Sataa vettä ja lämpöä on vain vaivaiset 16 astetta. Näkymä lentokentän ikkunasta tuo mieleeni Suomen syksyn, vaikka kyseessä on Uuden-Seelannin kevät. Olemme olleet Aucklandin lentokentällä jo muutaman tunnin, mutta edessä on vielä useampi tunti odotusta. Olen sairas ja kuulostan aivan 150-vuotiaalta mummolta, sillä ääneni on hävinnyt lähes kokonaan. Käymme pistäytymässä ulkona, mutta kaupungille lähdön sijasta päätämme istua lentokentällä koko päivän. Lennämme illalla Fidzille ja olemme pukeutuneet sen mukaisesti, joten emme näe järkeä lähteä paleltumaan kaupungille yhden vaivaisen päivän takia. Mieluummin tulemme Uuteen-Seelantiin ajan kanssa joskus tulevaisuudessa.

Lensimme maanantaina Ouvealta takaisin Noumeaan, jossa vietimme viimeiset Uuden-Kaledonian päivämme. Olimme onnekkaita, sillä pääsimme taas majoittumaan Paulin purjeveneelle sataman edustalle. Paul palasi Australian reissultaan samana iltana. Tiistaina kävimme Jaakon kanssa Aquanaturen järjestämällä snorklausretkellä, joka suuntautui Amedeen majakalle ja riutalle. Näin riutalla rauskun ja paljon mielenkiintoisia kaloja ja koralleja, joissa oli värikkäitä, pieniä "joulukuusia". Ne vetäytyivät korallin sisään salamannopeasti heti, jos laittoi kätensä niiden lähelle. Snorklausoppaamme näytti meille myös mereen uponneen laivanhylyn.

Amedeen majakkasaari oli kaunis pieni hiekkasaari, joka oli Uuden-Kaledonian asteikolla aikamoinen turistirysä. Kanarian asteikolla paikka oli kuitenkin lähes autio saari. Heti rantaan päästyämme näimme hiekalla luikertelevan myrkkykäärmeen, jonka opas otti syliinsä. Hän vakuutti, että käärme olisi ystävällinen eikä purisi kovin suurella todennäköisyydellä. En kuitenkaan välittänyt koskea käärmeeseen. Niitä näytti luikertelevan laiturin alla ainakin puoli tusinaa. Etsimme Jaakon kanssa rannalta rauhallisen nurkan, jossa makoilimme ja söimme eväitä. Myöhemmin kiersimme saaren kävellen ympäri. Saarivierailun jälkeen menimme veneellä vielä yhteen snorklauspaikkaan, jossa uimme valtavan kalaparven keskellä.

Snorklausreissulta rantauduttuamme haimme kaupasta patongit, jotka söimme vakiopaikallamme rannassa. Illan vietimme Paulin ja hänen ex-vaimonsa Fannyn kanssa purjeveneen kannella jutellen. Fannyn lähdettyä nukkumaan me muut valvoimme vielä myöhään yöhön, sillä ilta oli käytännössä viimeinen, jonka vietimme Paulin veneellä.

Eilen iltapäivällä lähdimme liftaamaan Noumeasta kohti Tontoutan lentokenttää, joka sijaitsi noin 50 kilometrin päässä. Bussi kentälle olisi maksanut meiltä yhteensä 60 euroa, joten ei kiitos. Niinpä kävelimme rinkkoinemme kaupungin laidalle, josta aloimme liftaamaan. Saimme ensimmäisen kyydin belgialaiselta yrittäjältä noin viidessä minuutissa. Mies oli matkalla Paitaan, joten pääsimme hänen kyydissään noin puoleenväliin matkaa. Seuraavan kyydin saimme parissa minuutissa ranskalaiselta mieheltä, joka ajoi meidät suoraan lentokentän oven eteen. Meillä oli ideana nukkua lentokentällä, sillä lento Aucklandiin lähtisi heti aamulla.

Kun saavuimme lentokentälle, olin jo melko sairaassa kunnossa ja ääneni oli lähtenyt. Virkailija ilmoitti, että lentokenttä suljettaisiin yöksi, mutta poliisi valvoisi sitä ja antaisi meidän luultavasti nukkua sisällä. Näimme myöhemmin poliisin, joka hymyili iloisesti ja sanoi, että hänen puolestaan voisimme yöpyä kentällä. Hän kuitenkin sanoi, että myöhemmin illalla vuoroon tulisi toinen poliisi. Yhdeksän aikoihin tapasimme toisen poliisin, joka oli kunnon natsi. Hän sanoi lukitsevansa ovet ja ajoi meidät ulos yöksi. Yritin selittää, että olin kuumeessa, mutta se ei natsipoliisia liikuttanut. Niinpä löysimme itsemme pian pihan penkiltä palelemasta.

Kun olimme istuneet ulkona viitisen minuuttia, sisältä tuli työvuoronsa päättänyt tullitarkastaja. Hän ihmetteli, mitä teimme ulkona. Kerroimme hänelle poliisista ja yöpymisaikeistamme ulkona, jolloin mies tarjosi meille yösijaa kotoaan kentän kupeesta. Tuntui, kuin olisimme saaneet lottovoiton. Hyppäsimme kiitollisina miehen kyytiin ja päädyimme isoon omakotitaloon juomaan iltateetä miehen ja tämän perheen kanssa. Mies esitteli itsensä Manuksi. Hänen vaimonsa nimi oli Valerie. He antoivat meille oman huoneen yötä varten ja tarjosivat meille aamulla vielä aamupalankin, jonka jälkeen Manu heitti meidät lentokentälle. Olimme todella onnellisia Manun vieraanvaraisuudesta.

Lento Aucklandiin sujui hyvin. Jouduimme vain säätämään hiukan, sillä Fidzin lennot on varattu eri firman kautta. Jouduimme siis hakemaan tavarat hihnalta ja menemään tulli- ja biotarkastuksen läpi. Oli aika turhauttavaa, sillä rinkkani avattiin siellä olevien vaelluskenkien takia, vaikka kerroin jatkavamme matkaa heti samana iltana Fidzille. Nyt vain täytyy odottaa iltaan asti, ennen kuin lento lähtee. Saavumme Nadiin vasta puoliltaöin ja majoitumme paikallisen sohvasurffarin luona muutaman yön, ennen kuin jatkamme matkaa Savusavun pieneen kylään Vanua Levulle.