Pienen blogihiljaisuuden jälkeen ollaan taas maisemissa. Mokororeissulta lähdettiin maanantaiaamuna kohti hostellia. Yön aikana oli alkanut satamaan, mutta eihän me sokerista oltu. Alkuperäisenä tarkoituksena oli tehdä vielä savannilenkki aamulla ennen lähtöä, mutta osa porukasta oli lähdössä yöbussilla Gaboroneen, joten päätimme jättää aamulenkin väliin ja lähteä suoraan telttojen purun jälkeen. Onneksi päädyimme tähän ratkaisuun, koska sade vain jatkui. Olimme jo suhteellisen märkiä päästessämme veneeseen ja matkaa oli edessä noin kolme tuntia. Taas ethiopian airlines viltti oli pelastavana enkelinä matkalla, mutta eihän sekään kastumista estänyt. Eteläinen afrikka on kyllä siitä välillä niin hämmentävä, miten lämpötilat saattavat heitellä vuorokauden sisällä. Edellisenä päivänä oli ollut yli +35 ja tukahduttavan kuuma ja nyt satoi vettä ja oli hädintuskin +15. Joskus tuntuu, että aina on väärät vaatteet mukana, joko tulee liian kylmä tai liian kuuma.

Ei oo kylmä ei ;)

Matkustimme Ilonan kanssa samassa Mokoroveneessä ja yritimme viihdyttää toisiamme haaveilemalla kuumista rannoista ja kylmistä drinkeistä. Matkan puolivälissä olimme aivan läpimärkiä ja niin syväjäässä, etten muista suomen jälkeen sellaista kokeneeni. Siinä vaiheessa meinasi olla saunaa ikävä. Olimme ajatelleet viettää lepopäivän hostellilla kuumassa suihkussa ja riippumatossa hengaillen. Mutta kuinkas siinä sitten kävikään? Tiia matkusti viimeisen venematkan eri veneessä ja jutteli siellä brittimiehen kanssa, joka suositteli lähellä olevaa kansallispuistoa. Meidän big five on edelleen puutteellinen ja leijona on pysynyt piilossa. Brittimies oli nähnyt puistossa useita leijonia, koska koko puistossa on vain yksi juomapaikka tällä hetkellä ja eläimet kerääntyvät sinne auringonlaskun aikaan. Autonvuokrauksenkin piti olla vain 99 dollaria päivä, joten pakkohan meidän oli sinne lähteä.

Hostellilla lounas ja ulkosuihku poistivat kummasti jäädytyksen ja aurinkokin alkoi taas paistaa. Muutenkin sivistyksen parissa oleminen oli mukavaa, vessakin tuntui kolmen päivän bushman elämän jälkeen ihan ylellisyydeltä. Ennen lähtöä tarkistimme kartalta puiston sijainnin ja "lähellä" tarkoittikin melkein 200 kilometriä. Mutta olimme jo innostuneet ajatuksesta nähdä leijona, joten yksi pikku ajelu ei saanut meitä perumaan suunnitelmia. Otimme tutun taksin Maunin lentokentälle ja siellä marsimme ensi paikalliseen autovuokraamoon, mutta heillä ei ollut tarjolla 4x4 autoja, joten menimme seuraavaksi Budgetin toimistoon kyselemään autoja. Sieltä löytyi meille mukava valkoinen neliveto. Hintaa vuokraukselle kertyi "hieman" enemmän, kuin 99 dollaria, koska emme saaneet autoon rajoittamattomia ajokilometrejä ja 200 km:n jälkeen jouduimme maksamaan jokaisesta ajokilometristä. Mutta koska olimme asentaneet itsemme jo leijonanmetsästystilaan, ei mikään saanut meitä enää pysähtymään. Kahden aikaan lähdimme suunnistamaan kohti Nxai:n game parkia. Yritimme pitää suhteellisen reipasta vauhtia yllä, jotta ehtisimme puistoon ajoissa. Matkalla oli taas perinteinen kenkien desinfiointioperaatio, johon tuhraantui jonkin verran aikaa. Onneksi ei ollut passin tarkastusta, koska siinä kiireessä kenelläkään ei sattunut passeja matkaan.

