Jebu. Jatketaan siitä matkaa, minne Eeva meidät viime kerralla jätti eli Pulau Batamille (pikku Indosaari 45 min lauttamatkan päässä SP.stä). Meillä oli toive liikuttaa itsemme Singaporesta aina Pekanbaruun Sumatralle yhdessä päivässä, mut niinhän kaikki suomalaisetkin toivoo lätkän mm-kultaa joka kevät. Ei siis toteutunu, ja meidän laukaus jäi tässä todellakin suutariksi. SP.stä ois pitäny ottaa aamun eka lautta Batamille, jotta ois ehtiny päivän ainokaiseen Batamilta Butonille (Sumatralle). Arvanette, että se aamun eka jäi haaveeksi. Kaikilla penkeillä istui joku muu kuin me ja vain tuurilla saatiin piljetit seuraavaan veneeseen. No, päästiin Batamille ja pienen palaverin jälkeen todettiin, että yö on vietettävä siellä ennen kun matkaa voi jatkaa. Eeva soitti myös matkatoimistoon ja kysy lentoja, mutta kaikki oli buukattu täyteen.

Yö kului kivasti ylikalliissa hotellihuoneessa Star Warssia telkusta katellen (antakaa anteeks, se oli eka kerta tosi pitkään aikaan kun meil oli oma tv käytössä). Aikaisin aamulla pirssillä satamaan ja kaaoksen mukana ajauduttiin lauttaan. Indonesiassa sitä jaksoi kummastella, kuin ihmeessä ne ikinä pääsee mihinkään, kun mitään ei oo organisoitu, ei oo ilmoitustauluja tahi aikatauluja. Tän lisäks länsimaisen 'suora linja'- tyyppisen jonotuksen sijaan paikalliset suosii jonotusmuotona 'kasaa' tai 'palloa'. Ihmisille ei puhuta vaan niille huudetaan tai vihelletään, ja kuten tiedetään niin Indoissa on niin monta eri murretta, ettei loppujen lopuks edes paikalliset ymmärrä toisiaan. Helppo tässä on pienen pojan Keravalta löytää tietään. Yritimme silti ja päästiin paikoillemme. Ajantasalla oliut lipunmyyjä rannalla oli vielä myyny meille paikka liput eripuolilta venettä, onneks henkilökunta veneessä ymmärsi virheen ja saatiin vierekkäiset paikat. Venematka itsessään oli aika kivuton, kuljettiin koko ajan saarien välissä, ei aaltoillu eikä mitään. Takana istuneen 'ihanan' pikkutytön polvet (ja kantapäät) kuitenkin kutittelivat selkärankaa sen verran, että neljä tuntia oli ihan tarpeeks. Päästiin siis Butonille ja..

Edessä oli vaihto renkaiden päälle ja bussiin. Singaporen jälkeen me ei todellakaan oltu valmiita kulkemaan taas julkisilla Indonesiassa ja shokkihoitoa tarjosi linkkimatka Buton - Pekanbaru. Se 'bussi' oli valmistettu, noh ei ainakaan ihan viime aikoina. Jos käytävällä seisoi ja levitti kätensä sivuilleen niin melkein saattoi koskettaa molempia seiniä yhtaikaa, penkkejä oli silti yhtä paljon kun normaalistikin. Penkit oli vaan 'vähän pienempiä'ja rakenteeltaan 'hitsattuja putkia päällystetty plyysillä'. Jouset? Pehmusteet? Mitä ne on? Näistä syistä esitys 'Polvi hieroo hellästi ristiselkääni' sai jatko-osan. Oltiin siis pienessä bussi, joka oli niin täynnä että osa istui käytävillä muovipenkeillä ja missä ei kukaan istunut, siellä oli riisisäkki tai jonkun paikallisen lentolaukku eli pahvilaatikko. Jossei siinäkään tarpeeksi, niin lisätään vielä se se kärrypolku jota ajettiin. Väylä muistutti sotatannerta, jolla kuopat olivat kokoluokkaa 'kylpyamme'. Tie oli ehkä puoliksi päällystetty, puoliksi räjäytetty ja sitä sitten painettiin menemään 3 tuntia kuka kenenkin sylissä istuen.

