Tosiaan, kaytiin haikkaamassa Mount Tongariro tossa muutama paiva sitten. Lonely Planetissa varoitettiin, etta sita ei kannata yrittaa yhdessa paivassa, ellei ole huippukunnossa, mutta me, hyvalla itsetunnolla varustetut nuoret (pah!) tietty paatettiin, etta eikohan se paivassa vetasta. Reitin pituus ei oo kuin 20 km, mutta se on tosiaan nimeltaankin Tongariro Alpine Crossing, eli korkeutta saa kiiveta aika lailla.

Taraytettiin siis autolla parkkipaikalle, josta lahettiin kavelemaan. Oltiin positiivisesti yllattyneita, etta siella ei nakynyt kovin paljon muuta porukkaa, vaikka toi reitti on ilmeisesti aika suosittu. Valittiin tarkoituksella perjantai, kun ajateltiin, etta lauantaina ja sunnuntaina saattaa olla enemman porukkaa viikonloppuretkella. Alku meni ihan mukavasti, maasto oli loivaa ja siella oli hyvat polut ja pitkospuut. Keli oli jo valmiiksi vahan viilea, joten ma laitoin heti kaikki varusteet paalle. Maisemat oli ihan kasittamattoman upeita, tuolla kuva kansioissa on kuvia, mutta eihan ne tietenkaan tolla pikkukameralla oikein oikeuksiinsa paase.

Jannaa oli se, etta maasto ja maisemat vaihteli tosi paljon, valilla oli jopa ihan sellainen olo, kun olis ollut Lapissa. Muutaman kilometrin jalkeen tultiin sellaiselle ihan tasaiselle plantille, joka naytti ihan aavikolta. Saa oli tosi pilvinen ja pilvet liikkui siina meidan tasolla tosi nopeesti, mika aiheutti tosi aavemaisia vaikutelmia. Sen jalkeen alkoikin kipuaminen huipulle, joka oli sitten tosi jyrkkaa kiipeemista (tosin siella oli kylla hyvat reitit ja jopa portaita rakennettu). Tuuli oli siina vaiheessa yltynyt todella kovaksi ja siina kohtaa tuli kylla ihan naparetkeilijafiilis! Teppo arvioi, etta tuuli olis saattanut olla 25 m/s, eli ihan kunnon myrskylukemat. Ja kylla se silta tuntuikin! Sai ihan vaakatasossa menna, etta ei tuuli veisi tata pikku hobittia :D

Sitten kun oltiin vihdoin paasty sen ison harjanteen paalle, siella olikin kyltit, etta huippu on viela 3 km siita reitilta sivuun! Voi pirulainen, kun ma olin jo luullut, etta sitten kun paastaan se pitka jyrkka rupeama ylos, niin siita oliskin sitten vaan alaspain laskettelua, mut eika mitaan!

No, eihan siina muu auttanut, kun lahtea tarpomaan kohti huippua, kun kerran sinne asti oli tultu. Ei meikalaisen luonto olis kestany sanoa, etta "Joo, kiivettiin Mount tongariro, mut en jaksanu menna ihan huipulle asti" :) Arveltiin, etta se huippu on kuitenkin varmaan se seuraava nyppyla, mika siina edessa nakyi, mutta eihan se tietenkaan ollu. Sama toive oli ilmoilla varmaan ainakin kolme kertaa ennen kuin saavuttiin ihan oikealle huipulle! Ja siella sitten tosiaan tuuli aika pikkasen! Fiilisteltiin siina vahan aikaa, kun oltiin ihan pilvessa (siis todellakin ihan oikeessa pilvessa) ja yhtakkia saa selkeni ja aurinko rupes paistamaan ja meille avautui ihan todella upeat maisemat kaikista mahdollisista ilmansuunnista! Toisessa suunnassa nakyi Sormusten herran Mount Doom ja toisessa suunnassa sellaisia turkoosin varisia pikku lampia ja yhdessa suunnassa lisaa vuoria ja yhdessa iso jarvi. Oli kylla aika huikeeta!

Ja sitten vaan ei muuta kuin takaisin polulle tarpomaan. Loppu matka tuntui yllattavan pitkalta, vaikka olikin enimmakseen alamakea, mut jotenkin kun se huippu oli jo saavutettu, niin olisin ihan mieluusti voinut tulla helikopterilla sielta alas :) Tosin upeita maisemia saatiin nahda viela siina alastulossakin.

Viimeiset kilometrit tuntui ihan tooosi pitkilta, enka olis enaa yhtaan jaksanu. Polvissa alkoi jo tuntumaan ja nilkat huusi ihan hoosiannaa, kun sukat oli huonosti ja vaelluskengan varsi hiersi :( Voitte kuvitella, etta en siina vaiheessa ollu enaa kauheen iloinen, kun Teppo huomas viela yhden sivureitin, jossa oli joku nakoalapaikka (mehan oltiin jo niin alhaalla, etta ei sielta nyt voi enaa mitaan nakoaloja olla!!!).

Kun sitten vihdoin ja viimein paastiin sinne toiselle parkkipaikalle, josta piti Lonely Planetin mukaan olla minibussi kuljetus takaisin sinne, mista me lahettiin ja hypattiin pienen odottelun jalkeen bussiin, kavikin ilmi, etta ei siella mitaan kuljetusta ole! Kyseinen bussi oli jonkun hotellin oma bussi, joka haki hotelli asukkaat retken paatteeksi!

Siina kohtaa kerkesin jo hetken miettia, etta alotanko itkuraivarin heti vai nyt, koska sinne meidan parkkipaikalle oli varmaan parikymenta kilometria matkaa. mutta onneksi se bussikuski saali meita ja lupasi heittaa meidat siihen tien alkuun, josta on enaa 7 km sinne parkkipaikalle. Sitten Teppo ritarillisesti tarjoutui lahtemaan hakemaan meidan autoa, jos ma odottelen kamojen kanssa siina risteyksessa. Sinne se lahti siis jolkottelemaan :)

Varmaan ihan parin minuutin kuluttua siita oli ajamassa ohi joku pariskunta ja ne pysahtyi ja kysyi, tarvinko ma kyytia. Kerroin niille, etta mina en tarvitse, mutta mun poikaystava, joka holkkaa tuolla tien varressa kylla tarttis, ja kysyin, josko ne olis niin kiltteja, etta ottais Tepon kyytiin, jos nakee sen siella jolkottelemassa.

Siina sitten itekseni hengailin ja ajan kuluksi vahan harjottelin koreografiaa (kepin sijaisena mulla oli sellainen pitka kaisla :)) ja pyorin siina itekseni, eika aikaakaan kun meidan punainen menopelimme syoksyi tieta pitkin. Olin vahan ihmeissani, kun siella oli takapenkki taynna jengia, mutta Teppo oli noukkinut matkan varrelta saman kohtalon kokeneet brittipojat :)

Loppu hyvin, kaikki hyvin siis :) Siita sitten lahdettiin taas autoilemaan eteenpain, seuraavana maaranpaana Wellington.