No niin, backpackerista hiihtopummiksi…. Saavuin sitten St Antoniin VIHDOIN JA VIIMEIN lauantaina, monien hermoja raastavien mutkien kautta. Ei ole mulle kovin helppoa lähteä Suomesta ei ja matkatavaroiden perille saaminen kerralla tuntuu olevan täysin mahdoton tehtävä.

Tietysti matkustuspäivänäni perjantaina oli hirmuinen lumimyrsky, ja mun lento peruttu. Siinä meni pieni naiivi tyytyväisyyden tunne että "hah enpäs lennäkään Finnairilla ja eipäs tarvitsekaan pelätä lakkoiluja ja lentojen peruuntumisia", -fiilis. Sain kuitenkin buukkauksen seuraavalle lennolle, jonka piti lähteä tuntia myöhemmin. Tämä hyvä, vielä aikataulussa Riikan vaihtolentoa ajatellen. Kunnes sitten tämäkin lento ainakin 2 tuntia myöhässä. Saavuin Riikaan, ja onnekseni sain tietää, että myös jatkolentoni oli myöhässä. Yritykseni tsekata tälle lennolle hyvin vastahakoisen ja tympääntyneen Air Balticin virkailijan kanssa oli jo sinällään hermoja raastavaa. En voinut käsittää mikä oli niin vaikeaa, olihan mulla kuitenkin varaus jatkolennolle ja tsekkauksen nyt piti olla vaan muodollisuus jos niin voi sanoa. Ainakin 30 minuutin selvittelyn ja kolmen eri virkailijan kanssa puhuttua sain viimein boardarin koneeseen. Lennon piti lähteä Zurihiin siis klo 14.00. No eipäs lähtenyt ja uudeksi ajaksi ilmoitettiin 16.15. Odotusta, odotusta, odotusta. Kunnes sitten saimme ilmoituksen, että koko lento on peruttu. Ei muuta kuin sadan muun ihmisen kanssa selvittelemään jatkolentoja. Ties kuinka kauan odotettuani sain tietää, että mut buukattiin lennolle, joka lähtee klo 18.30. KÖÖPENHAMINAN kautta Zurihiin. Zurihiin saapumisaikani oli noin kymmeneltä illalla, joka tarkoitti sitä, että siihen mennessä olin missannut jo kaikki junat St. Antoniin. Edessä siis noin 10 tunnin yöllinen odottelu Zurihin kentällä, ennen kuin aamun ensimmäinen juna lähtisi. Muutenkaan lentely ympäri Eurooppaa rättiväsyneenä ja "hieman" äreänä ei juuri houkuttanut, mutta eipä ollut vaihtoehtoa. Sitä muuten tiettyyn pisteeseen asti pysyy tyynenä, melkein jopa positiivisena (se vaatii kyllä aiempaa harjoittelua) ja kykenee ajatteluun, että turha hötkyillä kun itse ei voi mihinkään vaikuttaa, mutta sitten kun se tietty piste tulee saavutettua, niin voi sitä v-tuksen määrää....

Koko Riikan kenttä oli aivan sekaisin, ja ei ollut todella yllätys, että lentomme lähti ainakin 1,5 tuntia myöhässä, joka tarkoitti jälleen sitä, että jatkolento Köpiksestä tuli missattua. No, Köpiksessä sitten taas jonottelemaan ja selvittelemään. Tässä vaiheessa epäilin vahvasti pääseväni ikinä perille St. Antoniin. Vihdoin sain tiedon, että olin buukattu aamun ekalle lennolle ja mikä parasta, meidät kaikki epäonniset oltiin buukattu lentokentän Hiltoniin. Meikäläinen yhdennentoistakerroksen sviittiin! Päivän ehdottomasti paras uutinen ja mä olin niin ansainnut sen. Arvatkaapa nautinko parisängystä, pitkästä kuumasta kylvystä ja koko seinän kokoisista ikkunoista josta avautui maisema yölliseen Köpikseen. Olo oli kuin prinsessalla, joskaan en omistanut harjaa tai hammasharjaa, kännykän laturista tai sen kummemmista vaihtovaatteista nyt puhumattakaan…

Matkatavaroita en juuri uskaltanut ajatellakaan, ja Köpiksen kentällä pyydettiinkin tulla aamulla selvittelemään niiden kohtaloa. Aamulla mulle sitten kerrottiin, että nou hätä, tavarat on jo tsekattu Zurihiin. Palvelu oli muutenkin ystävällistä ja kaikki tuntui menevän pelottavan hyvin, vielä kun lentokin oli ajoissa. No, eipä se kestänyt kauaa. Zurihissa laukkuja odotellessa beltille tuli ehkä 5 laukkua, ja kaikki muut olivat kateissa. Jälleen jonottamista ja selvittelyä ja kukaan virkailija ei löytänyt laukuistamme jälkeäkään. Oli muuten tosi luottavainen mieli, että näen rinkkani vielä joskus…

Lopulta löysin itseni kuitenkin istumasta St Antoniin menevässä bussissa, enkä oikein voinut uskoa, että olin vihdoin viimeisellä etapilla kohti määränpäätäni ja eikä kai se ihme ollutkaan; kahden päivän aikana viisi maata, tuntien odottelua, jonotusta, selvittelyä, epätoivoa ja hampaiden kiristelyä. Kaikkinensa matkaan meni siis noin 30 tuntia. Alppimaisemat olivat kuitenkin kauniit ja jylhät ja kaikki oli hetkessä kaiken kärsimisen arvoista.

Rinkan sain vihdoin maanantaina ja voi sitä onnea ja riemua! Olen sitä mieltä, että kaikkien tulisi olla erossa vanhoista vaatteistaan ja naamarasvoistaan pari päivää, koska sillä ilolla ja riemulla ei ole rajoja kun ne jälleen saa käsiinsä uudestaan.

Kotimme on kiva 25 neliön huone "keittiöllä" ja pikkuvessalla varustettuna. Suunta on kuitenkin ylöspäin, jos ottaa huomioon että ensimmäinen yhteinen kotimme oli auto… Parin päivän palautumisen ja lököttelyn jälkeen aloitin työnhaun, Jonatanhan oli jo löytänyt töitä suksivuokraamo/urheiluliikkeestä. Tässä kylässä on varmasti miljoona erilaista guesthousea, hotellia, hostellia, loma-asuntoja ym. ja mietin että jo on kumma jos ei mitään löydy. Olin onnekas, töitä löytyi aika vähällä vaivalla ja vieläpä tosi läheltä kotia. Aloitan ehkä viikonloppuna pienellä harjoittelulla ja sitten ensi viikolla oikean työn. Työpaikka on pieni hotelli, jossa autan kokkia keittiössä ja aamupalalla ja tiskaan astioita. Kokki ei osaa sanaakaan englantia ja mä en sanakaan saksaa, joten lycka till vaan…. Anyway, olen tosi iloinen työstä, joskin etsin koko ajan jotain muutakin, jotta saan tarpeeksi tunteja.

Kaikki hyvin siis täällä, enkä malta odottaa pääseväni laskettelemaan ja hiihtämään!