Weligaman velikultia

Unawatunan jatettyani menneiden nahtyjen ja jo koluttujen kylien listaan oli vuorossa Weligama. Paikka joka hurjimmissa huhuissa olisi aloittelevan surffarin maanpaallinen paratiisi - ja toden totta yhden paivan aallokon harjauksen jalkeen yhdyn huhupuheita pitavien hamaraan listaan. Weligama on kaiken muun hyvan lisaksi juuri tata. Kelpo aaltoa, mutta juuri sen kokoista, ettei suolavetta tarvi olla koko aika nieleskelemassa aaltojen pohjalla. Isojakin ovat mutta rannemmas tullessa muuttuvat juuri taydellisiksi alkajan aalloiksi - eli valkopaisiksi tyrskyiksi, jotka pukkaavat vasyneemmankin laudalla melojan kuin itsestaan eteenpain. Sitten ei jaa omiin tehtaviin enaa muuta kuin kammeta itsensa kyytiin laudan vietavaksi ja homma on silla selva. Toinen loistava seikka on ollut se, etta Weligaman lautakauppiaat vuokraavat juuri oikeankokoisia, jattilaismaisia Malibu-lautoja. Yli yhdeksan jalan (eli lahes kolmen metrin) koossaan niilla on jopa kyvykasta tehda hienovaraisia liikahteluja, mutta ennenkaikkea ne varmistavat laudalle helpohkon paasyn ja silla pysymisen. Weligama tarjoilee aallon ystavalle kaksi hulppeaa aikaa riemun harrasteluun - aamun ja illan. Paivalla tyrskyt harvenevat ja toisaalta polttava keskipaivan lankalainen aurinko karventaa ainakin omat pohkeeni grillivartaiksi, joten aamut ja illat sopivat ohjelmistooni vallan hienosti. Guesthousen pitajien poika on kanssani samoilla aaltopituuksilla, ja hyppaa iltaisin toverikseni muuten mahtavan vakivahaisiin aaltoihin. Hankin aaltojen alkaja, joten alemmuuskomplekseja ei tarvi tallakaan kertaa tuntea. Oikeaoppista urheilijamaista kaytosta kaikkien kannustaessa toisia, mutta siitahan on jo surffiylistyksissa taidettu sana sanoa.

Unawatunanmenneista paivista ei juuri kummempia kerrottavia kenenkaan jalkipolville jaanyt. Paivat etsiydyin varjoihin lukemaan viisaita sanoja ja upottauduin Unawatunan mystiseen sumeaan mutta silti kirkkaaseen (!?) vesistoon. Siella taalla oli korallin kappaleita ja niissa tunnetusti pyorimassa varikkyydellaan sokeuttavia merenelavia. Mitaan Intian Maravanthen delfiinia tai Hikkaduwassa kanssani uiskennellutta jattimaista kilpikonnaa ei sentaan nakynyt, mutta riittavasti mielenkiintoa nostattavaa elajaa silti. Gokarnasta puolivitsilla ostamani uimarillit ovat sitten lopulta kuitenkin raksyttaneet hintansa ja loytaneet paikkansa paakallopaikalta. Illan hamarassa tuli pelailtua paikallisten tuktuk/riksakuskien jalossa seurassa karamia, koronan sukulaissielua, jossa keppien sijaan maiskitaan kiekkoja pusseihin sormipelein. Sormibiljardinakin tiettavasti tunnettu peli on jotain yleista ja yhteista aasialaista kansanperinnetta, siina missa kookoskilju tai tulinen apekin. Ja olivathan nuo riksariivaajaat oikein taitavia - pyorittivat minutkin hurjin tuloksin tappion karvaille teille. Hyva ettei sentaan rahasta pelattu. Valilla kiusattiin ohikulkevia lankkareita ainaisine tuktuk/auto-huutoineen ja naureskeltiin monenkirjavia kunniastakieltaytyvia selityksia. Eipa silla luulen, etta reissun oltua jo menneita, kerrottuja tarinoita tulen herailemaan keskella yota kuulemaan paassani noita samoja riivaavia sanoja. Mutta sen olen ainakin oppinut, etta tyylillakin voi asiasta kieltaytya - ja tata oppia pitkapiimaisesti pyrin mielessani pitamaan.

Weligama sitten on leppoisa kyla olematta silti liian pieni. Halpa netti loytyy kunhan jaksaa hakeutua muutama metri pois keskustan keskiosta. Paikallista ruokaa saa taas 0.7 euron paatahuimaavalla hinnalla ja sita kestaa sitten lappaa lautaselle omin voimin aivan niin paljon kuin nurkkiin oksentelematta saa ruokatorveaan pitkin alas. Lankalainen ruoka ei sinansa oksennuta - painvastoin johtuisiko tuo sitten kolmen kuukauden Intian ruokakuurin jalkeensa jattamasta kyllastymisesta, etta kaikenlainen muutos poydan antimissa on erittain suurella chilisella lammolla tervetullutta. Olkaapa siella kotomaissa onnellisia kun saatte itse vasata ruokanne ja itse vastuussa aikaansaannoksistanne. Muuten ja oikeastaan siitakin huolimatta olen kylla taas riemulla reissussa juuri nyt ja juuri taalla. Tuosta Sri Lankan useille pelottavasta nimesta lienee sitten sanottava, etta vaikka aavistuksen ehti jannitella paria paivaa ennen kotoisan Intian vaihtaminen tuntemattomaan - hetkeakaan en ole taalla pelannyt saati katunut. Intia on … Intia hienoudessaan ja huonoudessaan, mutta kylla vaihtelu oli jo tervetullutta - ja sellaisena Lanka on toiminut kuin riisipuuro neljanviljan dominoimassa aamupalapoydassa. Se, ettei taalla nyt lainkaan pysty leppoisuutensa takia kuvittelemaan rajahtelyja ei tietysti tarkoita, etteiko niita tapahtuisi. Toisaalta kaikkea tapahtuu kaikkialla - Intiassa, Suomessa jopa Obamamme Ameriikassa (ja siella sita vasta tapahtuukin). Mutta ei elamaa voi elaa miettien etta milloin napsahtaa - pelossa elaminen ei kai ole elamista lainkaan.

-K

'I no doubt deserved my enemies, but I don't believe I deserved my friends.'- Walt Whitman