt sitten se uusi baarimate vai et.
Huoneeni on samassa rakennuksessa kuin pub, ja vaikka näissä tiloissa (iso olohuone ja keittiö, oikeastaan vain mun käytössä) ei olekaan valittamista, niin puolitoista kuukautta hyvin pitkälle neljän seinän sisällä ajaa kenet tahansa hulluuden partaalle. No, hyvinä puolina mainittakoon, että olen kirjoitellut paljon kaikennäköistä ja lukenut paljon. Olen saanut rahaa kivasti säästöön, koska täällä ei voi juuri kuluttaa mihinkään. Puhelin kun ei toimi ja nettiinkin pääsee vain rajallisesti, niin olen viettänyt laatuaikaa itseni kanssa ja miettinyt paljon elämääni ja mitä siltä haluan. Nyt olisi hienoa sanoa, että on ollut mahtavaa olla tavoittamattomissa ja riippumaton netistä tai kännykästä, mutta tosiasia on, että olisin ollut valmis maksamaan aika paljon molemmista. Ja jokainen ihminen pystyy olemaan ilman kumpaakin jos on pakko, joten mitään mainittavaa sankarillista tekoakaan ei tässä ole tapahtunut.
Sitä paljon mainostettua "real Australian lifea" ja paikallista väkeä on siis tullut nähtyä riittävästi viime aikoina. Oikeastaan koko 7 kuukauden reissun aikana olen viettänyt enemmän aikaa pienissä paikoissa paikallisen väen keskellä kuin "must see" mestoissa toisten reppureissaajien kanssa. Nyt kyllä mieli kiivaasti haikailee Broomiin, Darwiniin ja moniin upeisiin rantamaisemiin siinä välissä. Ja suoraan sanottuna tuo "real australian life" on alkanut kuulostamaan jokseenkin kornilta kaiken kaikkiaan. Mikä tekee kaupungissa asuvista city-ausseista ja niiden elämistä muka vähemmän real ja miksi vaan outback-ja farmi-elämä on sitä "todellista australialaista elämää"? Oli mitä oli, mä myönnän odottavani kaupunkia, toisten backpackereiden näkemistä ja kaikkia ihania irkkupubeja ja yökerhoja.
- comments
Äiti Olipa kiva lukea blogiasi pitkästä aikaa,vaikka olenkin kuullut vähän näitä juttuja sieltä Ongerupista.Kun ollaan soiteltu niin en ole koskaan kertonut sulle terveisiä joita sulle on lähetetty,elikkä tässä niitä nyt tulee Riinalta ,Tarja Rajahalme-Tahvanaiselta nyt näin Essin kaupassa ja kyseli sinusta,sanoin että Annakin tulee lokakuussa kotiin,Ihmetteli et eiks ole sit kotona käynyt,hän ei ollenkaan tiennyt et olet Australiassa.Kehui kovasti et olet rohkea,kyseli myös mitä teet siellä ja lähetti myös terveisiä.Mukava kuulla et sun aikasi siellä alkaa tulla täyteen ja pääset taas ihmisten pariin vähän isompiin paikkoihin. Syksyä odotan kovasti jo! Rakkain terveisin äiti