Kun viisi viikkoa Kaakkois-Aasiassa oli ohitse, istuin jännittyneenä koneessa. Japaniin, hmm. Se oli yksi iso merkkipaalu mun matkalla, nimittäin kotiinlähtö läheni kovempaa kun uskalsin edes ajatella. Siispä ei aiheesta sen enempää.

Astuessani ulos koneesta Tokion lentokentälle luulin välittömästi olevani taivaassa. Kaikki oli puhdasta, selkeää, opastettua ja organisoitua! Se tuntui todella turvalliselle ja jotenkin helpottavalle. Heti ensimmäisenä tapasin lentokentällä 40 ruotsalaista huivikaulaista partiolaista. Mulla meni kylmät väreet koko kropan pituudelta, huiii, kohta voisin itsekin laittaa partiokamat päälle ja viettää pari viikkoa 35000 kamun kanssa. Tokion kentältä pääseminen itse kaupunkiin olikin vähän isompi projekti kun oletin. Infotäti löi mulle kaupungin yhdistetyn metro- ja junakartan käteen ja ensi ajatus oli, että nyt ei selviä. Tajusin kysyä englanninkielistä versiota ja se helpotti pikkuisen.

Matka täydellisen siistillä junalla kesti vaan kaksi tuntia ja sitten tapasinkin couch-surfing hostini. Daiki halusi oppia englantia ja siksi se tykkäsi puhua. Jäbä oli myös supernero tietokonenörtti, joka suunnitteli uusia maailman laajuisia sovelluksia puhelimeen. Se istui neljäntoistatunnin työpäivät 23. Kerroksessa toimistossaan, koodasi, näpytteli ja loi.

Sillä välin tutkin Tokiota niin paljon kun vaan jaksoin. Mullakin oli kevyitä kahdentoista tunnin päiviä ympäriinsä. Vieläkään en osaa sanoa, mitä mieltä olen kaupungista. Se oli kyllä aika cool! Löysin makeita asioita ja sitten juttuja, joita en vaan ymmärtänyt. Esim tämä miniatyyrinukkejen myynti: niille oli tarjolla uusia hiuksia, bikinivalikoimaa, lemmikkejä, ruokatarvikkeita ja kaikkea mitä ihminenkin voisi tarvita. Ja kaikki oli tosi automatisoitua. Daikin kotona oleva itsestään syttyvä lamppu ei ollut mitään verrattuna vessojen tekniikkaan. Ekana päivänä en tajunnut muuta kuin sen, mihin kuuluu istua. Pöntön reunalla oli vähintään 3-10 erilaista nappia vaikka minkälaisille toiminnoille. Ja mulla oli aikaa testailla mm. Suihkun painetta.

Tokion ja koko Japanin paras anti oli ehdottomasti RUOKA! Siis älyttömän hyvää, ihan sama mitä suuhunsa laittoi. Koklasin joka päivä jotain uutta ja erilaista, makeeta ja suolaista. Oli ihan hyvä päivittää kehon energiatasot kohdalleen ja mättää settejä natosta (mädätetyt soijapavut) hunajamarinoituun paahtoleipään.

Päivää ennen matkan jatkumista kohtasin erittäin epämukavan haasteen. En saanut mistään rahaa! Vasta viisi päivää aiemmin olin käyttänyt korttiani Tokion lentokentällä täysin normaalisti. No nyt keskustassa homma ei vaan onnistunut. Yritin nostaa rahaa neljältäkymmeneltä automaatilta, sekä Visa-kortilla, että Mastercardin pankki- ja luottokorteilla. Eli tuloksetonta nostoyritystä tuli 120 kertaa. Mulla oli onneksi vielä paikallista valuuttaa 14€ edestä. Sillä oli sitten pakko selvitä. Piste. Torstain päätteeksi hyppäsin paikalliseen Onnibussiin, suljin silmäni ja laitoin musat soimaan.