Jeppistä, viimeinkin Pekanbarussa, tai no melkein. Sumatralla perusongelma oli kommunikointi. Huomattiin, että vaikka kuinka lujasti huudat suomea niin ei ne ymmärrä. Ne huutaa vaan lujempaa takaisin. Päädyttiin sit 10km keskustasta sivuun bussiyhtiön toimistolle. Tasan yks paikalla ollut puhui englantia, mutta se oli Padangista kotoisin eikä osannu auttaa sen suuremmin. Eevalla oli nälkä ja se ei meinaa mitään hyvää, mulla oli väsy eikä sekään ole hyvä olotila. Hirmu tuurilla saatiin minibussi/bemo heittämään meidät pääkadulle. Meillä ei ollu karttaa ja Pekanbarusta tiedettiin tasan pääkatu ja se katu, missä oli hostelli, jonne haluttiin. Hypättiin bemosta ja kysyttiin kuskilta, missä se hostellikatu on. Kundit antoi meille suunnan ja noin 500m me käveltiin ennen kun iski se 'ei "#¤¤%&/%tuuu'- fiilis. Ilta alkoi pimeneen ympärillä, eikä ollu mistään mitään hajua. Sit bussipysäkillä yritettiin kaikkia tiedossa olevia kieliä puhuen kysyä suuntaa kahdelta naiselta. Loppujen lopuks ne ymmärsi ja näyttivät suuntaa just sinne päin mistä oltiin tultu. Kiitosta vaan bemokuskille! Käveltiin sit liki kilsa (tytöt pysäkillä sanoi että matkaa ois 100 metriä ja sit oikeelle, ei ihan) isoon risteykseen. Sormia oli suussa useampi enemmän kuin yks eikä varmasti kukaan ole ikinä näyttäny niin eksyneeltä kuin me silloin. Mä olin jo aikaisemmin ajatellut, että me oikeestitarvitaan apua tai muuten käy kehnosti. No, se apu tuli todella odottamatta kun semmonen indonesialainen opiskelijatyttö tuli selvällä enkulla kysyy että tarvitaanko apua. No juu! Se kans sanoi , että tietää missä se katu on, muttei oo varma hostellista. Se anto oikeesti tarkkaa ja ilmeisen paikkansapitävää tietoa suunnista, mut sen lisäks se tarjoutua lähtee meidän mukaan ja näyttää tietä. Normisti suomalainen ois sanonu, että 'ei sun tartte, kyllähän me nyt löydetään', mut nyt oli hätä niin suuri ja itku lähellä että riemua pidätellen otettiin tyttö kainaloon ja lähdettiin etsimään. Loppujen lopuks me päädyttiin käveleen viel yli puol tuntia ja se mimmi (Maya nimeltään) kysyi neljä kertaa paikallisilta lisäohjeita. Päädyttiin oikeaan paikkaan, mut se hostelli ei ollu sillä kadulla, missä piti vaan sen kadun sivukadun sivukadulla. Ilman Mayan apua me oltais edelleen jossain Pekanbarun kaduilla harhailemassa. Se tyttö on niitä harvoja hyviä kokemuksia paikallisista Sumatralta ja mun ymmärryksen mukaan se lähti auttaa meitä vaan siks, että sais puhuttua englantia ja harjoiteltua sitä kautta puhettaan. Kuinka moni suomalainen tekis niin?

Päästiin siis hostelliin, saatiin paikan viimeinen huone ( hintaansa nähden enneminkin luukku tai läävä) ja äkäisesti irtauduttiin hikisistä vaatteista jääkylmään suihkuun painuen. Samaan aikaan alkoi sataa ihan kaatamalla vettä eli jos Maya ei ois auttanu niin meil ei ois vielkään kämppä ja oltais likomärkiä. Sit puhdasta vaatetta niskaan ja iltapalalle. Se kuppila missä syötiin oli yks hyvä asia Pekanbarussa, ruoka oli hyvää, halpaa ja palvelu yllättävän toimivaa. Tällä aikaa torakka-armeija oli tullu sateen suojaan meidän vessaan. Onneks mä olin myrkyttänyt meidän vessan ja huoneen ennen lähtöä joten kaikki elukat makas lattialla jalat kattoa kohti sätkien. Laskettiin vessassa olleen 5 ja Eevan sängyn alla vielä kaks lisää. Oli kiva tietää, että heti aamulla oltiin lähdössä pois.

