En ole varmaan koskaan aiemmin herännyt niin nuppi jumissa, kuin tiistaiaamuna. Päähän oli ahdettu ainakin tuhat ajatusta ja niiden kaikki ulottuvuudet jokaisesta galaksista. Kokonaisuus oli lievästi sanottuna multi-infernaalinen-sekamelska. Siispä hyppäsin vielä viimeisen kerran pikkusiskon viereen ja aloitin aamun torkuttamalla puolisen tuntia.

Lähtiessä näytin tietenkin stereotyyppiseltä ja tyylipuhtaalta juntilta. Mulla oli lainassa ainakin 20-vuotta vanha umbron punainen talvitakki, jonka onneksi sain heittää lentokentällä menemään. Hell yeah. Kun halit ja heipat oli tehty sekä paluujuhlat suunniteltu astuin bussiin. Viikko takaperin taisin todeta, ettei mua ole helppo yllättää. No perun nämä puheet: Aapeli onnistui!! Hän istui etupenkissä ja oli tulossa samaa matkaa Helsinkiin - suunnitellusti! Oi sitä reimua :)

Helsingissä morotin vielä tyttöjä ja punkkasin Kaltsulla. Illalla olin tottakai niin väsynyt, ettei mistään tullut mitään. Joo, siinä sitten aikusten tapaan istuin lukemassa pikamajassa otsalampun valossa ja lopulta käperryin nukkumaan olkkarin sohvalle. Kello herätti viideltä täysin tiedottoman ja umpikoomassa olevan minän. Kuositin itseäni pikavauhdilla ja vartissa olin ulkona. Olisi varmaan pitänyt hyvästellä Suomi ja nauttia kävelystä tuulessa ja lumessa, mutta jokainen aisti oli untenmailla. Vasta nyt, kun heräämisestä on kulunut 5h ja ensimmäistä lentoa on kulunut puolitoista tuntia, olen hereillä. Mitään turvallisuusohjeita tai tiedotuksia, ei mun alkumatkaan kuulunut. Taju lähti välittömästi penkkiin päästyäni. Olenkin edennyt jo siihen pisteeseen, että matkaa on jäljellä 27h, peppu ei vieläkään kramppaa ja kirjoja on lukematta 700 sivua. Lohduttavaa.

Enää olo ei ole haikea. Viimeiset päivät ennen lähtöä oli jänniä. Piti hyvästellä kaikki ja laittaa oma elämä pakettiin. Koti odottaa kyllä, vaikka toteutankin yhden pitkäaikaisimman unelmani. Luopuminen mahdollistaa aina jotain uutta, kasvattaa ja arvartaa. Rakastan yksinoloa, seikkailuja ja läheisiäni. Kun saan kaikkea tasapuolisesti, pystyn myös antamaan enemmän - itselleni ja muille.
Vaikka nyt julkisesti myönnänkin itkeneeni lähtöitkut maanantai-iltana, hyvästelin kaikki ystäväni hymyillen. Samalla naamalla lopetan myös tämän tekstin.