Matkan kulkua hidastivat myös kymmenet lehmät, aasit ja vuohet vaeltamassa pitkin teiden varsia. Onneksi muuta liikennettä oli vähän, joten väistely onnistui vähän paremmin. Saavuimme puistoon puoli neljän aikaan, mutta ajoimme hienosti puoli tuntia ohi pääportin, joten lopulta olimme takaisin harhamatkalta neljältä. Heti portilla vartija ilmoitti, että ei voi ottaa meitä enää sisään, koska juomapaikka on 36 kilometrin päässä pääportilta ja sinne ajaminen erittäin pehmeää hiekkatietä kestää noin 1,5 tuntia ja puisto sulkeutuu kello 19:00, joten emme ehtisi muuta, kuin ajaa juomapaikalle ja takaisin. Pienen taivuttelun jälkeen hän suostui päästämään meidän hullun porukan, kolme naista + Otto sisälle. Siinä vaiheessa, kun kysyimme, miten neliveto laitetaan autosta päälle, hän taisi katua suostumistaan.

Parsikunta jäi pyörittelemään päätään, kun me lähdimme Hiluxin kanssa kohti hiekkahaastetta. Pääsimme tielle sen verran, että kaikki neljä rengasta olivat hiekassa ja auto sammui saman tien siihen paikkaan. Tiia yritti useita kertoja päästä eteenpäin, mutta auto ei liikahtanutkaan. Parsikunta näkyi kävelevän portilta autoa kohti, luultavasti sanomaan, että ehkä olisi parempi, että tytöt jättäisivät nyt leijonan metsästyksen väliin. Päätimme vaihtaa kuskia ja minä hyppäsin rattiin. Jotain hyötyä maalla asumisesta ja amisaikojen lumella rälläämisestä on ollut, koska pääsimmekin etenemään. En ole itsekään koskaan ajanut tuollaista tietä, mutta onneksi pojat on joskus opettanut ajamaan kaikenlaisilla teillä ja autoilla. Muutaman kerran jäimme kiinni, mutta noin 1,5 tunnin kuluttua olimme onnellisesti perillä juomapaikalla.

Tässä vaiheessa oli vielä hyvää tietä...

Kuvaaminen oli hieman haasteellista siinä röykytyksessä

Ei näkynyt leijonia, vain elefantteja. Meillä on mukana joku hyvin paha epäonni, koska odotimme auringonlaskun loppuun saakka, mutta leijonat pysyivät piilossa. Elefantit leikkivät juomapaikalla ja neljä kirahvia vaelsi auringolaskusta juomaan ja näkymät olivat todella upeat. Lähdimme takaisin kohti pääporttia seitsemän jälkeen. Paluumatkan jouduin ajamaan pimeässä, mutta nyt emme jääneet kertaakaan kiinni ja muutenkin ajaminen oli menomatkaa huomattavasti helpompaa. Hieman ennen puolta yhdeksää olimme takaisin pääportilla ja mies oli meitä vastassa, kyseli miten selvisimme ja näkyikö leijonia. Hän oli harmissaan meidän puolesta, mutta iloinen, että olimme seikkailuiltamme takaisin, ettei tarvinnut lähteä hakemaan. Edessä oli vielä 150 km Mauniin ja nyt pimeällä lehmien väistely ei ollut yhtään niin helppoa, kuin valoisan aikaan. Keskellä maantietä edessämme seisoi myös jättimäinen elefantti, joka näytti melkoisen uhkaavalta. Eläin taisi sokaistua ja säikähtää kirkkaita ajovaloja, me yritimme ohittaa sen nopeasti, ettemme joutuisi fantin runnomaksi automme kanssa. Onneksi Botswanassa muut autot vilkuttelee hätävilkkuja aina, kun on eläimiä tiellä, joten bussin perässä ajaminen oli helpointa ja turvallisinta. Auton palautus oli vasta tiistaiaamuna, joten pääsimme ajamaan suoraan hostellille nukkumaan lyhyet yöunet ennen Namibiaa.