Ja niin lähdettiinkin. Taas kerran otettiin bemo (pakettiautista tehty paikallisbussi) ja päästiin bussipysäkille. Jälleen kerran kukaan ei puhunu suomea ja englantikin oi jokseenkin hataraa. Meidän indonesia rajoittuu numeroihin ja muutamiin erillissanoihin ja ja nyt tiedämme senkin, että jos joku tarjoaa 'travel'- lippua, se ei tarkoita bussia. 'Travel' tarkoittaa semmoista tila-autoa johon normaalisti mahtuu 8 ihmistä. Paikallisten keskuudessa ne on suosittu kulkupeli, kun ovat kuulemma mukavampi tapa matkustaa kuin bussit. Samalla ne on myös asteen kalliimpi muoto liikkua. No meidän keskustelu terminaalilla kahden indon (mies puhui kaks sanaa englantia, nainen ei ihan niin montaa) meni suurinpiirtein näin. Me: 'Bustickets to Bukit Tinggi?'Indomies: 'Yes yes okey, come tis way', sitten oltiin tiskillä, seurasi paljon indonesian kielistä kälätystä. Nainen luukun takaa: 'Bukit Tinggi?', Me: 'Yes'. Taas lisää indonesiaa, puhelinsoittoja, huutamista, elekieltä. Kello oli noin 9.50 ja sit sormilla puhuttiin sen verran että bussi lähtis 11sta. (voi myös olla että ne meinas 2ta, kaks sormea oli pystyssä). Joka tapauksessa tää ois ollu ihan ok meille, mut paikallisten käsitys turisteista (kaikista turisteista) on että, ne haluaa kaiken heti nyt makso mitä makso. Siks se setä oletti, että haluttais mahd. nop. liikkeelle ja se kysy 'travel now?'. Noh, meille toi tarkoittaa: 'Lähdetäänkö liikkeelle nyt?', Pekanbarussa se oikeesti meinaa 'Mennäänkö tila-autolla joka lähtee ihan kohta?'.Oikeen hävettää että tehtiin noin helppo virhe. Mut niin tehtiin, ostettiin liput ja kohta tuli taas eri kaveri (sillä tais olla vielä Williamsin F1-tiimin takki ja lippis päällä, ei kovin lupaava juttu) kysymään 'Bukit Tinggi? Okei, let's go'. Niin lähdettiin ja meidät istutettiin tila-autoon ja rinkat runnottiin takakonttiin. Tältä kaikelta ois vältytty, jos siellä terminaalissa ois vaan printattu lappu aikatauluista, joita ois voinu sormella näyttää ja kysyä, onko lippuja. Mut niinkun yks asteen fiksumpi kundi Medanissa sanoi: 'This is Indonesia, there is no schedules'.

Toinen juttu mikä Indonesian ympäri matkatessa on opittu on, ettei ikinä saa toivoa parasta, ei edes hyvää. Pettyy vaan niin pahasti, aina. Niin nytkin. Istuttiin siis siellä auton takapenkkillä ja pohdittiin oltiinko meitä viemässä sinne bussille vai viedäänkö meidät sillä autolla vai mitä tapahtuu. Sit ajateltiin, et ei se haittaa, jos mennään sillä tila-autolla kun oli tilaa ja hyvä ilmastointi jne. Kuski lisäs vielä vettä myllyyn kun sanoi että 'Travel is good way to travel, you sleep good, air-con good, bus is very bad'. No ajateltiin et kävi tuuri, ennen kun ekan kerran pysähdyttiin ja sällit etupenkillä alkoi huuteleen jengiä kyytiin. Pointti on se, että tarvitaan ensin joku/jotkut ostaan ekat liput siihen autoon, sit lähdetään ajaan kohti määränpäätä ja pysähdellään tienvarrelle ottamaan lisää asiakkaita kyytiin, tasan niin kauan ettei enää lisää mahdu. Yhtäkkiä meitä olikin kaheksan henkeä siellä pikkusessa autossa ja meillä polvet suussa. Hyvä tapa matkustaa tää travel, rento ja leppoisa ja sillai, just joo. Kaikki kundit poltti röökiä, takapenkin (siis se ihan taaimmainen penkkirivi, joka on käytännössä takakontti, sielläkin istui 3 ihmistä) mamma huusi puoli matkaa, niin tai siis keskusteli paikalliseen tapaan, ja etupenkin tyttö oksensi minkä jaksoi. Jeppistä. Tähän lisätään, ettei kuskit oon yhtään parantunu Jaavan saarelta vaan ihan yhtä Kamikaze oli tämäkin mies. Ajettiin maailman mutkaisimpia vuoristoteitä miljoonaa, ohitettiin rekkoja pimeissä kurveissa, ajettiin yks mutka suoraks pientareen kautta ja suurin osa matkaa muutenkin kuljettiin vastaantulijoiden kaistalla. Mä huusin sille kuskille jatkuvasti 'totuuksia' suomeksi ja paikalliset nauroi kun ne luuli että mä vitsailen.En vitsaillu, syke oli yli sata koko matkan ja rystyset vähintäänkin valkoiset. Sanalla voin sanoa, että pelkäsin.

Päästiin silti Bukit Tinggiin. Laitakaupungilla kuski kysyi minne me halutaan. Sanottiin pääkadun nimi, ja kuski oli että : 'Whatwhatwhat, i dont know..'no sanottiin sitten se hostellin nimi mikä tiedettiin (ja mikä myös sijaitsi sillä pääkadulla) niin sit sytty valo 'Aah, Rajawali Hotel, okei'. Sitä vois olettaa, että nyt kuski tietäis minne mennä, vaan heti kun päästiin lähemmäs keskustaan niin pysähdyttiin isoon risteykseen kysyyn paikalliselta tietä. No se antoi suunnan ja siitä risteyksestä muutenkin lähti se Tinggin pääkatu, mut ei se kuski sitä löytäny. Käännyttin eri suuntaan, käytiin tekee uukkari ja kysyttiin seuraavalta neuvoa. Se neuvoi just päinvastaiseen suuntaan kun edellinen (tän blogin opetus on että älä nyt herran tähden indonesialaiselta kysy tietä). Ajettiin taas sen ison risteyksen yli toiselle puolelle ja sit kuski veti tien sivuun ja sanoi (tai vissiin yritti sanoa) että tossa takana on se pääkatu, hyvää päivän jatkoa. Laukut autosta ja selkään. Me käveltiin takas siihen isoon risteykseen ja saman tien huomattiin se Hotel Rajawali siinä risteyksen kulmassa. Oltiin siis 100 metrin säteellä kohteesta koko ajan mut niin paikallisete kuin kuskikin oli täysin tietämättömiä asiasta. Eihän se nyt ihme, en mäkään tiedä kaikkia katuja ja paikkoja Keravalta, mut pointti on se, että jos mä en tiedä niin mä en myöskään yritä neuvoa.Indonesialaiset on itekkin sanoneet, että on heille on tosi vaikeeta sanoa ei, joten ne aina sanoo kyllä ja tulee vaan sotkeneeks enempi asioita.

Jep, mut tsekattiin paikalliset halpishostellit ja päädyttiin sinne Rajawaliin, joka on semmosen saksalaisen vanhemman sedän omistama paikka. Sänky oli kovin kova, tyyny myös. Suihku oli paikallinen mandi eli iso kiulu täynnä vettä ja kuuppa, jolla pestiin. Ei sen suhteen ongelmaa, paitsi että oltiin 1 kilomtrin korkeudessa ja se vesi oli niillä korkeus piireillä sanalla sanoen jäätävää. Silti oli suht tyytyväinen siihen paikkaan kun ties että kamat on satavarmasti turvassa ja hostelli-isäntä puhuu ymmärrettävää englantia.

Nyt mä lopetan Bukit Tinggiin ja jatketaan tästä ens kerralla niin Heli ja Joni jaksaa kans lukea näitä meidän juttuja. Terkkuja vaan sinne helteisille viinipelloille! J

T:VE(=indonesiassa 100 metriä on viis sataa metriä tai kilsa, oikee on vasen, huomenna on ei ikinä, nopeesti on tosi nopeesti, hitaasti on sit tosi hitaasti, kyllä on kyllä mut se voi myös olla ei)