Olihan meillä mukavaa ;)

Heidi, Alma, Satu ja Fanni olivat edellisenä iltana lähteneet jo kohti Etelä-Afrikkaa, joten meidän "perhe" oli nyt hajaantunut. Meidän oli tarkoitus olla tiistaina aiemmin liikkeellä, mutta ennen lähtöä oli vähän perinteistä säätöä pyykinpesun kanssa, joten pääsimme matkaan hostellilta vasta kahdeksan jälkeen. Määränpäänä meillä oli Namibian pääkaupunki Windhoek, jonne olisi matkaa noin 800 kilometriä. Aamulla keksimme, että voisimme yrittää vuokrata auton Botswanasta ja ajaa se Namibiaan, koska kukaan ei tuntunut tietävän, milloin ja kuinka usein kombeja kulkee rajalle. Autovuokraamossa totesimme, että se vaihtoehto ei tule onnistumaan, koska auton vuokraaminen ja sen vieminen rajan yli olisi maksanut satoja euroja. Lopulta mietimme jo lentämistäkin, koska kello oli jo yli 10 aamulla. Lopulta Avis soitti meille taksin ja ajattelimme mennä kombiasemalle ihmettelemään. Taksissa saimmekin idean kysyä hintaa, jos kuski veisi meidät Namibian rajalle eli noin 500 kilometrin päähän. Aamuisen säätämisen jälkeen kombisäätäminen ei enää houkuttanut. Kuskin hinta matkalle oli 1500 pulaa eli noin 120€ ja se jaettuna neljälle, niin hinta oli jo hyvinkin kohtuullinen. Vielä piti löytää automaatti, joka antaisi rahaa. Ehkä viides yritys tuotti tulosta ja saimme rahaa. Siinä vaiheessa kuski vaihtoi autoon kilvet, älkää kysykö miksi, ja pääsimme vihdoin matkaan. Koko porukka nuokkui melkein koko matkan ja kuskikin ihmetteli, miksi olimme niin hiljaisia. Taisi edellisen päivän leijonanmetsästys viedä voimat.

Kolmen aikaan saavuimme Namibian rajalle ja kiitimme kuskia nopeasta ja hyvästä matkasta. Rajamuodollisuudet sekä Botswanan, että Namibian puolella sujuivat ongelmitta ja kumpaankaan maahan suomen kansalainen ei tarvitse viisumia. Namibian rajalta saimme nopeasti edullisen kyydin suoraan Windhoekiin. Taas afrikka näyttää parhaat puolensa, juuri kun olet suurimman epätoivon vallassa, mikään ei suju ja luulet, ettet ikinä pääse perille, kaikki järjestyykin ihmeen kaupalla parhain puolin. Olimme perillä Cardboard box hostellilla Windhoekissa kahdeksan aikaan illalla, joten koko 800 kilometrin reissuun meni aikaa vain 10 tuntia. Hostelli oli oikein viihtyisä, tosin emme juuri jaksaneet siidereitä ja skypepuheluita kummempaa illalla puuhata. Ilonalla jäi yksi kassi meidän kuskin autoon, mutta onneksi ei mennyt mitään meikkejä arvokkaampaa.

Taksissa oli komeet jouluvalot ;)

Seuraavana päivänä oli tarkoitus suunnata lentokentälle vuokraamaan autoa viikoksi, mutta kun on rouvat reissussa, niin kaikki ei mene ihan putkeen ja ei tälläkään kertaa. Team Koponen, Perämäki & Turpeinen suunnittelemassa matkaa ja säätäminen on taattua. Mutta Namibiasta lisää seuraavassa tekstissä. Kuulumisiin rakkaat <3